XV.
Noin kolmen kuukauden kuluttua tästä keskustelusta istuivat Amine ja Filip jälleen tuolla turvepenkillä, josta oli tullut heidän mielipaikkansa. Isä Mathiaksesta ja isä Seysenistä oli tullut hyvät ystävät ja nuo molemmat papit olivat melkein yhtä erottamattomat kuin Filip ja Amine. Koska Filip oli päättänyt, ettei hän rupea täyttämään kummallista ja kauheata velvollisuuttaan, ennenkuin hän saa jonkun uuden merkin, elivät nuoret aviopuolisot onnellisina keskenään puhumatta lainkaan tuosta surullisesta asiasta. Filip, joka palatessaan kotiin oli heti pyytänyt uutta tointa yhtiön johtokunnalta vaatien kapteenin paikkaa, ei ollut sen jälkeen tehnyt mitään tuon toivonsa toteuttamiseksi eikä käynyt Amsterdamissakaan.
"Pidän niin tästä paikasta, Filip", sanoi Amine. "Keskustelimme täällä, onko luvallista manata unia esille, ja täällä kerroit minulle unesi, jonka selitin sinulle."
"Aivan niin, Amine, mutta jos tiedustelisit isä Seysenin mielipidettä, tuomitsisi hän tekosi vääräuskoiseksi ja paheksuttavaksi."
"Tuomitkoon hän vain, jos häntä huvittaa. Voin kertoa sen hänelle peittelemättä."
"Parasta on kumminkin, että annat sen olla tekemättä. Älkäämme ilmaisko salaisuutta muille."
"Luuletko, että isä Mathiaskin suuttuisi minulle?"
"Kyllä, aivan varmasti."
"Mutta en minä. Ukko on niin hyväntahtoinen ja vapaamielinen, että oikein ihailen häntä. Haluaisin mielelläni puhua hänen kanssaan tästä asiasta."
Aminen puhuessa huomasi Filip jonkun koskettavan olkapäähänsä ja äkkinäinen väristys vapisutti häntä. Kääntäessään päätään huomasi hän Ter Schellingin luotsin, Schriftenin, vieressään. Schriftenillä oli kirje kädessään. Tämän pahansuovan inhoittavan olennon ilmestyminen säikähdytti Filipiä niin, että hän huudahti: "Laupias taivas, onko se mahdollista?"
Amine oli myös katsonut sinnepäin ja kätki nyt kasvonsa käsiinsä purskahtaen itkuun. Hän ei itkenyt pelosta, vaan vakaumuksesta, että hänen miehensä saa rauhan vasta haudassa.
"Filip Vanderdecken, hi, hi", sanoi Schriften, "tuon teille kirjeen johtokunnalta."
Filip otti kirjeen, mutta ennenkuin hän avasi sen, katsoi hän luotsia tiukasti silmiin. "Luulin", sanoi hän, "teidän hukkuneen laivamme joutuessa haaksirikkoon. Miten pelastuitte?"
"Mitenkö pelastuin? Sallikaa minun kysyä, miten te pelastuitte?"
"Laineet heittivät minut maalle", vastasi Filip, "mutta —"?
— "mutta", keskeytti Schriften, "hi, hi! Laineiden ei olisi pitänyt heittää minua maalle, vai mitä?"
"Miksi ei? Enhän ole sanonut mitään sellaista."
"Ette kyllä, mutta otaksun teidän sellaista toivoneen. Pelastuin siitä samoin kuin tekin, aallot heittivät minutkin rannalle. Mutta minulla ei ole aikaa viipyä. Olen toimittanut tehtäväni!"
"Odottakaahan vielä hieman!" huudahti Filip. "Tuletteko jälleen samaan laivaan kuin minäkin?"
"Menisin paljon mieluummin johonkin muuhun, herra Vanderdecken, sillä enhän minä hae kummituslaivaa." Sanottuaan sen poistui pieni mies nopeasti.
