XXII.
Utrecht purjehti Gambrunista Ceyloniin jatkaen sitten matkaansa itäiselle merelle. Schriften oli jäänyt laivaan, mutta viimeisen keskustelunsa jälkeen Aminen kanssa oli hän pysytellyt erillään näyttäen karttavan sekä häntä että Filipiä. Hän ei koettanut yllyttää miehistöä päällikköä vastaan, kuten ennen, eikä hänen kuultu enää pistelevän eikä moittivankaan. Hänen ennustuksensa oli tehnyt aviopuolisoihin syvän vaikutuksen, he olivat molemmat hyvin miettiväisiä ja alakuloisia, koettaen salata sitä toisiltaan. Kun he syleilivät toisiaan, aavistivat he sen nautinnoksi, josta heidän pian pitäisi luopua, mutta terästivät samalla sydämensä kärsivällisyydellä valmistautuen ottamaan vastaan pahimmankin. Krantz ihmetteli tuota muutosta, mutta ei tietystikään voinut ymmärtää sen syytä.
Laiva ei ollut enää kaukana Andamanien saarilta, kun Krantz eräänä aamuna tuli herättämään Filipiä katsottuaan ensin ilmapuntaria.
"Pian saamme luullakseni taifuunin niskaamme", sanoi hän, "sillä ilmapuntari on laskenut ja taivas näyttää hyvin uhkaavalta."
"Silloin pitää meidän vähentää purjeita ja valmistautua muutenkin kestämään sen raivoa. Laskekaa heti brammiraa'at ja pankaa kaikki pienet purjeet kiinni. Tulen kannelle niin pian kuin suinkin."
Hän puki vaatteet ylleen kiiruhtaen sitten paikoilleen. Meri oli rauhallinen, mutta tuulen ulvominen ennusti alkavaa myrskyä. Vedestä kohosi valkoista sumua, joka tiheni hyvin nopeasti. Miehistö kutsuttiin kannelle, kaikki raskaammat esineet vietiin ruumaan ja tykit köytettiin kovasti. Ensimmäinen tuulenpuuska kallisti laivaa kovasti. Se kohosi kohdalleen noin minuutin kuluttua, mutta sitten tuli toinen puuska ja vähän ajan kuluttua kolmas ja niin loppumattomiin. Uudet vihurit olivat aina kovempia kuin entiset. Meri oli pian aivan valkoinen vaahdosta myrskyn kiitäessä vihaisesti sen yli. Laineet vyöryivät kannelle ja laiva kallistui aivan kyljelleen jäädenkin siihen asentoon. Neljännestunnin kuluttua oli se puuska ohi ja laiva suoristautui, mutta meri oli alkanut lainehtia kovasti eikä tuulenkaan voima heikennyt. Tunnin kuluttua hyökkäsi uusi vihuri laivan kimppuun paljon vihaisemmasti ja kovemmasti kuin äsken. Vaahto pärskyi miesten kasvoihin, satoi kuin saavista kaataen, alus painui kyljelleen nousematta kohdalleen ennenkuin myrsky oli sivuuttanut sen.
"Nyt se on luullakseni ohi", huomautti Krantz. "Taivas alkaa hieman selvitä ylihangan puolella."
"Niin, pahin on nähtävästi kestetty", vastasi Filip.
"Ei, pahin on vielä jäljellä", sanoi joku hiljaa Filipin läheisyydessä. Filip huomasi Schriftenin.
"Ylihangan puolella koettaa muudan laiva päästä myrskyä pakoon!" huudahti Krantz.
Katsoessaan sinnepäin huomasi Filip kirkasta taivaanrantaa vasten muutaman laivan, joka tuli Utrechtia kohti täysin purjein.
"Kylläpä se on suuri!" huusi hän. "Tuokaa kiikarini tänne." Mutta ennenkuin hän ennätti saada kiikarinsa, katosi laiva sumuun.
"Jälleen sumua", huomautti Filip työntäen kiikarin kiinni. "Meidän pitää olla varuillamme, ettei se purjehdi ylitsemme."
"He ovat varmasti huomanneet meidät, kapteeni", sanoi Krantz.
Muutamien minuuttien kuluttua raivosi myrsky jälleen ja tuli melkein säkkipimeä. Näytti aivan siltä kuin myrsky olisi ajanut edellään paksua sumua, sillä ei voitu nähdä muuta kuin meren valkoista vaahtoa. Purjeet alkoivat repeillä paukkuen niin, että ääni vaimensi myrskynkin ulvonnan. Vihurin tyynnyttyä haihtui sumukin vähitellen.
