XVIII.
Amiraali Rymelandtin komentaman laivaston oli määrä purjehtia Itä-Intiaan ja suunnata kulkunsa Magalhaesin salmen kautta Tyynelle merelle.
Laivastoon kuuluivat seuraavat laivat: Leijona, neljäviidettä tykkiä ja mastossa amiraalin lippu; Dortrecht, kuusineljättä tykkiä ja mastossa vara-amiraalin lippu; Zuidersee, kaksikymmentä tykkiä, Yong Frau, kaksitoista tykkiä, ja muudan Schevelling-niminen tykkivene, jossa oli neljä tykkiä. Koska Dordrechtissa oli vieläkin paljon keripukkipotilaita, meni Filipin uusi päällikkö ehdottamaan amiraalille, että laivasto poikkeaisi Etelä-Amerikkaan saadakseen sieltä tuoretta lihaa terveille ja sairaille, mutta amiraali hylkäsi hänen ehdotuksensa hyvin jyrkästi.
"Mitä me nyt teemme, kapteeni Vanderdecken", kysyi päällikkö. "Te tunnette jo täydellisesti tilamme, kymmenen päivän kuluttua on meillä korkeintaan kaksikymmentä miestä jäljellä, sillä heitä kuolee kuin kärpäsiä. Haluaisin mielelläni erota tulevana yönä koko laivastosta. Kotiin tultuamme voin kyllä selittää asian tyydyttävästi johtokunnalle."
"Älkäämme hätäilkö. Ehkä hän jonakin päivänä suostuu välttämättömyyden pakosta noudattamaan neuvoanne."
Viikon kuluttua tästä keskustelusta alkoi tilanne olla jokaisessa laivassa aivan toivoton, sillä niin hirmuisesti raivosi tauti miehistössä. Päällikkö meni silloin toisen kerran amiraalilaivaan uudistaen ehdotuksensa.
Amiraali Rymelandt ei ollut ainoastaan ankara mies, vaan hän oli itsepäinen ja kostonhimoinenkin. Koska hän kerran ennen oli hylännyt päällikön ehdotuksen, ei hän suostunut siihen nytkään ja päällikön oli pakko palata tyhjin toimin takaisin laivaansa. Laivasto oli nyt noin kolmen päivänmatkan päässä rannikosta suunnaten kulkunsa Magalhaesin salmea kohti. Kun Filip seuraavana yönä meni hyttiinsä nukkumaan, nousi päällikkö kannelle käskien muuttaa laivan suunnan muutamia asteita lännemmäksi. Yö oli niin pimeä, ettei muista laivoista ollenkaan huomattu Dordrechtin eroamista. Kun Filip aamulla tuli kannelle, huomasi hän laivaston muiden alusten hävinneen näkyvistä.
Parin päivän kuluttua lähestyivät he rannikkoa ja näkivät suuren kaupungin, jonka satamaan oli kokoutunut paljon espanjalaisia. He ankkuroivat joen suuhun vetäen Englannin lipun mastoon. Hetkisen kuluttua saapui muudan vene laivan sivulle ja siinä olijat kysyivät, keitä he olivat ja mitä he halusivat Päällikkö vastasi laivan olevan englantilaisen, sillä hän tiesi espanjalaisten vihaavan hollantilaisia niin suuresti, että jos he vain saisivat tietää heidän olevan hollantilaisia, ei hän saisi minkäänlaisia elintarpeita muuten kuin väkisin. Hän kertoi tavanneensa muutaman espanjalaisen laivan, joka oli joutunut melkein hylyksi senvuoksi, että sen koko miehistö sairasti keripukkia. Hän sanoi ottaneensa miehistön laivaansa, koska hän ei halunnut olla julma eikä aiheuttaa niin monen lähimmäisen kuolemaa. Miehet makasivat nyt riippumatoissaan kannen alla, ja hän oli poikennut suunnastaan laskeakseen heidät maihin ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan matkan varrella. Hän pyysi, että kasviksia ja tuoreita elintarpeita lähetettäisiin heti laivaan sairaille, joita ei mitenkään voitu siirtää maihin, ennenkuin muutamien päivien kuluttua heidän hieman parannuttuaan. Hän sanoi luottavansa siihen, että maaherra lähettää ruokavaroja hänen omalle miehistölleenkin palkinnoksi siitä, että hän oli auttanut espanjalaisia.