"Eikö tätä voida sanoa kehoitukseksi, Amine?" kysyi Filip pitäen kirjettä kädessään avaamatta sitä.
"Aivan varmasti. Tuo pahansuova lähettiläs näyttää nousseen haudastaan tuodakseen sen sinulle. Suo minulle anteeksi, Filip, etten voinut hillitä mieltäni. Lupaan olla vasta rohkeampi."
"Amine-raukka!" vastasi Filip surullisesti. "Ah, miksi en lähtenyt yksinäni tälle pyhiinvaellusmatkalleni? Olin itsekäs sitoessani sinut niin suureen suruun ja aiheuttaessani sinulle niin paljon levottomuutta ja huolta."
"No kuka ne sitten jakaisi kanssasi, rakas Filip, ellei sydämesi valittu? Tunnet minut huonosti, jos luulet minun pelkäävän velvollisuuteni täyttämistä. Ei, Filip, haluan surra kanssasi ja keventää hieman kuormaasi. Olen ylpeä saadessani olla sellaisen miehen vaimo, jolle on määrätty niin kunniakas tehtävä. Rakas Filip, lue nyt kirje."
Filip ei vastannut, vaan mursi sinetin ja luki kirjeestä, että hänet oli määrätty Vrov Katarinan ensimmäiseksi perämieheksi. Hänen käskettiin saapua laivaan niin pian kuin suinkin valvomaan sen lastaamista. Kirjeessä, jonka johtokunnan sihteeri oli kirjoittanut, ilmoitettiin vielä, että hänestä tämän matkan jälkeen tehdään varmasti kapteeni. Ehdoista saa hän sopia tarkemmin johtokunnan kanssa tultuaan Amsterdamiin.
"Luulin, että sinusta jo nyt tehtäisiin kapteeni", sanoi Amine surullisesti.
"Siinä luulossa olen minäkin ollut", vastasi Filip, "mutta kun en ole painostanut hakemustani, ei siihen ole kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Saan syyttää siitä itseäni."
"Ja nyt se on varmaankin myöhäistä?"
"Niin on, rakkaani, mutta mitä sen on väliä? Teen tämän matkan mielelläni ja ehkä mieluumminkin ensimmäisenä perämiehenä."
"Filip, voin nyt tunnustaa, että olen pettynyt toiveissani. Odotin varmasti, että saat laivan komennettavaksesi. Etkö muista, että pyysin sinulta lupauksen silloin kun kerroit minulle unesi? Nyt sanon, mitä aioin silloin pyytää sinulta. Tahdoin vain, rakas Filip, että lupaisit minun lähteä mukaasi. Ollessani luonasi en välitä mistään. Voin olla silloin onnellinen huolimatta kaikista puutteista ja vaaroista, mutta jäädessäni yksikseni tänne niin pitkäksi ajaksi hautomaan surullisia ajatuksiani, kun muutenkin olen kärsimätön ja levoton, se, rakas Filip, on onnettomuuden huippu, ja se tulee taasen osakseni matkustettuasi pois. Muista, että olen saanut lupauksesi, Filip. Päästyäsi kapteeniksi voit ottaa vaimosikin mukaasi. Tämä on katkera pettymys minulle, että minun nyt on pakko jäädä kotiin. Lohduta minua senvuoksi jollakin tavoin, että saan tulla mukaasi seuraavalla kerralla, jos taivas suo sinun vielä palata."
"Lupaan sen, Amine, koska sitä niin välttämättä haluat. En voi kieltää sinulta mitään, vaikka aavistus sanookin minulle, että onnemme on mennyttä. En ole mikään kaukonäkijä, mutta koska olen kummallisella tavalla yhteydessä tämän ja tulevan maailman kanssa, tuntuu minusta, että pieni osa tulevaisuudestakin on tiedossani. Olen antanut sinulle lupaukseni, Amine, mutta toivon voivani peruuttaa sen."
