XXI.
Dordrecht saatiin pian lastatuksi, joten Filip pääsi viivyttelemättä lähtemään ja hän saapui Amsterdamiin suuremmitta seikkailuitta. Meidän tarvitsee tuskin ilmoittaa, että hän heti matkusti kotiin, jossa Amine otti hänet vastaan avoimin sylin ja ilosta loistavin silmin. Hän oli osannut tällä kertaa odottaa miestään, sillä nuo molemmat laivat, jotka olivat purjehtineet Bataviasta Filipin tullessa sinne, olivat tietysti tuoneet hänen kirjeensä Aminelle. Johtokunta oli hyvin tyytyväinen Filipin menettelyyn ja hänet nimitettiin päälliköksi erääseen suureen asestettuun laivaan, jonka piti lähteä keväällä Intiaan ja josta Filip sopimuksen mukaan osti kolmannen osan. Hänen osansa vähennettiin niistä varoista, jotka hän oli sijoittanut yhtiön osakkeihin. Hän saisi nyt levähtää häiritsemättä viisi kuukautta, ennenkuin hän jälleen uskoutuisi elementtien haltuun. Sovittiin siitä, että hän tällä kertaa saa tehdä sellaisia muutoksia laivaan, että hän voi ottaa vaimonsa mukaansa.
Amine kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja katolilaisen papin välillä salaamatta sitäkään, miten hän oli vapauttanut itsensä papin vastenmielisestä vakoilusta.
"Koetitko todellakin äitisi taitoa, Amine?"
"En, sillä en muistanut sitä. Koetin vain, voisinko palauttaa sen mieleeni."
"Mutta miksi, Amine? Et saa tehdä vasta sellaista, sillä se on synnillistä, kuten hyvä isä sanoikin. Lupaa minulle luopuvasi siitä ainiaaksi."
"Jos tuo tekoni oli synnillinen, on sinunkin elämäntehtäväsi samanlainen. Jos tahdot luopua hakemisestasi ja jäädä tänne luokseni, suostun mielelläni kaikkiin vaatimuksiisi."
"Hirmuinen tehtäväni on Jumalan määräämä", vastasi Filip.
"Jumalasi sallii siis sinun olla tekemisissä sellaisten olentojen kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta?"
"Kyllä. Papitkin myöntävät sen, vaikka heitä kauhistuttaa sellainen ajatuskin."
"Minkä hän lupaa toiselle, lupaa hän varmasti toisellekin, enkä sitäpaitsi voi tehdäkään mitään hänen luvattaan."
"Niin Amine, hän sallii pahankin viihtyä maailmassa, vaikka hän ei sitä kannatakaan."
"Hän kannattaa sinua etsiessäsi kirottua isääsi, tukee yrityksiäsi saada puhutella häntä, vieläpä vaatiikin sinua jatkamaan velvollisuutesi täyttämistä. Jos hän kerran sallii sinun tehdä tuollaista, miksi hän kieltäisi sen minulta? Olen vaimosi, osa sinusta itsestäsi, ja silloin kun jään tänne yksikseni sinun jatkaessasi vaarallista hakemistasi, saan kai minäkin vedota henkiin saadakseni tietoja, jotka voivat lievittää suruani ja keventää kuormaani vahingoittamatta ketään muuta elävää olentoa. Enhän tee sitä missään pahassa tarkoituksessa."
"Mutta sellainen sotii uskoamme vastaan."
"Papit eivät ole sanoneet sellaista sinun kutsumuksestasi. Niin kauan kuin saan olla luonasi, en yritäkään mitään sellaista. Lupaan sen sinulle, mutta jos meidät erotetaan, muuttaa se hieman asiaa; silloin koetan saada hengiltä selville, missä mieheni oleskelee hakiessaan kirottua isäänsä."
Talvi kului nopeasti, sillä Filip oli onnellinen rauhallisessa kodissaan. Kevät saapui, laiva oli laitettava matkakuntoon ja Filip ja Amine matkustivat Amsterdamiin.
Laivan, johon Filip oli määrätty kapteeniksi, nimi oli Utrecht. Se oli neljänsadan tonnin vetoinen ja rakennettu niin, että se voi kantaa neljäkolmatta tykkiä. Kului vielä pari kuukautta, joiden kuluessa Filip valvoi sen varustamista ja lastaamista suosikkinsa Krantzin avulla, joka oli päässyt laivaan ensimmäiseksi perämieheksi.