Espanjalaisen maaherran lähettämä upseeri todisti tämän hyvin keksityn jutun todeksi. Häntä kehoitettiin menemään alas katsomaan sairaita ja niin monien taudin runtelemien raukkojen näkeminen — heiltä olivat hampaat pudonneet pois, ikenet olivat ajettuneet ja kaikkialla ruumiissa oli paiseita ja haavoja — oli hänelle melkein liikaa. Hän kiiruhti pois alimmaiselta kannelta niin äkkiä kuin suinkin, soudatti itsensä maihin ja ilmoitti maaherralle näkemänsä.
Parin tunnin kuluttua lähetettiin heille suuri veneellinen tuoretta lihaa ja kasviksia, jotka heti jaettiin miehistölle. Ne riittivät kolmeksi päiväksi. Päällikkö lähetti veneen mukana kiitoskirjeen maaherralle selittäen siinä olevansa itsekin niin sairas, ettei hän voi persoonallisesti tulla kiittelemään. Hän liitti kirjeen mukaan luettelon otaksutuista laivassa olevista espanjalaisista kirjoittaen siihen sellaisten upseerien ja henkilöiden nimiä, joiden hän luuli olevan sukua maaherran perheelle. Hollantilaiset tunsivat nimittäin aivan hyvin useimmat espanjalaiset aatelisperheet, ja päällikkö tiesi, että avioliittoja oli usein solmittu vanhan ja uuden maailman aatelisten kesken ennen siirtomaiden itsenäisiksi julistamista.
Päällikkö lopetti kirjeensä toivomuksella, että hän ehkä jo parin päivän kuluttua voi tulla tervehdyskäynnille ja järjestää sairaiden viemisen maihin, sillä hän halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.
Kolmantena päivänä saatiin laivaan jälleen ruokatarpeita, ja heti niiden tulon jälkeen meni päällikkö maihin englantilaisessa univormussa tervehtimään maaherraa uskotellen tälle pitkän jutun siitä, miten paljon nuo hänen pelastamansa miehet olivat kärsineet. He sopivat, että miehet vietäisiin maihin parin päivän kuluttua, jolloin he jo luultavasti olisivat niin paljon parantuneet, että heidät voitaisiin siirtää.
Tuskin on olemassakaan mitään tautia, jolla on niin nopeat ja hirveät vaikutukset ihmisruumiiseen kuin keripukilla, mutta joka taasen on niin helppo parantaa, kun vain on lääkkeitä saatavissa. Kuuden päivän kuluttua olivat laivan kaikki miehet jo niin toipuneet, että he voivat kävellä kannella. Päällikkö odotti nyt maaherran vierailua ja hänet otettiinkin vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla, mutta heti kun maaherra meni kajuuttaan, ilmoitti päällikkö hänelle hyvin kohteliaasti vangitsevansa hänet upseereineen sanoen syyksi sen, että laiva on hollantilainen risteilijä, jonka oma miehistö oli ollut kuolemaisillaan keripukkiin. Kun maaherra huomasi joutuneensa viekkauden uhriksi, ei hän voinut muuta kuin suostua päällikön hänelle asettamiin ehtoihin. Päällikkö vaati häneltä jälleen uuden lähetyksen tuoreita ruokatarpeita ja maaherra antoikin käskyn niiden toimittamisesta laivaan.
Sittenkuin ne ennen auringonlaskua oli tuotu, poistui maaherra ja hänen kunniakseen ammuttiin muutamia tykinlaukauksia.
Laiva suunnattiin nyt Falklandin saaria kohti, jonne laivojen oli määrä kokoutua, jos ne sattuisivat eroamaan toisistaan.
Kun he neljäntoista päivän kuluttua saapuivat sinne, ei amiraalilaiva ollut vielä tullutkaan. Se saapui kumminkin seuraavana päivänä. Amiraalinkin oli ollut pakko poiketa maihin, mutta hän ei ollut niin onnellinen kuin Dordrechtin kapteeni, vaikka hän olikin saanut lihaa ja kasviksia miehistölleen.
