XXIII.
Hän avasi vasta aamun sarastaessa silmänsä ja näki Krantzin polvillaan vieressään. Hänen ajatuksensa olivat alussa niin sekavat, ettei hän muistanut, millainen hirveä onnettomuus häntä olikaan kohdannut, vaan tunsi ainoastaan jotakin sellaista tapahtuneen. Vihdoin hän sentään muisti yksityiskohdatkin ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Älkää olko niin toivoton", sanoi Krantz. "Pääsemme ehkä maihin tänään ja lähdemme hakemaan häntä niin pian kuin suinkin."
"Tällaisiako julmia kärsimyksiä tuo Schriften roisto siis ennustikin hänelle?" ajatteli Filip. "Niin, julmaa on todellakin laihtua aivan luurangoksi polttavan auringon paahteessa omistamatta tippaakaan vettä, jolla voisi kostuttaa kuivunutta kieltään. On hirveätä ajatellakin, että Amine nyt ajelehtii siellä yksinään tuulten ja laineiden vallassa erotettuna miehestään, jonka sylissä hän olisi voinut niin tyynesti kuolla. Olitte oikeassa, luotsi, sanoessanne, ettei hellälle ja rakastavaiselle vaimolle voida keksiäkään julmempaa kuolemaa. Ah, miten päätäni pyörryttää! Onko Filip Vanderdeckenillä enää mitään, jonka vuoksi hänen kannattaa elää?"
Krantz koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin hän vain osasi, mutta turhaan. Hän rupesi silloin puhumaan kostosta ja Filip kohotti heti päätään. Mietittyään muutamia minuutteja nousi hän.
"Niin", sanoi hän, "haluan kostaa noille raukoille ja pettureille.
Kuinka moneen voimme luottaa?"
"Noin puoleen heistä, luullakseni. Heidätkin yllätettiin."
Muutamasta lankusta oli valmistettu peräsin ja lautta oli nyt lähempänä maata kuin milloinkaan ennen.
Krantz kertoi Filipille, että sotilaat ja roistomaisimmat matruusit olivat viime yönä tehneet kapinan ja irroittaneet lautan toisen puoliskon toisten pysyessä puolueettomina.
"Ja niin kai ne tulevat käyttäytymään nytkin", jatkoi Krantz. "Toivo, että pian päästään maihin, on heidän mielestään jollakin tavoin sovittanut toverien rikoksen."
"Ehkä", sanoi Filip naurahtaen katkerasti. "Tiedän kumminkin keinon, joka kyllä herättää heidät. Lähettäkää heidät tänne luokseni."
Hän selitti heille, että heidän toverinsa ovat kavaltajia, joihin ei kukaan voi luottaa. "Nuo miehet ovat valmiit vaikka mihin pelastaakseen henkensä ja rahansa", sanoi hän. "Ette ole varmoja hengestänne täällä lautalla ettekä maissakaan ollessanne heidän seurassaan, ette voi nukkuakaan pelosta, että he katkaisevat kaulanne, minkä vuoksi on parasta, että heti vapautatte itsenne heistä. Saatte sitten jakaa heidän rahansa keskenänne."
Voitonhimossaan tekee ihminen melkein vaikka mitä. Voidaanko senvuoksi ihmetellä, että nämä miehet, jotka eivät todellisuudessa olleet ollenkaan sen parempia kuin nuo toiset kavaltajatkaan, suostuivat hänen ehdotukseensa? Sovittiin, että ellei päästäisi maihin, heitettäisiin nuo toiset seuraavana yönä mereen.
Mutta toisen puolueen neuvottelu Filipin kanssa herätti epäluuloja toisessa puolueessa. Hekin neuvottelivat ja tulokseksi tuli, etteivät he hetkeksikään luopuneet aseistaan. He eivät olleet enää kuin parin penikulman päässä maasta, kun tuuli tyyntyi ja virta kuljetti heidät jälleen merelle. Filip oli hyvin suruissaan Aminen menetyksestä, mutta ilostui muistaessaan, että koston hetki oli pian koittava.
Yö oli suloinen, meri oli tyyni kuin kuvastin eikä tuulenhenkäystäkään tuntunut. Purje riippui höllänä mastosta ja taivas oli kirkkaassa tähdessä. Yö oli kuin luotu johtamaan ihmisten ajatukset iäisiin asioihin, mutta tälle hauraalle lautalle oli sattumalta joutunut viidettäkymmentä henkilöä, joiden mieli paloi taisteluinnosta, murhanhimosta ja saaliinhalusta. Molemmat puolueet olivat menevinään levolle, mutta pitivätkin salavihkaa silmällä toistensa liikkeitä luopumatta aseistaan. Filipin piti antaa sovittu merkki pudottamalla purje niin, että se kietoisi osan toisen puolueen miehistöstä laskoksiinsa. Hänen pyynnöstään hoiti Schriften peräsintä ja Krantz pysytteli hänen vieressään.
