XVII.
Noin neljän aikaan aamulla oli kaikki valmista ja naiset ja lapset vietiin turvaan lautalle.
Sitten kuin heidät oli saatu turvallisesti sinne, tuli sotilaitten vuoro. Filip oli pitänyt niin tarkasti huolta kaikesta, ettei kukaan ollut saanut juoda itseään juovuksiin, mutta tulen yltyessä syntyi kuitenkin hieman tungosta, sillä jokainen tahtoi ensimmäiseksi päästä veneihin. Monta hukkui heidän sokean itsekkäisyytensä vuoksi ja noista kahdeksastakymmenestä sotilaasta ei pelastunut kuin muutamia.
Matruusien soutamat veneet hinasivat lauttaa. Kapteeni ja Filip lähtivät viimeiseksi laivasta, ja kun he aamun koittaessa rupesivat soutamaan maata kohti, oli Vrov Katariina kokonaan liekkien vallassa.
Onnettomuudeksi he eivät olleet saaneet purjeita veneihin ja koska kaikki olivat uuvuksissa ja väsyneitä, edistyi matka hitaasti. Mutta se oli vieläkin onnettomampaa, ettei heillä ollut vettä eikä ruokavarojakaan mukanaan, ja nälkä ja jano rupesivatkin pian vaivaamaan heitä kaikkia. Meri rupesi lainehtimaan kovemmin ja tuon raskaan lautan hinaaminen oli hyvin vaikeata. He lähestyivät hitaasti maata, kun sattui uusi kauhea onnettomuus. Lautta halkesi nimittäin kahteen osaan. Oli hirveä katsella ihmisraukkojen kauhua heidän tullessaan erotetuiksi muista. Heitä hukkui paljon, vaikka matruusit tekivätkin voitavansa pelastaakseen mereen joutuneita.
Auringon laskiessa saapuivat he lopultakin rantaan. Veneet vedettiin maalle ja väsyneet miehet heittäytyivät heti kuumalle hiekalle vaipuen uneen. He nukkuivat monta tuntia uneksien vedestä herätäkseen sitten surulliseen todellisuuteen, polttavan janon aiheuttamiin tuskiin. Filipin neuvosta hajautuivat he etsien jotakin, jolla voisivat sammuttaa janonsa. Kulkiessaan näkivät he kummuilla pieniä pensaita, joiden lehdet olivat mehukkaita, melkein samanlaisia kuin kasvihuoneissamme kasvavien jääkukkien, ja joiden pinnalla oli sitäpaitsi suuria kastehelmiä. He polvistuivat ryömien pensaalta pensaalle ja imien suuhunsa tuon runsaan kasteen, joka heti soikin heille hetkiseksi huojennusta. He koettivat syödäkin pensaiden lehtiä, joiden hieman hapan maku olikin hyvin virkistävää. Filipin neuvosta koottiin niitä melkoinen määrä veneihin, jotka työnnettiin vesille jälleen.
Taffel-lahti ei ollut hyvinkään kaukana ja pelastuksen toivo ja tieto, että siellä saadaan janokin sammutetuksi, antoivat heille uusia voimia.
Ensimmäiseksi työkseen, kun ne vihdoinkin pääsivät maihin, heittäytyivät he pitkäkseen muutaman läheisyydessä olevan puron rannalle virvoittaen kuivia kurkkujaan niin kauan, etteivät he enää jaksaneet juoda enempää.
Uudisasukkaat olivat sillä aikaa valmistaneet heille aterian ja vasta sitten kuin pahin nälkä oli tyydytetty, tiedustelivat he heidän surullista kohtaloansa.
Se oli pian kerrottu. Laivassa olleista kolmestasadasta ihmisestä oli pelastunut kolmekymmentäkuusi.
"Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennenkin", sanoi muudan uudisasukas Filipille. "Ettekö ole ainoa, joka pelastuitte Ter Schellingin haaksirikosta?"
"En, vaikka niin luulinkin", vastasi Filip. "Tapasin sitten myöhemmin laivan luotsin, muutaman silmäpuolen Schriften-nimisen pienen miehen, joka luultavasti saapui tänne minun jälkeeni. Olette tietysti nähneet hänet?"
"Emme. Sen laivan miehistöstä ei ole käynyt täällä keitään muita kuin te."
Tämä askarrutti hieman Filipin ajatuksia. Kuten lukija muistaa, oli hän aina uskonutkin, että Schriftenissä on jotakin yliluonnollista, ja tämä hänen luulonsa osoittautui nyt oikeaksi.
Haaksirikkoutuneet viipyivät tuossa pienessä uudisasutuksessa kaksi kuukautta, lähtien kotiin muutamassa Vilhelmiina-nimisessä prikissä, jonka kapteeni ei voinut kieltäytyä ottamasta heitä mukaansa. Filip, matruusit ja Krantz nousivat laivaan, mutta kapteeni Barenz halusi mieluummin jäädä uudisasukkaaksi. Hänellä ei ollut nyt mitään vakituista kotia eikä hän halunnut lähteä enää merellekään, kun hänen kaunis laivansa oli tuhoutunut. Hän antoi Filipille rahaa, että Filip hankkisi hänelle sellaisia tavaroita, joita hän uudessa ammatissaan tulisi tarvitsemaan, ja Filip lupasi toimittaa hänen asiansa heti kotiin tultuaan.
Vilhelmiina saapui nopeasti St. Helenaan, täytti siellä juomavesisäiliönsä ja jatkoi matkaansa, mutta joutuikin niin äkkinäisen myrskyn käsiin, että eksyi suunnastaan. Muutamien päivien kuluttua tapasivat he erään hollantilaisen laivaston, jossa oli viisi laivaa. Kun amiraali sai kuulla osan miehistöstä kuuluvan Vrov Katariinaan, pyysi hän heitä laivoihinsa, koska hänen omat miehensä sairastivat keripukkia eivätkä senvuoksi kyenneet työhön.
Filip oli hyvin toivoton, ettei hän päässytkään kotiin Aminen luo, mutta sitä ei nyt voitu auttaa. Hän kirjoitti kirjeen selittäen siinä kaikki ja antoi sen Vilhelmiinan kapteenille kotiin vietäväksi. Hän lähetti samalla selostuksen yhtiön johtokunnalle Vrov Katariinan haaksirikostakin. Tehtyään sen lähti hän amiraalin laivaan raskain sydämin.
Amiraalin laivan, Leijonan, ensimmäinen kapteeni oli kuollut, toinen kapteeni lepäsi riippumatossaan eikä amiraalilla ollut muita apulaisia kuin muutamia perämiehiä, joista toiset olivat enemmän kuolleita kuin eläviä. Toisen päällikön laiva oli vielä surkeammassa tilassa, päällikkö itse oli kuollut ja ensimmäinen kapteeni hoiti vielä itse virkaansa, mutta hänellä oli vain yksi upseeri, joka voi tulla kannelle.
Amiraali kutsui Filipin kajuuttaansa ja kuultuaan hänen kertomuksensa Vrov Katariinan tuhoutumisesta, nimitti hän Filipin Dordrechtin kapteeniksi määräten entisen kapteenin vara-amiraaliksi. Krantz sai määräyksen jäädä amiraalilaivan toiseksi kapteeniksi, sillä Filipin kertomuksesta oli amiraali ymmärtänyt, että he ovat taitavia ja rohkeita miehiä.