Heti kun amiraalilaiva oli ankkuroinut, ilmoitettiin Dordrechtin päällikölle lipuilla, että hän tulisi sinne. Amiraali syytti häntä määräysten rikkomisesta, koska hän oli luvatta eronnut laivastosta. Päällikkö myönsi sen, mutta puolustautui sillä, että hänen pelastaakseen miehistönsä oli ollut pakko toimia niin. Amiraali raivostui kumminkin, julisti hänet vangituksi ja kutsui kaikkien laivojen korkeimmat upseerit sotaneuvotteluun.
Filip oli hyvin pahoillaan tästä, mutta hän ei voinut tehdä mitään päällikkönsä auttamiseksi. Hän ja muut upseerit tuomitsivat hänet syylliseksi sääntöjen rikkomiseen. Amiraali, jonka valta merellä on melkein rajaton, aikoi sitten myöhemmin ratkaista hänen kohtalonsa. Laivasto suuntasi nyt kulkunsa Magalhaesin salmeen kenenkään aavistamatta, millainen sotaoikeuden tuomio lopulta tulisi olemaan. Amiraali nimitti Filipin Dordrechtin päälliköksi, mikä herätti kateutta muissa kapteeneissa.
Neljäntoista päivän kuluttua lähdettyään Falklandin saarilta saapuivat he salmeen. Alussa oli tuuli niin hyvä, että he pääsivät sen puoliväliin, mutta sitten se muuttui vastaiseksi ja heidän oli pakko taistella sitä ja merivirtojakin vastaan pääsemättä ollenkaan eteenpäin. Laivojen miehistötkin alkoivat sairastua ponnistuksista ja kylmästä. On mahdotonta sanoa, oliko amiraali jo tehnyt päätöksensä edeltäpäin vai ärsyttivätkö häntä hyödyttömät ponnistelut matkan jatkamiseksi, kun hän käski laivaston kääntyä vastatuuleen, kamppailtuaan turhaan kolme viikkoa virtaa ja tuulta vastaan, ja pyysi kaikkien laivojen kapteeneja tulemaan luokseen. Hän ehdotti, että vanki nyt rangaistaisiin viemällä hänet maihin johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia elämän ylläpitämiseksi ja jossa vangin niin ollen oli pakko kuolla nälkään.
Filip ja Krantz vastustivat päätöstä, vaikka he tiesivätkin siten suututtavansa amiraalin, mutta muut kapteenit, jotka kadehtivat heitä ja olivat heille vihoissaan senvuoksi että he muka olivat tehneet tyhjäksi heidän koroituksensa, yhtyivät amiraalin päätökseen. Välittämättä äänten enemmistöstä katsoi Filip velvollisuudekseen ilmaista mielipiteensä.
Amiraali ei kumminkaan välittänyt hänen todistelustaan eikä pätevistä syistään. Päällikkö vapautettiin nyt kahleista ja tuotiin kajuuttaan, jossa hän sai kuulla tuomionsa.
"Olkoon sitten niin, herra amiraali", vastasi päällikkö, "sillä tiedän, että minun olisi aivan turha pyytääkin teitä luopumaan kerran tekemästänne päätöksestä. Minua ei rangaista määräyksien rikkomisesta vaan siitä, että minä tottelemattomuudellani sain teidät käsittämään velvollisuutenne, johon teidän sitten myöhemmin oli pakko mukautua. Viekää minut vain maihin noille mustille paljaille kallioille, mutta muistakaa sanani, te julma ja kostonhimoinen mies, etten minä ole ainoa, jonka luut tulevat valkenemaan täällä. Monet muut saavat saman kohtalon ja tekin, herra amiraali, voitte joutua niiden joukkoon. Ellen suuresti erehdy, haudataan meidät vierekkäin."
Amiraali ei sanonut mitään ja vanki vietiin pois, mutta Filip sai salaa annetuksi Krantzille erään paperin pyytäen häntä antamaan sen päällikölle. Hän oli kirjoittanut siihen: "Älkää poistuko rannalta, ennenkuin laivat ovat purjehtineet tiehensä."