"Laiva ylihangan puolella aivan vieressämme!" huudahti muudan matruusi.
Krantz ja Filip riensivät keulakannelle ja näkivät tuon äskeisen suuren laivan tulevan Utrechtia kohti noin puolen penikulman päässä.
"Peräsin tiukasti ylihankaan! He eivät ole huomanneet meitä ja purjehtivat suoraan ylitsemme!" huudahti Filip. "Peräsin ylihankaan, kuuletteko!"
Käskyä toteltiin, ja matruusit huomattuaan uhkaavan vaaran kiipesivät tykeille nähdäkseen, muuttaako vieras laiva suuntaansa. Mutta ei — se tuli suoraan heitä kohti, ja he huomasivat kauhukseen, ettei Utrecht totellutkaan peräsintä kyllin nopeasti, koska sen purjeet olivat menneet riekaleiksi.
"Laiva, ohoi!" huusi Filip huutotorvellaan, mutta myrsky esti äänen kuulumasta.
"Laiva, ohoi!" huusi Krantzkin laidalta heiluttaen hattuaan. Sekin oli aivan turhaa ja laiva tuli vain lähemmäksi, niin että vesi kohisi sen kokassa. Se ei ollut enää kuin pistoolin kantomatkan päässä Utrechtista.
"Laiva, ohoi!" huusivat matruusit niin kovasti, että sen välttämättä olisi pitänyt kuulua, mutta muukalainen ei näyttänyt välittävän siitä ollenkaan, vaan purjehti suoraan kohti, eikä sen keula ollut enää kuin kymmenen jalan päässä Utrechtista. Matruusit, luullen oman laivansa menevän kahtia yhteentörmäyksessä, olivat kiivenneet ylihangan laidalle ja valmistautuneet tarttumaan kiinni toisen laivan taklinkiin loikatakseen sen kannelle. Kummastellen melua oli Aminekin tullut kannelle ja nojautui nyt Filipin käsivarteen.
"Tarraudu minuun, kun laivat törmäävät yhteen", sanoi Filip, mutta ei ennättänyt jatkaa, kun alukset jo koskettivat toisiinsa. Matruusit huusivat koettaen tarttua toisen laivan kokkapuuhun, joka oli jo tunkeutunut Utrechtin mastojen väliin, mutta he eivät saaneet kiinni mistään. Ei tuntunut minkäänlaista tärähdystä, sillä yhteentörmäyksestä ei tullutkaan mitään. Vieras laiva näytti halkaisevan Utrechtin keskeltä kahtia, sen runko tunkeutui äänettömästi eteenpäin, ei kuultu katkenneiden lankkujen paukahduksia eikä putoilevien raakojen jymähdyksiä, ja keulapurjeen raaka lävisti isonpurjeen tekemättä merkkiäkään siihen. Alus meni Utrechtin läpi vahingoittamatta sitä ollenkaan. "Amine", huudahti Filip, "nyt saat katsella isäni kummituslaivaa!"
Tämä ihmeellinen näky hämmästytti Utrechtin miehistöä enemmän kuin äskeinen myrsky oli sitä peloittanut. Muutamat heittäytyivät kannelle pitkäkseen, muutamat kiiruhtivat kannen alle, toiset rukoilivat ja toiset olivat aivan mykkiä kummastuksesta ja pelosta. Amine oli tyynempi kuin kukaan muu. Hän katseli laivaa sen tunkeutuessa hitaasti eteenpäin, tarkasteli kannella olevia merimiehiä, jotka tyynesti nojautuivat laitaan kuin nauraen aikaan saamalleen sekamelskalle, hän koetti etsiä Vanderdeckenia itseään ja komentosillalla seisoikin huutotorvi kainalossaan aivan Filipin näköinen mies. Hänellä oli samanlainen miehekäs ja voimakas vartalo, samanlaiset kasvot, jotka näyttivät samanikäisiltäkin. Amine oli varma, ettei mies voinut olla kukaan muu kuin kirottu Vanderdecken.
"Katso nyt, Filip, isääsi", sanoi hän.
"Niin, armollinen Jumala. Hän siellä todellakin on!" huudahti Filip vaipuen pyörtyneenä kannelle.