"Jos joudumme perikatoon, Filip, on se kohtalomme, emmekä voi sitä välttää."
"Amine, meille on annettu vapaa tahto toimia, ja senvuoksi onkin kohtalomme osaksi omissa käsissämme."
"Niin, sellaista uskoa tyrkytti isä Seysenkin minulle, mutta hänen todistelujaan en ymmärtänyt. Toivon, että uskontonne olisi yksinkertaisempi. Tähän saakka on tuo hyvä mies — sillä hän on todellakin hyvä — onnistunut vain herättämään epäluuloni."
"Niiden avulla rupeat sinä vielä uskomaankin, Amine."
"Ehkä, mutta mielestäni edistyn hyvin huonosti. Lähdetään jo kotiin,
Filip. Sinun pitää matkustaa Amsterdamiin ja minä tulen mukaasi.
Aminesi hymyn pitää ainakin lohduttaa sinua päivän vaivojen jälkeen
ennen matkustamistasi. Eikö niin?"
"Kyllä, rakkaani. Aioin ehdottaakin sitä sinulle. Ihmettelen kuitenkin suuresti, miten Schriften voi tulla tänne. Totta on, etten nähnyt hänen ruumistaan, mutta hänen pelastuksensa tuntuu minusta sentään ihmeelliseltä. Missä hän on mahtanutkaan olla? Mitä luulet, Amine?"
"Samaa kuin ennenkin. Hän on pahasilmäinen pahahenki, joka jostakin syystä on saanut luvan oleskella maailmassa ihmishaamussa. Hän liittyy varmasti jollakin tavoin kummalliseen kohtaloosi. Ah, kunpa minulla olisi äitini voimat! Mutta nythän unhotan, ettet salli minun puhua sellaisista asioista, Filip, ja minä vaikenenkin."
Filip ei vastannut ja vaipuneina omiin ajatuksiinsa palasivat he kotiin. Vaikka Filip oli jo tehnytkin päätöksensä, lähetti hän kuitenkin portugalilaisen papin hakemaan isä Seyseniä neuvotellakseen heidän kanssaan saamastaan kehoituksesta. Selitettyään heille vielä kerran kaikki Schriftenin kuolemaan liittyvät seikat meni hän Aminen luo jättäen nuo molemmat papit keskustelemaan. Kului pari tuntia, ennenkuin he kutsuivat Filipin puheilleen, ja silloin näytti isä Seysen Filipin mielestä olevan aivan pyörällä päästään.
"Poikani", hän sanoi, "emme ymmärrä ollenkaan, mitä meidän pitää ajatella. Olemme toivoneet, että käsityksemme tästä ihmeellisestä asiasta olisi oikea luullessamme paholaisen panneen sen toimeen, ja siinä tapauksessa olisivat rukouksemme ja messumme tehneet tyhjäksi hänen voimansa. Kirje ei luonnollisestikaan merkitse mitään, mutta sen tuojan ilmestyminen jälleen näkyviin on kysymys, jota emme voi niin vain sivuuttaa. Eikö ole kumminkin mahdollista, Filip, että hän on pelastunut samoin kuin tekin?"
"Myönnän sen mahdolliseksi", vastasi Filip. "Laineet ovat voineet heittää hänet rannalle ja hän on ehkä sitten lähtenyt toiselle suunnalle kuin minä. Mutta koska olette kysynyt mielipidettäni, ilmoitan suoraan, etten usko hänen kuuluvan tämän maailman asukkaihin. Tiedän varmasti, että hän jollakin salaperäisellä tavalla liittyy kohtalooni. Mutta sitä kuka hän on ja mitä hänellä on mielessä, en luonnollisestikaan tiedä."
"Siinä tapauksessa, poikani, emme voi neuvoa teitä. Teidän pitää nyt toimia omalla vastuullanne omien mielipiteittenne mukaan. Päätöksiänne emme aio moittia, vaan tahdomme rukoilla teille taivaan suojelusta."
