XXIV.
Mikä kynä voisikaan kertoa hellän ja rakastavan Aminen tunteita, kun hän huomasi tulleensa erotetuksi miehestään. Ollen melkein mielipuolena kauhusta katsoa tuijotti hän toista lauttaa välimatkan yhä pitentyessä. Vihdoin piilotti yön pimeys sen hänen katseiltaan ja hän vaipui lautalle toivottomuudessaan.
Vihdoin tointui hän sen verran, että hän jaksoi huudahtaa: "Kuka siellä on?"
Ei kuulunut minkäänlaista vastausta.
"Kuka siellä on?" huusi hän vieläkin kerran kovemmin. "Ah, minähän olenkin yksikseni, sillä Filip on poissa. Äiti, äiti, auta onnetonta lastasi!" Toivottomuudessaan heittäytyi Amine niin lähelle lautan reunaa, että hänen avautunut tukkansa viilsi vettä.
"Missä olenkaan?" huudahti hän vihdoinkin maattuaan siten muutamia tunteja melkein tunnotonna. Aurinko paistoi kuumasti ja häikäisi hänen silmänsä. Kun hän käänsi katseensa siniselle merelle, huomasi hän suuren hain, joka odottaessaan saalistaan oli asettunut vahtimaan lautan viereen. Silloin hän perääntyi laidalta ja nousi. Tarkasteltuaan hetkisen tyhjää lauttaa tointui hän heti täydellisesti ymmärtäen toivottoman tilansa. "Voi, Filip, Filip!" huudahti hän. "On siis totta, että olet poistunut ainiaaksi luotani! Luulin ensin nähneeni unta, mutta nyt muistankin kaikki." Hän vaipui jälleen lautalla olevalle vuoteelleen voimatta liikuttaa jäsentäkään pitkään aikaan.
Mutta vihdoin rupesi häntä niin janottamaan, että hänen oli pakko nousta juomaan. "Mutta kannattaako minun enää syödä ja juoda? Miksi koettaisinkaan pysyä hengissä?" Hän katseli ympärilleen taivaanrannalle. "En näe muuta kuin taivaan ja vettä. Tällaisellako kuolemalla minun siis pitääkin kuolla… tällaisenko julman lopun Schriften minulle ennustikin… tällaisenko kiduttavan kuoleman paahtavan auringon paisteessa sisälmyksieni kuivuessa kokoon? Tapahtukoon sitten niin! Emmehän voi kuolla muuta kuin kerran ja mitä onkaan minulle elämä ilman häntä? Mutta ehkä saan tavatakin hänet vielä?" jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Niin, kukapa sen voi tietää? Ole siis tervetullut, oi elämä, koetan pysytellä kiinni sinussa ainoastaan tuon toivon vuoksi, vaikka minulla ei olekaan juuri mitään syötävää. Katsotaanpa, onko se vielä tallessa."
Amine tutki vyönsä ja huomasi tikarin olevan vielä paikoillaan. "No, haluan elää, koska minulla on kuolemanikin hallussani, enkä aiokaan panna henkeäni vaaroille alttiiksi rakkaan mieheni vuoksi." Hän heittäytyi vuoteelleen toivoen voivansa unhottaa kaiken. Hän onnistuikin aikomuksessaan ollen toista päivää jonkunlaisessa horrostilassa.
Kun hän jälleen nousi, tunsi hän olevansa hyvin heikko ja katsellessaan ympärilleen, ei hän nähnyt vieläkään muuta kuin taivaan ja vettä.
"Ah, miten kammottavaa tällainen yksinäisyys onkaan! Kuolema soisi suunnatonta huojennusta, mutta minähän en saakaan kuolla, sillä minunhan pitää elää Filipin vuoksi." Hän söi muutamia korpun palasia ja joi hieman vettä. Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen. "Ellen saa apua pian, olen lopussa. Nuo roistot, jotka pelastaakseen oman elämänsä uhrasivat turvattoman naisen erottaen hänet miehestään, eivät luullakseni pääse rangaistuksetta. He olisivat kyllä voineet pelastaa minutkin, jos he vain olisivat tunteneet hiemankaan sääliä, mutta sellaista tunnetta he eivät varmaan tiedä olevan olemassakaan. Ja he ovat kristityitä! He tunnustavat uskontoa, johon nuo vanhat papit ja Filip koettivat käännyttää minutkin. Olen kuullut heidän puhuvan rakkaudesta, armeliaisuudesta ja sääliväisyydestä, mutta en ole milloinkaan nähnyt heidän toteuttavan noita mielipiteitään käytännössä. Jos pelastun, luovun tuosta uskosta kokonaan. Sinä, äitini henki, senkövuoksi, että olen kuunnellut noita miehiä ja koettaakseni voittaa mieheni rakkauden tahtonut unhottaa opetuksesi ja uskonnon, jota esi-isämme ovat vuosituhansia tunnustaneet ja joka näyttäytyy teoissa ja profeetan käskyjen tottelemisessa, olet minua kurittanut? Ilmaise taitosi minulle unessani."
Yö pimeni ja taivaalle kohosi synkkiä pilviä; salamat risteilivät ja valaisivat silloin tällöin lautankin. Vihdoin näytti koko taivas syttyvän tuleen ja ukkonen jyrisi lähempänä hyvin kovasti ja kauempana kumeasti. Tuuli kiihtyi ja aallot heittelivät lauttaa sinne tänne vyöryen silloin tällöin sen ylikin.
"Tästä minä pidän, sillä tämä on paljon siedettävämpää kuin tyven ja polttava kuumuus. Tämä virkistää minua", sanoi hän seuraten katseillaan salamoimista, kunnes hänen silmänsä pimenivät. "Niin, tämä on niinkuin sen pitääkin olla. Salama, muserra minut, jos sinua haluttaa, laineet, huuhtokaa minut pois ja upottakaa minut suolaiseen hautaanne, virratkoon elementtien raivo ylitseni, en välitä siitä, vaan nauran sille ja uhmaan kaikkea! Ette voi muuta kuin tappaa minut, kuten tämä kädessäni oleva pieni tikarikin. Vapiskoot rikkaat, loistavissa olosuhteissa elävät ihmiset, kaikki onnelliset, joilla on lapsia ja muutakin rakastettavaa, mutta en minä, jolla ei ole mitään. Aion heittäytyä pitkäkseni paareilleni odottamaan kohtalon päätöstä." Hän meni jälleen vuoteelleen, jonka Filip oli laittanut hänelle lautan keskelle, heittäytyi sille ja sulki silmänsä.
Ukkosta seurasi kova sade, jota kesti päivänkoittoon asti. Tuuli puhalsi sittenkin melko kovasti, mutta taivas kirkastui ja aurinko ilmestyi näkyviin. Amine makasi paikoillaan väristen märissä vaatteissaan. Hän oli niin heikko, että auringon kuumuus vaikutti liian voimakkaasti häneen ja hän alkoi hourailla. Hän nousi istualleen ja katsellessaan ympärilleen näki hän kaikkialla viheriöitä niittyjä ja tuulessa huojuvia kookospalmuja ja Filipinkin kaukaa, kun hän kiiruhti Aminensa luokse. Hän levitti käsivartensa ja koetti nousta rientääkseen Filipiä vastaan, mutta jäsenet kieltäytyivät tottelemasta, hän huusi miehelleen kutsuen häntä luokseen ja vaipui sitten väsyneenä takaisin vuoteelleen.