Kun Dordrechtin miehistö kuuli, millaisen rangaistuksen heidän entinen päällikkönsä tulee saamaan, suuttuivat he kovasti. He tiesivät hänen tulevan uhratuksi senvuoksi, että hän oli pelastanut heidät, ja he olivat hyvin vihoissaan amiraalin julmuudesta.
Noin tunnin kuluttua siitä kun Filip oli palannut laivaansa vietiin vanki maihin autiolle rannalle kahden päivän eväs mukanaan. Hänelle ei annettu minkäänlaisia varavaatteita eikä tuluksiakaan. Kun veneen keula törmäsi rantaan, käskettiin hänen nousta maalle. Vene työnnettiin heti takaisin vesille eikä miesten sallittu sanoa hänelle jäähyväisiäkään.
Illan pimettyä pyysi Filip erästä matruusia, johon hän voi luottaa, viemään muutamaan veneeseen pari pyssyä, ampumatarpeita, muutamia huopapeitteitä, paljon muita tarpeellisia kapineita ja ruokavaroja yhdelle henkilölle pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Mies souti tavarat rannalle, missä päällikkö odotti niitä. Hän pääsi takaisin laivaan amiraalin saamatta mitään tietoa tästä yöllisestä retkestä. Koska tuuli hetkisen kuluttua kiihtyi, lähti laivastokin liikkeelle poistuen kauemmaksi maista ja seuraavana päivänä erosi kolme pienintä laivaa siitä ollen jo auringon laskiessa niin kaukana suuremmista, ettei niitä voitu enää nähdäkään.
Amiraali oli kutsunut Filipin luokseen antaakseen hänelle määräyksensä, jotka olivat hyvin ankarat ja selvästi suunnitellut sellaisiksi senvuoksi, että amiraali saisi jonkun tekosyyn, jonka nojalla hän voisi erottaa Filipin päällikkyydestä. Muiden muassa sai hän sellaisen käskyn, että koska hänen laivansa ei ole niin syväkulkuinen, pitää hänen purjehtia öisin amiraalilaivan edellä siltä varalta, että hän voisi varoittaa sitä, jos he joutuisivat liian lähelle maata purjehtiessaan salmessa. Toisena yönä laivaston hajautumisen jälkeen kutsuttiin Filip kannelle heidän lähestyessään Tulimaata. Vahdissa oleva upseeri ilmoitti hänelle, että amiraalilaiva oli heidän edellään sen sijaan että sen olisi pitänyt olla takana. Filip kyseli, milloin se oli sivuuttanut heidät, mutta ei kukaan osannut vastata siihen. Hän meni keulaan ja näki todellakin amiraalilaivan purjehtivan heidän edellään. "Minkähän vuoksi amiraali oli tehnyt tämän?" ajatteli Filip. "Onko hän purjehtinut edellemme voidakseen syyttää minua? Ei, minulla on varmaankin yhtä suuri vaikutusvalta kuin hänelläkin, niin ehkä suurempikin, koska olen yhtiön suurimpia osakkaita."
He olivat nyt hänen luulonsa mukaan hyvin lähellä maata, mutta yö oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä sitä.
"Olemme melkein kiinni rannassa, herra kapteeni", huomautti luutnantti van der Hagen, joka sattui olemaan vahdissa.
"Niin minustakin näyttää, mutta amiraalilaiva on vielä likempänä maata ja se ui kuitenkin syvemmässä kuin me", vastasi Filip. "Luulen näkeväni kallioita suoraan edessämme."
"Olette nähtävästi oikeassa", vastasi Filip. "En ymmärrä tätä ollenkaan. Olkaa valmiit kääntämään ja ladatkaa joku tykki. Ehkä he sittenkin luulevat meidän olevan edellään."
Hän ennätti tuskin antaa tämän käskyn, kun laiva törmäsi kovasti kallioita vasten tarttuen kiinni. Hänen mieleensä muistui jälleen amiraali. Oliko hänenkin laivansa karilla? Hän juoksi katsomaan, mutta amiraalilaiva purjehti vielä eteenpäin noin puolen penikulman päässä heidän edellään. Filip näki sen lyhdyt selvästi. "Laukaiskaa tykki!" huusi hän hämmästyneenä. Tykki laukaistiin ja laukaukseen vastattiin heti heidän takaansa. Filip katsoi kauhistuneena sinnepäin ja huomasi amiraalilaivan lyhyen matkan päässä taempana ja nähtävästi yhtä lujasti karilla kuin hekin.