"Olen aikonut, pyhä isä, noudattaa kehoitusta."
"Kuten haluatte, poikani. Matkallanne voi ehkä sattua jotakin, joka auttaa teitä ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tunnustan, etten voi ymmärtää sitä ollenkaan."
Isä Mathias käytti nyt tilaisuutta hyväkseen kiittääkseen Filipiä vieraanvaraisuudesta. Hän sanoi aikovansa palata Lissaboniin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Muutamien päivien kuluttua sanoivat Filip ja Amine jäähyväiset papeille matkustaen Amsterdamiin. Isä Seysen lupasi pitää huolta talosta Aminen kotiintuloon asti. Heidän tultuaan perille meni Filip heti puhuttelemaan yhtiön johtokuntaa, joka lupasi hänelle oman laivan komennettavaksi heti hänen palattuaan tältä matkaltaan, asettaen kuitenkin sellaisen ehdon, että hänen oli ruvettava osakkaaksi laivaan. Filip suostui siihen ja meni sitten katsomaan Vrov Katariinaa. Sitä ei oltu vielä rikattukaan ja laivaston luultiin pääsevän lähtemään vasta parin kuukauden kuluttua. Laivassa oli vain muutamia miehiä eikä kapteeni, joka asui Dortrechtissa, ollut vielä tullut alukseen.
Vrov Katariina oli suurempi kuin monet muut laivat, mutta se oli vanha ja huonosti rakennettu. Koska se kumminkin oli tehnyt monta matkaa Intiaan ja palannut onnellisesti takaisin, ei yhtiö varmaankaan olisi käyttänyt sitä, ellei se olisi ollut varma sen merikelpoisuudesta. Annettuaan muutamia käskyjä laivassa olleille miehille palasi Filip hotelliin, josta hän oli vuokrannut huoneet itselleen ja Aminelle.
Seuraavana päivänä Filipin valvoessa laivan taklaamista tuli kapteeni. Tultuaan kannelle riensi hän heti halailemaan isoamastoa tahraten siinä hommassa nuttunsa melko pahasti. "Ah, rakas Vrovini, rakas Katariinani!" huudahti hän puhuen kuin naiselle, "kuinka voit? Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen. Et pidä tällaisesta joutenolosta, mutta pian sinä jälleen pääset käsiksi työhön ja tulet kauniiksi."
Miestä, joka tällä tavoin tunnusti rakkautensa laivalleen, sanottiin Wilhelm Barenziksi. Hän oli nuori, näöstä päättäen ei vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, pienikasvuinen ja hento. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikkakin hieman naiselliset. Liikkeet olivat nopeat ja levottomat, ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hänellä ei olisi ollut kaikki ruuvit paikoillaan.
Kun Filip esitteli itsensä, sanoi hän: "Ah, vai olette te Vrov Katariinan ensimmäinen perämies. Siinä tapauksessa voitte sanoa olevanne onnellinen, hyvä herra. Lähinnä kapteenia on tämän laivan ensimmäisellä perämiehellä kadehdittavin asema maailmassa."
"Ei ainakaan laivan kauneuteen nähden", huomautti Filip, "mutta sillähän voi olla muita hyviä ominaisuuksia."
"Laivan kauneuteenko nähden? Mitä sanottekaan, herra? Sanon samoin kuin isänikin ennen minua, että tämä on maailman kaunein laiva puhumattakaan sen monista muista hyvistä ominaisuuksista."
"Olen iloinen kuullessani sen, herra kapteeni", vastasi Filip. "Se todistaa, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mutta kai tämä sentään on melko vanha?"
"Vanhako? Vain kahdeksankolmattavuotias, siis nuoruutensa parhaimmassa kukoistuksessa. Odottakaahan vain, rakas herra, kunnes näette sen tanssivan laineilla, niin silloin ette teekään muuta kuin puhutte päivät pitkät kanssani sen kelpoisuudesta. Olen melkein varma siitä, että meillä tulee olemaan hyvin hauskaa yhdessä."