Laiva oli nyt läpäissyt Utrechtin kokonaan, ja vanhempi Vanderdecken näytti menevän perään ja katsovan laidan yli. Amine näki hänen säpsähtävän ja kääntyvän äkkiä poispäin. Ihmetellen pyörähti Amine katsomaan, ja huomasi Schriftenin, joka pui nyrkkiään tuolle yliluonnollisille olennolle. Kummituslaiva jatkoi vain matkaansa kadoten pian sumuun, mutta ennen sitä oli Amine jo huomannut Filipin tilan. Amine ja Schriften olivat koko laivassa ainoat henkilöt, jotka kykenivät johonkin. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Amine viittasi hänelle ja hänen avullaan kantoi Amine Filipin kajuuttaan.
* * * * *
"Sain siis vihdoinkin nähdä hänet", sanoi Filip maattuaan hetkisen kajuutan sohvalla tointuakseen. "Kuulitko, Amine? Voitko enää epäillä?"
"En, Filip", vastasi Amine surullisesti, "mutta rohkaise luontosi äläkä joudu toivottomaksi."
"Itseni vuoksi en kaipaa rohkeutta, vaan sinun, Amine. Tiedät tuon näyn aina ennustavan jotakin onnettomuutta."
"Tulkoon se vain", sanoi Amine tyynesti. "Olen ollut jo aikoja sitten valmis sellaiseen, kuten sinäkin."
"Niin, olen valmis omasta puolestani, mutta en sinun."
"Olethan usein ennenkin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut.
Minullekinhan voi käydä samoin."
"Entä kärsimykset ja puutteet?"
"Rohkeimmat kärsivät vähimmän. Olen kyllä vain nainen, heikko ja hento, mutta toivoakseni on minussa kumminkin jotakin sellaistakin, jonka vuoksi sinun ei tarvitse hävetä Amineasi. Ei, Filip, et kuule minun huutavan etkä valittavan, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Ellen voi olla sinulle hyödyksi, en tahdo olla sinulla rasitukseksikaan."
"Läsnäolosi onnettomuuden sattuessa heikontaa minua."
"Ei, vaan antaa sinulle enemmän rohkeutta. Anna kohtalomme muodostua niin raskaaksi ja kovaksi kuin suinkin."
"Voit olla varma, Amine, ettei meidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."
"Ehkä ei. Mutta olisi hyvä, jos voisit tulla kannelle, Filip.
Miehistö on peloissaan ja huomaa pian poissaolosi."
"Olet oikeassa", vastasi Filip. Hän nousi, syleili vaimoaan ja poistui kajuutasta.
"Se oli siis kuitenkin totta", ajatteli Amine. "Meidän pitää nyt valmistautua onnettomuuteen ja kuolemaan, sillä meitä on varoitettu. Toivoisin saavani tietää vähän enemmän. Ah, äiti, kuule rukoukseni, ja ilmoita minulle unessa nuo unhottamani salaperäiset temput! Silloin tietäisin enemmän. Mutta minähän olen luvannut Filipille, että ellei meitä eroteta — ah, tuo ajatus on kuolemaakin katkerampi ja minulla on niin surullisia aavistuksia… rohkeuteni horjuu ajatellessanikin sitä."
Tultuaan kannelle huomasi Filip miesten olevan hyvin peloissaan. Krantzkin oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut unhottanut kummituslaivaa, joka oli näyttäytynyt Magalhaesinkin salmessa houkutellen laivat perikatoon.
"Emme pääse enää milloinkaan satamaan", sanoi hän Filipille.
"Puhukaa hiljempää, sillä miehet voivat kuulla."
"Mitä sen on väliä, sillä he ajattelevat samoin."
"Mutta he ovat väärässä", vastasi Filip kääntyen matruusien puoleen.
"Kuulkaahan, pojat, on hyvin luultavaa, että meille tapahtuu joku onnettomuus, koska tuo laiva näyttäytyi meille. Olen nähnyt sen monta kertaa ennenkin ja jonkun ajan kuluttua on aina sattunut jonkunlainen vahinko. Olen kuitenkin hengissä ja terveenä, mikä todistaa, että voimme pelastua nytkin, kuten minä usein ennenkin. Meidän pitää tehdä parhaamme ja luottaa Jumalaan. Myrsky lakkaa vähitellen ja muutamien tuntien kuluttua on meillä jälleen kaunis ilma. Krantz, antakaa jokaiselle miehelle ryyppy, sillä he ovat työskennelleet kovasti ja ovat väsyneitä."
Jo ajatuskin, että heille annetaan viinaa, näytti rohkaisevan miehiä.