"Laupias Jumala!" huudahti hän. "Mitä tämä on?" Hän näki vieläkin tuon toisen laivan lyhdyt sen etääntyessä yhä kauemmaksi heistä. Päivä alkoi nyt sarastaa ja oli jo niin valoisaa, että he voivat erottaa rannan. Kari, jolle Dordrecht oli törmännyt, oli noin sadan viidenkymmenen jalan päässä maasta. Matruusit kokoutuivat keulaan katsomaan tuota omituista näkyä, joka vihdoin häipyi olemattomiin.
"Kaiken sen nimessä, mikä on pyhää, ei se voi olla mikään muu kuin Lentävä Hollantilainen!" huudahti eräs matruusi. Tuskin oli hän sanonut nuo sanat, kun laiva katosi. Filip oli varma, että asia oli niin. Hänen isänsä onnettomuuttatuottava laiva oli siis houkutellut heidät melkein varmaan perikatoon. Hän ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, eikä hän halunnut antautua heti amiraalin vihankaan esineeksi. Senvuoksi kutsui hän luokseen vahdissa olevan upseerin käskien hänen soutaa amiraalilaivaan selittämään tapahtumaa.
Heti veneen lähdettyä kiinnitti Filip huomionsa oman laivansa tilaan. Oli jo kirkas päivä ja hän näki kallioiden ympäröivän sitä joka puolelta ja huomasi niiden kahden karin, joiden väliin laiva oli tarttunut, jatkuvan noin puolen penikulman verran maasta merelle päin. Amiraalilaiva näytti olevan vielä pahemmassa asemassa, koska se oli enemmän alttiina tuulelle ja aalloille, jos ilma sattuisi pahenemaan.
Tuskinpa voidaan löytää maailmasta kolkompaa ja autiompaa seutua kuin tämä laivojen nykyinen olinpaikka oli. Rannalla ei näkynyt muuta kuin paljaita kallioita ruohonkorrenkaan pistämättä esille niiden välistä. Kauempaakin näkyvä maa oli yhtä synkän näköistä. Korkeammat kukkulat olivat jo lumen peitossa, vaikka talveen olikin vielä aikaa. Katsellessaan rantaa näki Filip, etteivät he olleet päässeet neljää penikulmaakaan paikasta, jonne päällikkö oli viety.
Hän käänsi jälleen katseensa amiraalilaivaan, mutta perääntyi säikähtyneenä nähdessään näyn, joka kauheudessaan voitti kaikki edelliset. Van der Hagenin, upseerin, jonka hän oli lähettänyt amiraalin luokse, ruumis riippui ison raa'an nokasta. "Hyvä Jumala, voiko tuollainen olla mahdollista?" huudahti hän suruissaan polkien kantta vihoissaan.
Vene oli jo paluumatkalla ja Filip odotti sen tuloa kärsimättömästi. Matruusit kiiruhtivat kannelle kertoen hengästyneinä amiraalin tuominneen luutnantin heti hirtettäväksi kuultuaan hänen selostuksensa ja saatuaan tietää hänen olleen silloin vahdissa. Amiraali oli käskenyt Filipin heti saapua luokseen, ja miehet ilmoittivat nähneensä toista silmukkaa laitettavan kuntoon raa'an toiseen päähän.
"Mutta ei teille, kapteeni!" huusivat he. "Se ei saa milloinkaan tapahtua ettekä te saa lähteä hänen puheilleen. Tahdomme puolustaa teitä viimeiseen hengenvetoomme asti."
Filip meni huolestuneena kajuuttaansa ajattelemaan mitä hänen pitäisi tehdä. Hän toivoi melkein olevansa tuon nuoren hirtetyn upseerin sijassa, mutta muistaessaan Aminen palasi hänen rohkeutensa takaisin.
Amiraali oli varmasti käyttänyt väärin valtaansa hirtättäessään nuoren upseerin, ja Filipin miettiessä, millaisiin toimenpiteihin hänen pitäisi ryhtyä, ilmoitettiin hänelle, että amiraali oli lähettänyt veneen hakemaan häntä. Filip meni kannelle upseeria vastaan ja upseeri ilmoitti hänelle amiraalin käskyn vaatien Filipiä luovuttamaan miekkansa, koska amiraali oli määrännyt hänet vangittavaksi.