Jymähtäen putosi raaka purjeineen ja verilöyly alkoi. Jokainen mies hyppäsi heti seisoalleen tarttuen miekkaansa. Ainoastaan Filipin ja Krantzin äänet kuuluivat ja kostonhimossaan raivosi Filip niin, että hän tunsi olevansa tyytyväinen vasta sitten kuin kaikki ne, jotka olivat uhranneet Aminen, oli murhattu. Kuten hän oli otaksunutkin, hautasi purje paljon miehiä alleen ja helpotti siten paljon heidän työtään.
Toiset kaatuivat paikoilleen, toiset horjahtivat laidalta mereen ja hukkuivat ja loput pistettiin kuoliaaksi heidän potkiessaan purjeen alla. Murhaamista ei kestänyt kuin muutamia minuutteja. Schriften katseli tyynesti koko ajan sivulta nauraen pirullisesti.
Taistelun loputtua nojautui Filip mastoon hengähtääkseen. "Olen nyt kostanut puolestasi, Amine, sen verran kuin olen voinut", ajatteli hän, "mutta eihän noiden kurjien elämää voida verratakaan sinuun." Ja nyt, kun hänen kostonsa oli tyydytetty eikä hän voinut tehdä enempää, kätki hän kasvonsa käsiinsä itkien katkerasti, hänen auttajiensa kootessa kaatuneiden rahoja jakaakseen ne keskenään. Huomattuaan, ettei heidän puoleltaan ollut kaatunutkaan muuta kuin kolme, olivat he hyvin pahoillaan, sillä muussa tapauksessa olisi heidän voitto-osuutensa tullut paljon suuremmaksi.
Lukuunottamatta Filipiä, Krantzia ja Schrifteniä ei lautalla ollut enää kuin kolmetoista miestä. Aamun sarastaessa rupesi jälleen tuulemaan ja kaatuneitten vesiosuus jaettiin henkiin jääneiden kesken. Heidän oli kyllä nälkäkin, mutta vesikin virkisti heitä paljon.
Vaikka Filip ei Aminen katoamisen jälkeen ollut paljon puhunutkaan Schriftenin kanssa, huomasi hän kuitenkin, että luotsin entinen katkeruus oli palannut takaisin täydessä voimassaan. Hänen nauruansa ja ivaansa saatiin nyt kuunnella alituisesti, ja hänen silmänsä katsoi nyt Filipiin yhtä pahansuovasti kuin heidän ensimmäisen kerran tavatessaankin. Oli selvää, että Amine oli lyhyeksi aikaa onnistunut tukahduttamaan hänen vihansa Filipiä kohtaan, ja ilmeistä, että Schriftenin hyväntahtoisuus hänen miestään kohtaan oli hävinnyt samalla kuin hänkin. Filip ei ollut sitä huomaavinaankaan eikä hän välittänyt muustakaan, kun hänen rakas Aminensa kerran oli poissa.
Tuuli koveni nyt jälleen ja he luulivat pääsevänsä maihin jo parin tunnin kuluttua, mutta he erehtyivätkin. Masto katkesi tuulen voimasta ja purje putosi lautalle. Tämä herätti yleistä tyytymättömyyttä ja ennenkuin he ennättivät korjata vahingon, tyyntyi tuuli heidän ollessaan noin penikulman päässä rannasta. Väsyneenä surusta ja mielenliikutuksista nukahti Filip vihdoinkin Krantzin viereen uskoen lautan ohjaamisen Schriftenille. Hän nukkui sikeästi nähden unta Aminesta, jonka hän oli näkevinään levähtämässä jossakin kookospalmulehdossa. Hän oli itse valvovinaan hänen luonaan, ja Amine hymyili suloisesti unissaan sanoen: "Filip", kun hän äkkiä heräsi jostakin tavattomasta liikunnosta. Puoleksi nukuksissa oli hän tuntevinaan, että Schriften koetti varastaa häneltä kalleutta. Luotsi oli pujottanut jo ketjun hänen päänsä yli ja koetti nyt irroittaa sitä osaa siitä, joka oli hänen allaan. Filip ojensi kätensä tarttuakseen roiston käsivarteen ja huomasikin kummastuksekseen tavanneensakin Schriftenin itse teosta. Luotsi oli polvillaan hänen vieressään pitäen ketjua kalleuksineen kädessään. Taistelu oli lyhyt. Filip otti kalleutensa takaisin heittäen Schriftenin alleen. Hän pani aarteensa entiselle paikalleen ja suunniltaan vihasta nousi hän seisoalleen, tarttui Schrifteniin ja heitti hänet mereen.
"Ihminen tahi paholainen, mikä sitten lienetkään, pelasta itsesi nyt, jos vain voit!" huudahti hän vetäen syvään henkeään.
Taistelu oli herättänyt Krantzin ja muutamia muitakin, mutta liian myöhään, sillä Filip ennätti toteuttaa aikeensa, ennenkuin he ennättivät apuun.
Filip kertoi Krantzille lyhyesti tapahtuman, ja mitä miehiin tulee, eivät he siitä välittäneet. He olivat tyytyväisiä, ettei heidän rahoihinsa oltu koskettu, ja rupesivat jälleen rauhallisesti nukkumaan.
Nähtyään, ettei Schriften sukeltanut esille eikä koettanut nousta lautalle, tunsi Filip olevansa tyytyväinen.