He kiiruhtivat tottelemaan käskyä ja määrä, jonka kukin sai, riitti
rohkaisemaan pelkurimmankin. Seuraavana aamuna oli ilma kaunis ja
Utrecht jatkoi taasen seikkailuitta matkaansa.
Monta päivää kestävät vienot ja suotuisat tuulet haihduttivat vihdoin pelon, jonka tuo yliluonnollinen näky oli aiheuttanut. Laiva oli jo purjehtinut Malakan salmen kautta Polyneesian saaristoon. Filip oli saanut käskyn poiketa Botonin pienelle saarelle hakemaan tuoreita ruokavaroja ja saamaan uusia määräyksiä. Hollantilaiset omistivat siihen aikaan tuon saaren. Oltuaan siellä pari päivää jatkoivat he matkaansa aikoen purjehtia Celebeksen ja Galagon välisestä salmesta. Ilma pysyi vieläkin kauniina ja tuuli suotuisana, mutta he purjehtivat kuitenkin hyvin varovaisesti karien ja merivirtojen vuoksi tähystäen tarkasti merirosvolaivoja, jotka olivat satoja vuosia mellastaneet noilla vesillä. Ne eivät sentään häirinneet heitä ja muutamien päivien kuluttua saapuivat he vihdoinkin Uuden Guinean pohjoispuolella olevaan saaristoon.
He ankkuroivat, purjeet pantiin kiinni yöksi, sataa vihmoi ja yö oli sumuinen.
Oli puoliyö, kun Filip nukkuessaan vuoteessaan heräsi kovaan tärähdykseen. Hän pukeutui nopeasti rientäen kannelle. Hän tapasi Krantzin, joka oli herännyt samasta syystä ja kiiruhtanut ylös alusvaatteisillaan. Hetkisen kuluttua seurasi toinen tärähdys ja laiva kallistui kovasti. Filip ymmärsi silloin sen joutuneen karille.
He eivät voineet tehdä mitään ennen aamun koittoa ja senvuoksi odottivatkin he kärsimättömästi päivän valkenemista. Auringon noustessa haihtui sumukin, ja he huomasivat laivan ajautuneen hiekkamatalikolle, jonka korkein kohta pisti vähän vedenpinnan yläpuolelle ja jota virta huuhtoi kovasti kaikilta suunnilta. Noin kolmen penikulman päässä oli ryhmä pieniä saaria, joilla kasvoi kookospalmuja, mutta ei merkkiäkään siitä, että ne olisivat olleet asuttuja, näkynyt.
Filip kutsui miehistön, jonka rohkeus näytti olevan kokonaan mennyttä, luokseen puhuakseen sille järkeä.
"Miksi olette niin alakuloisia, pojat", kysyi hän.
"Olemme tuomitut perikatoon, kapteeni. Tiesimme niin tulevan käymään."
"Sanoin teille, että laiva mahdollisesti tuhoutuu, mutta kuka on sanonut, että miehistöä odottaa sama kohtalo? Emme tiedä varmasti sitäkään, tuhoutuuko laiva, vaikka myönnänkin, että sen tila näyttää kyllä hyvin toivottomalta. Meitä ei oikeastaan uhkaa minkäänlainen vaara. Ilma on kaunis ja meillä on tarpeeksi aikaa. Voimme rakentaa lautan ja laskea veneet vesille. Tässä saaristossa ei tuule milloinkaan kovasti ja maakinhan on melko lähellä. Katsotaan ensin, voimmeko pelastaa aluksen, mutta ellemme, pitää meidän ruveta pitämään huolta itsestämme."
Miehistö tyyntyi Filipin puheesta ruveten mielellään työskentelemään. Tehtiin kaikki, mitä vain voitiin laivan pelastamiseksi, mutta voimakas virta painoi alusta niin kovasti, ettei ankkuri pitänyt ollenkaan, ja kun myöhemmin aamulla vesi pumpuissa alkoi muuttua hyvin hiekkaiseksi, ymmärsivät he jonkun lankun irtautuneen laivan pohjasta ja työn niin ollen olevan turhaa. Filipin kehoituksesta rupesivat miehet nyt rakentamaan lauttaa, jolle kaikki ne mahtuisivat, jotka eivät sopisi veneihin.