"Ei, ei!" huusivat miehet. "Hän ei saa lähteä sinne. Haluamme puolustaa kapteeniamme niin tarmokkaasti kuin suinkin!"
"Vaiti, miehet!" huudahti Filip sanoen sitten upseerille:
"Ilmoittakaa amiraalille, että koska hän hirtättämällä tuon viattoman nuoren upseerin on tehnyt oikeusmurhan, en katso olevani enää hänen käskyjensä alainen. Aion ilmoittaa sekä oman että hänen rikoksensa yhtiön johtokunnalle, jonka palveluksessa me molemmat olemme, että hän saisi ansaitun rangaistuksensa. En aio lähteä hänen laivaansa antautuakseni hänen valtaansa, että hän saisi murhauttaa minut häpeällisesti, eikä meidän nyt sitäpaitsi sovikaan riidellä. Olemme kaikki haaksirikkoisia, meillä on niukalti ruokavaroja emmekä tiedä, milloin pääsemme täältä lähtemään. Jos hän suostuu hillitsemään vihansa, haluan auttaa häntä niin tarmokkaasti kuin suinkin, muuten en. Olette nyt kuullut vastaukseni, herra, ja voitte palata laivaanne."
Upseeri meni käymäsillalle, mutta huomasikin kaikkien miestensä poistuneen veneestä. He olivat nousseet laivaan kyselläkseen tarkemmin Dordrechtin matruuseilta, oliko heidän kuulemissaan huhuissa ollenkaan perää, ja ennenkuin heidät kutsuttiin takaisin veneeseen olivat he saaneetkin asianomaiset tiedot. He olivat nyt aivan samaa mieltä kuin Dordrechtinkin matruusit, että kummituslaivan näyttäytyminen, joka oli aiheuttanut tämän heidän nykyisen onnettomuutensa, oli rangaistus amiraalille hänen julmasta käyttäytymisestään päällikköraukkaa kohtaan.
Upseerin ilmoitettua amiraalille Filipin vastauksen joutui amiraali aivan suunniltaan. Hän käski, että laivan perässä olevat tykit, joilla Dordrechtia voitiin ampua, ladattaisiin voimakkailla panoksilla ja laukaistaisiin Dordrechtia kohti, mutta Krantz kiinnitti hänen huomionsa siihen, etteivät he laivan ollessa nykyisessä asemassaan voineet ampua sitä. Koska hän vastusti siten määräystä, vangitutti amiraali hänet heti ja olisi pannut toimeen mielettömän määräyksensä, elleivät Leijonan matruusit, jotka eivät halunneet ampua tovereitaan eivätkä itsekään antautua ammuttaviksi, olisi kieltäytyneet tottelemasta häntä. Miehistön viha amiraalia kohtaan kasvoi, ja auringon laskiessa poistui hän raivoissaan kannelta kajuuttaansa.
Sillä aikaa oli Filip miehistöineen ollut ahkerasti työssä. He olivat laskeneet peräankkurin ja vääntäneet kettingin kireälle, tukkineet reiän ja pumppasivat laivaansa tyhjäksi, kun vene tuli laivan viereen ja Krantz ilmestyi kannelle.
"Kapteeni Vanderdecken, olen tullut tänne ruvetakseni palvelukseenne, jos huolitte minusta, mutta ellette voi käyttää minua, suojelkaa minua kumminkin, sillä minut hirtetään varmasti huomenna, jos palaan takaisin amiraalilaivaan. Mukanani olevat miehet ovat tulleet tänne samassa aikomuksessa ja rukoilen nyt teitä suostumaan heidän pyyntöönsä."
Vaikka Filip mielessään toivoikin, ettei tällaista olisi tapahtunut, ei hän nykyisissä olosuhteissa voinut kieltäytyäkään ottamasta vastaan Krantzia. Filip piti häntä suuressa arvossa ja pelastaakseen hänen henkensä, joka varmasti oli vaarassa, olisi hän tehnyt vielä enemmänkin, jos se olisi ollut välttämätöntä. Hän kehoitti kumminkin veneen miehistöä palaamaan, mutta Krantzin kerrottua, että miehiä odotti melkein varma kuolema, koska he olivat auttaneet hänet pakoon, salli Filip heidän jäädä laivaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti.