"Kyllä kai, ellemme käsittele ainetta loppuun", huomautti Filip.
"Ei ainakaan minun puoleltani, ja sallikaa minun sanoa, herra Vanderdecken, että jokainen upseeri, joka ei ole tyytyväinen Vrov Katariinaan, joutuu minun kanssani tekemisiin? Olen sen ritari ja olen taistellut jo kolmasti sen kunnian puolesta. Toivon, ettei minun tarvitseisi tehdä sitä neljättä kertaa."
Filip hymyili, sillä hänen mielestään ei Katariinan puolesta kannattanut taistella, mutta hän painoi kapteenin sanat mieleensä lausumatta sen jälkeen mitään epäedullista kauniista Vrov Katariinasta.
Miehistö tuli pian täysilukuiseksi, laiva saatiin taklatuksi ja purjeet paikoilleen. Kun laivan ruumat olivat täynnä tavaraa, saapui Filipin pettymykseksi käsky, että laivaan oli otettava sataviisikymmentä sotilasta ja muita matkustajia, joista useat toivat koko perheensäkin mukanaan. Filip sai työskennellä tarmokkaasti, sillä kapteeni ei tehnyt muuta kuin kehui laivaansa. Vihdoin oli kaikki onnellisesti paikoillaan ja laivasto oli valmis lähtemään.
Aika oli nyt koittanut, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset Aminelle. Amine oli koko ajan asunut hotellissa ja Filip oli uhrannut hänelle kaikki joutohetkensä. Laivaston oli määrä lähteä parin päivän kuluttua ja he päättivät hyvästellä toisensa sen päivän aamulla. Amine oli tyyni eikä menettänyt mielensä tasapainoa. Hän oli aivan varma siitä, että hän saa nähdä jälleen miehensä, ja siinä toivossa syleili hän Filipiä heidän erotessaan laiturilla. Filip laskeutui sitten veneeseen, jonka oli määrä viedä hänet laivaan.
"Niin", ajatteli Amine katsoen miestään välimatkan pitentyessä, "tiedän, että saamme tavata jälleen. Tämä matka ei tule tuottamaan onnettomuutta sinulle eikä minulle, mutta minulla on synkkä aavistus, että seuraava, jolloin tulen mukaasi, erottaa meidät ainaiseksi toisistamme. Miten se tapahtuu, en tiedä, mutta se on Jumalan tahto. Papit puhuvat vapaasta tahdosta, mutta eroaako Filip minusta vapaaehtoisesti? Eikö hän mieluummin jäisi luokseni? Kyllä, mutta hän ei saa, sillä hänen pitää täyttää velvollisuutensa. Hän menettelisi julmasti matkustaessaan, ellei hänen kohtalonsa kutsuisi häntä. Minusta on aina tuntunut siltä kuin nuo papit olisivat vihamiehiäni, vaikka en tiedäkään, miksi. Molemmat ovat hyviä eikä heidän opettamassaan uskonnossakaan ole mitään moittimista. Meidän pitää rakastaa lähimmäisiämme, kuten itseämme, antaa anteeksi vihamiehillemme eikä tuomita. Kaikki tuo on oikein, mutta kuitenkin kuiskaa sydämeni minulle, että —. Nyt on vene saapunut laivan viereen ja Filip kiipeää kannelle. Hyvästi, rakas puolisoni. Toivoisin olevani mies! Ei, ei, parempi on sittenkin näin."
Amine seurasi miestään katseellaan, kunnes hän ei enää voinut häntä nähdä, palaten sitten hitaasti hotelliin.
"Filip on nyt poissa", mumisi hän. "Nyt pitää minun taasen odottaa häntä monta kuukautta kärsivällisesti. Elämäksi en voi sitä sanoa, sillä elän ja hengitän ainoastaan hänen läheisyydessään."