Muistaen entiset onnettomuudet rakennutti Filip lautan hyvin huolellisesti. Koska vesi ja elintarpeet olivat melkein lopussa, ei lautalle voitaisi ottaa paljonkaan niitä ja senvuoksi tehtiinkin se kaksiosaiseksi, niin että se helposti voitiin jakaa kahtia. Veneille tulisi siis paljon pienempi paino hinattavaksi, koska ne voisivat vapautua toisesta puolikkaasta, jos se olisi välttämätöntä.
He saivatkin sen ajoissa valmiiksi varustaen sen vedellä, ruokatarpeilla, pyssyillä ja ampumatarpeilla. Kun kaikki oli kunnossa, tulivat matruusit perään muistuttamaan Filipiä laivassa olevista suurista rahavaroista. He sanoivat haluavansa ottaa ne mukaansa, sillä olisihan mieletöntä jättää niitä alukseen. He esittivät vaatimuksensa niin jyrkästi, ettei Filip voinut muuta kuin suostua, ja sillä aikaa kuin hän koetti pitää huolta Aminen mukavuudesta, särkivät miehet rahatynnyreitä ja riitelivät kovasti koettaessaan ottaa mukaansa niin paljon kuin suinkin niiden sisällöstä. Saatuaan tarpeeksi laskeutuivat he joko lautalle tahi veneihin, jokainen määrätylle paikalleen, ja sitten kuin Aminekin oli turvassa, irroitettiin lautta ja veneet rupesivat hinaamaan sitä.
Heitä oli yhteensä kuusiyhdeksättä henkeä: kaksineljättä veneissä ja muut lautalla. Filip ja Krantz olivat sopineet, että toinen heistä sijoittuu johonkin veneeseen ja toinen lautalle, mutta silloin kun lautta irroitettiin laivasta, olivat he molemmat siellä. He olivat nimittäin tahtoneet neuvotella, mihin suuntaan heidän olisi parasta lähteä sittenkuin he olivat saaneet selville virran suunnan. Se näytti rupeavan kuljettamaan heitä Uutta Guineaa kohti, jonka asukkaita sanottiin pelkureiksi, mutta viekkaiksi. Voimatta vielä päättää, nousisivatko he maihin tuolle saarelle, suostuivat he lopulta odottamaan, mitä aika toisi mukanaan. Veneet hinasivat lauttaa länteen päin virran painaessa sitä melkoista vauhtia etelää kohti.
"Eiköhän sentään ole parasta, että menen johonkin veneeseen", huomautti Krantz. "Ajatelkaa, jos ne yöllä eroavat lautasta pelastuakseen itse."
"Kiinnitin siihen huomioni jo lähtiessäni", vastasi Filip, "enkä senvuoksi antanutkaan viedä niihin vettä enkä ruokatarpeita. Luullakseni pysyttelevät he mielelläänkin mukanamme."
"Aivan niin, olin unhottanut sen."
Yö kului rauhallisesti ja aamun koittaessa huomasivat he sivuuttaneensa nuo edellä mainitut pienet saaret, joten niille pääsystä ei ollut enää puhettakaan. Lännestä näkyi kumminkin kookospalmujen latvoja ja senvuoksi päätettiin hinata lauttaa sinnepäin. Aamiaisen jälkeen, kun miehet olivat jälleen ruvenneet soutamaan, huomattiin eräs miehitetty alus, joka muutamasta saaresta lähti ajamaan heitä takaa. Oli aivan varmaa, että siinä oli merirosvoja, mutta Filip ja Krantz luulivat helposti voivansa torjua heidän hyökkäyksensä. Veneissä ja lautalla oleville matruuseille jaettiin aseita, ja etteivät miehet väsyisi, käskettiin heidän lakata soutamasta ja odottaa vihollisen tuloa.
Heti kun merirosvot pääsivät ampumamatkalle, lakkasivat hekin soutamasta ja alkoivat paukutella pienellä tykillä. Raehaulit, jolla tykki aina uudestaan ladattiin, haavoittivat useita Filipin miehiä, vaikka hän oli käskenytkin heidän paneutua pitkäkseen veneiden pohjalle ja lautalle. Merirosvot tulivat lähemmäksi ja heidän tulensa muuttui yhä tuhoisammaksi. Utrechtin miehistön voimatta vastata siihen. Vihdoin huomattiin, ettei ollut muuta pelastuksen toivoa, kuin hyökätä merirosvojen kimppuun. Veneihin siirrettiin enemmän miehiä ja Krantz rupesi niiden päälliköksi. Hinausköydet irroitettiin ja veneet soutivat tiehensä. Mutta heti kun ne pääsivät vähän kauemmaksi, kääntyivät ne kuin yhdestä tuumin soutaen aivan toiselle suunnalle. Filip kuuli Krantzin äänen ja näki hänen heiluttavan miekkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Krantz mereen uiden takaisin lautalle. Veneissä olevat miehet olivat päättäneet soutaa tiehensä pelastaakseen anastamansa rahat.