Filip teki kaikkensa valmistaakseen Aminelleen niin mukavat olot kuin suinkin, ja toukokuussa hän lähti matkalle saatuaan sellaiset määräykset, että hänen oli poikettava Gambruniin ja Ceyloniin ja purjehdittava sitten Malakan salmen kautta Kiinan merelle. Yhtiöllä oli pätevät syyt luulla, että portugalilaiset koettivat vastustaa mitä ankarimmin näitä yrityksiä. Filipillä olikin senvuoksi laivassaan melkoinen miehistö ja pieni joukko-osasto henkivartioväeksi ylitarkastajalle, jolla oli mukanaan monta tuhatta dollaria tehdäkseen ostoksia kiinalaisissa satamissa, elleivät kiinalaiset suostuisi vaihtokauppaan. Laiva oli varustettu suurenmoisesti, ja se olikin ehkä kaunein ja parhaiten miehitetty alus, minkä yhtiö milloinkaan oli lähettänyt matkalle.
Utrecht lasketteli eteenpäin pullistunein purjein ja oli pian jättänyt Englannin kanaalin taakseen. Matkasta näytti tulevan onnellinen. Suotuisa tuuli vei laivan onnettomuuksitta sadan penikulman päähän Hyväntoivonniemestä ja tyyntyi sitten ensimmäisen kerran koko matkalla. Amine oli ihastunut. Iltaisin oli hänellä tapana kävellä kannella Filipin kanssa. Kaikki oli silloin hiljaista heidän ympärillään lukuunottamatta aaltojen loiskintaa laivan laitoja vasten. Maailma oli vaipunut kuin uneen tähtien tuikkiessa kirkkaasti taivaalla.
"Keidenkähän kohtaloa nuo tähdet johtavat, joita eivät pohjoismaiden asukkaat ollenkaan näe?" sanoi Amine katsellessaan niitä.
"Uskot siis tähtiin, Amine?"
"Äitini osasi lukea niistä ihmisten kohtaloita", vastasi Amine nojautuen laitaan ja katsellen veteen.
"Luuletko, että merenneitojakin on olemassa?" kysyi Filip hymyillen.
"En oikein tiedä, mutta minusta tuntuu kuin tuolla syvyyksissä asuminen olisi hyvin suloista. Muistele untasi, Filip. Siinähän minä esiinnyin tuollaisena merenneitona."
"Aivan niin", vastasi Filip miettiväisesti.
"Ja kumminkin minusta tuntuu, ettei meri minusta huolisikaan, vaikka laiva uppoaisikin. Miten ruumiini kerran hajonneekaan alkuaineihinsa, en tiedä, mutta sen verran tunnen, ettei se milloinkaan joudu noiden petollisten aaltojen heiteltäväksi. Lähdetään jo nukkumaan, rakas Filip. On jo myöhäinen ja kaste on kostuttanut kannen aivan märäksi."
Aamun koitteessa ilmoitti mastossa oleva tähystäjä näkevänsä jotakin kelluvan meressä suoraan laivan sivulla. Krantz kiipesi rikiin katsomaan sitä tarkemmin todeten sen pieneksi veneeksi, joka oli luultavasti laskettu vesille jostakin laivasta. Koska meri oli aivan tyyni, lähetti Filip miehiä tutkimaan lähemmin löytöä, ja miehet palasivat melko pitkän ajan kuluttua hinaten venettä perässään.
"Veneessä on muudan mies, perämies", ilmoitti toinen perämies Krantzille kiivettyään kannelle. "En voi kumminkaan sanoa, onko hän kuollut vai elävä."
Krantz meni viemään sanaa Filipille, joka söi aamiaista kajuutassaan Aminen kanssa. Lääkäri sanoi miehen vielä elävän käskien matruusien kantaa hänet sairaalaan, kun hän äkkiä kaikkien kummastukseksi kääntyi, istuutui ja vihdoin nousi horjuen muutaman tykin luo. Hetkisen kuluttua hän näytti täydellisesti toipuneen. Vastaukseksi hänelle tehtyihin kysymyksiin ilmoitti hän kuuluneensa erääseen laivaan, joka oli kaatunut myrskyssä. Hän oli ennättänyt hypätä laivan perässä kiinni olevaan pieneen veneeseen, katkaissut sitä kiinni pitävän köyden ja pelastunut kaikkien muiden joutuessa perikatoon. Hän oli tuskin ennättänyt kertoa tämän, kun Filip tuli kajuutasta Aminen kanssa. He tunsivat nyt kummastuksekseen ja kauhukseen vanhan tuttavansa silmäpuolen Schriftenin.
"Hi, hi, kapteeni Vanderdecken, olen iloinen nähdessäni teidät kapteenina täällä enkä ole pahoillani teidänkään tapaamisestanne, kaunis rouva."
Filip kääntyi pois väristen ja Aminen silmät salamoivat hänen katsellessaan tuota kurjaa laihtunutta raukkaa. Muutamien sekuntien kuluttua hänkin kääntyi mennen kajuuttaan, jossa Filip istui pää käsiensä varassa.
"Ole rohkea, Filip", sanoi hän. "Tämä oli todellakin ikävä yllätys, jonka pelkään ennustavan jotakin onnettomuutta, mutta sillehän emme mitään mahda. Kohtalomme on sellainen."