Yö oli myrskyinen, mutta kun tuuli puhalsi maalta päin, eivät laineet olleet korkeita. Dordrechtin miehistön onnistui Filipin ja Krantzin johdolla keventää laivaa yön kuluessa niin paljon, että he seuraavana aamuna voivat hinata sen karilta. He totesivat samalla, etteivät sen pohjassa olevat vauriot olleetkaan kovin pahat.
Amiraalilaiva oli vielä karilla, jolta sitä nähtävästi ei koetettukaan irroittaa. Filip ei päässyt oikein selville, miten hänen pitäisi menetellä. Hän ei voinut jättää Leijonan miehistöä oman onnensa nojaankaan eikä kieltäytyä ottamasta vastaan amiraaliakaan, jos tämä halusi tulla hänen laivaansa. Vihdoin teki hän sellaisen päätöksen, että hän ottaa amiraalin vain matkustajaksi ja pitää itse komennon. Hän ankkuroi laivansa hieman kauemmaksi karista ja käski miehistön täyttää vesisäiliöt läheisimmästä purosta.
Hän odotti, pääseekö toinenkin laiva irtaantumaan karilta, sillä hän ymmärsi, että vastakkaisessa tapauksessa laivojen oli pakko jollakin tavoin ruveta auttamaan toisiaan. Heti kun vesisäiliöt oli saatu täyteen, lähetti hän veneen maihin etsimään päällikköä, sillä hän oli päättänyt ottaa tämän laivaansa siinä tapauksessa että hänet löydettäisiin, mutta miehet palasivat takaisin onnistumatta tarkoituksessaan, vaikka he olivat kiivenneet kallioidenkin yli hakiessaan häntä.
Seuraavana aamuna näkivät he ruokatarpeita vietävän amiraalilaivasta maihin. Rannalle pystytettiin telttakin, sillä Leijona oli nähtävästi joutunut aivan hylyksi.
Filip päätti odottaa heitä, sillä oli ilmeistä, että jolleivät he päätä tulla hänen luokseen joutuvat he kaikki perikatoon autiolla talvisella rannalla.
Oli selvää, ettei järjestyksestä ollut enää puhettakaan Leijonan miehistön joukossa. Päivisin näyttivät he kiipeilevän kallioilla, mutta iltaisin, sittenkuin he olivat sytyttäneet suuren nuotionsa, he juhlivat ja juopottelivat.
Noin viikon kuluttua tuli vene Dordrechtin sivulle ja sen päällikkönä oli sama upseeri, joka kerran ennen oli lähetetty vangitsemaan Filipiä. Kun upseeri tuli kannelle, otti hän hatun päästään.
"Tunnustatte siis minut päälliköksenne?" sanoi Filip.
"Kyllä, herra. Ennen olitte te toinen komentaja, mutta nyt olette ensimmäinen, sillä amiraali on kuollut."
"Kuollutko?" huudahti Filip. "Mutta miten?"
"Hänet löydettiin kuolleena rannalta muutaman korkean kallion juurelta päällikön ruumis sylissään. Hän on luultavasti kävellessään tavannut päällikön, riitautunut hänen kanssaan ja he ovat sitten tapellessaan syöksyneet jyrkänteeltä alas."
Upseeri ilmoitti senkin, että Leijonan miehistöstäkin oli kuollut monta matruusia.
"Päällikköraukan ilmoitus toteutui siis kuitenkin", huomautti Filip Krantzille. "Monta muuta ja vieläpä amiraali itsekin on kuollut samaan aikaan kuin hänkin… rauha heidän sielulleen. Lähtekäämme nyt niin pian kuin suinkin tästä kauheasta paikasta."
Hän käski upseerin koota väkensä ja jäljellä olevat ruokatarpeet, ja ennenkuin ilta oli käsissä, olivat kaikki laivassa. Amiraalin ja päällikön ruumiit haudattiin vierekkäin ja seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja purjehdittiin myötätuulessa pois koko salmesta.