"Luullakseni olemme nyt hukassa", sanoi Filip, "sillä lukumäärämme on niin pienentynyt, ettemme voi vastustaa pitkääkään aikaa, vai mitä luulette, Schriften?"
"Joudumme kyllä perikatoon, mutta emme noiden merirosvojen vuoksi, hi, hi. Niiden taholta ei meitä uhkaa minkäänlainen vaara."
Hänen huomautuksensa oli oikea, sillä merirosvot luulivat nähtävästi miesten ottaneen mukaansa veneihin kaikki arvokkaammat tavarat ja lähtivät senvuoksi heti ajamaan niitä takaa. Seurasi hurja kilpasoutu ja yön tullessa katosivat ensin veneet ja sitten merirosvot eteläiseen suuntaan välimatkan pysyessä aivan samana kuin ajon alussakin.
Lautta oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Filip ja Krantz etsivät käsiinsä laivasta mukaansa ottamansa työvälineet ja irroittivat muutamia piiruja pystyttääkseen seuraavana aamuna maston.
Aamun koitteessa huomattiin ensimmäiseksi veneet, jotka koettivat päästä takaisin lautan läheisyyteen. Merirosvot olivat niistä vähän matkan päässä, ja lautalta voitiin huomata selvästi, että veneissä olevat miehet olivat hyvin väsyneitä soudettuaan koko yön. Merirosvot tavoittivatkin vihdoin veneet ja tappoivat matruusit melkein viimeiseen mieheen ryöstäen heidän rahansa. Tämä tapahtui noin penikulman päässä lautasta, ja Filip luuli nyt merirosvojen hyökkäävän heidän kimppuunsa. Mutta ne näyttivät tyytyvänkin anastamaansa saaliiseen ja lähtivät soutamaan itään päin noita pieniä saaria kohti, joiden välistä ne olivat ilmestyneet näkyviinkin. Siten saivat nuo, jotka olivat hylänneet toverinsa, ansaitun rangaistuksensa, hylättyjen pelastuessa uhkaavasta vaarasta.
Lautalla oli nyt kaikkiaan viisiviidettä henkeä. Koska vesi oli hyvin vähissä, päätettiin jakaa se siten, että se riittäisi kahdeksitoista päiväksi, minkä ajan kuluessa he viimeistään toivoivat pääsevänsä maihin. Mutta vaikka he saivatkin maston pystyyn ja purjehtivat suotuisalla tuulella melkoista vauhtia, tyyntyi tuuli tavallisesti öiksi kokonaan ja merivirrat kuljettivat lauttaa minne sattui, semminkin kun heillä ei ollut minkäänlaista ankkuria. Kuumuus ja jano vaivasivat heitä myös hirveästi ja tilanne muuttui yhä toivottomammaksi. Amine ja Filip oleskelivat aina lautan toisella puoliskolla, mutta eräänä yönä hän heräsi toiselta puoliskolta kuuluvaan hirmuiseen meteliin. Krantzkin tuntui olevan sillä ja huusi apua. Filip tarttui miekkaansa ja riensi sinne. Matruusit olivat jo saaneet Krantzin kumoon ja köyttivät häntä parhaillaan. Filip tunkeutui hänen luokseen, mutta hänet vangittiin ja miekka riistettiin hänen kädestään.
"Katkaiskaa kiinnitysköydet!" huusivat miehet, jotka olivat tarttuneet häneen, ja muutamien sekuntien kuluttua näki hän suureksi surukseen lautan toisen puoliskon, jolla Amine oli, eroavan toisesta, jolla hän itse seisoi.
"Jumalan nimessä, pelastakaa vaimoni!" huusi Filip koettaen turhaan riistäytyä irti. Aminekin oli rientänyt lautan laidalle ojentaen käsivartensa miestään kohti, mutta turhaan, sillä lautat olivat jo muutamien satojen jalkojen päässä toisistaan. Filip ponnisti vielä viimeisen kerran voimansa äärimmilleen kaatuen sitten tunnotonna lautalle voimatta liikuttaa jäsentäkään.