"Ei sinun, vaan minun kohtaloni", vastasi Filip kohottaen päätään, "sillä miksi pitäisi sinun jakaa —"
"Olen toverisi, Filip, sekä elämässä että kuolemassa. En haluaisi kuolla ennen sinua, Filip, sillä se surettaisi sinua, mutta kuolemasi ennustaa minunkin loppuani ja minä seuraan sinua hyvin pian."
"Mutta, Amine, et suinkaan aio tappaa itseäsi?"
"Kyllä, tämä pieni veitsi tekee silmänräpäyksessä tehtävänsä."
"Ei, Amine, uskontomme kieltää sen."
"Ehkä, mutta en ymmärrä, miksi. Suostumustani ei kysytty silloin kun tulin maailmaan ja minulla on kai vapaus poistuakin täältä kysymättä papeilta lupaa. Mutta älkäämme puhuko nyt tästä. Mitä aiot tehdä tuolle Schriftenille?"
"Vien hänet maihin Taffel-lahdessa, sillä en voi sietää tuon roiston läsnäoloa. Eikö sinua värisyttänyt samoin kuin ennenkin lähestyessäsi häntä?"
"Kyllä. Tiesin hänen olevan laivassa ennenkuin näinkään hänet, mutta mielestäni ei meidän sittenkään pidä lähettää häntä pois."
"Miksei?"
"Ehkä siksi, että haluan mieluummin uhmata kohtaloa kuin taipua siihen. Tuo raukka ei voi tehdä meille mitään."
"Kyllä hän voi. Hän voi yllyttää miehistön kapinaan. Hän on sitäpaitsi koettanut varastaa kalleuteni."
"Toivon melkein, että hän olisi siinä onnistunutkin, sillä silloin olisi sinun ollut pakko luopua tästä kummallisesta hakemisestasi."
"Älä puhu niin, Amine; tämä on velvollisuuteni ja olenhan sitäpaitsi vannonut pyhästi, että —"
"Et voi sittenkään viedä Schrifteniä maihin Taffel-lahdessa, sillä hän on yhtiön palveluksessa, kuten sinäkin. Jos olisin sinun sijassasi, antaisin kohtalon vallita, sillä kohtalonne ovat varmasti jollakin tavoin liittyneet toisiinsa. Ole rohkea, Filip, ja anna hänen jäädä laivaan."
"Ehkä olet oikeassa, Amine. Voin lykätä, mutta en paeta kohtaloani, muodostukoonpa se sitten millaiseksi tahansa."
"Salli hänen siis jäädä ja anna hänen tehdä niin paljon pahaa kuin hän ikinä vain voi. Olkaamme ystävällisiä hänelle, sillä voihan sattua, että saamme sillä jotakin aikaan."
"Aivan niin, Amine. Hän on aivan aiheettomasti vihannut minua. Kuka tietää, ehkä voin saada hänestä ystävänkin."
"Ja ellet, olet kaikissa tapauksissa tehnyt velvollisuutesi. Haluan nyt puhutella häntä nähdäkseni, enkö voi vaikuttaa hänen jääkylmään olentoonsa. Rupeankohan oikein keimailemaan tuolle paholaiselle?" lopetti hän purskahtaen nauruun.
Seuraavana aamuna lääkärin ilmoitettua, että Schriften oli kokonaan parantunut, kutsuttiin hänet kajuuttaan. Hän oli laihtunut melkein luurangoksi, mutta hänen käyttäytymisensä ja puheensa oli yhtä jyrkkää ja vastenmielistä kuin ennenkin.
"Olen kutsuttanut teidät luokseni, Schriften, saadakseni tietää, voinko tehdä jotakin muutakin mukavuudeksenne", sanoi Filip. "Tarvitsetteko jotakin?"
"Minäkö?" vastasi Schriften katsoen ensin Filipiin ja sitten Amineen.
"Hi, hi, mielestäni pitäisi minun ensiksikin hieman lihoa.".
"Toivoakseni tulette siinä onnistumaankin, sillä olen käskenyt kokkini pitää huolta ravinnostanne."
"Miesraukka", sanoi Amine katsoen häneen sääliväisesti, "kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada kärsiä? Eikö hän ole sama mies, joka toi sinulle kirjeen johtokunnalta, Filip?"
"Hi, hi, aivan niin, hyvä rouva", vastasi Schriften. "Kirje ei varmastikaan ollut ollenkaan tervetullut, vai mitä?"
"Ei todellakaan, hyvä mies. Vaimosta ovat sellaiset kirjeet aina ikäviä, jotka kutsuvat hänen miehensä pois. Mutta teidän syynnehän se ei ollut."
"Niin, onko siinä nyt enää mitään järkeä, että mies lähtee merelle ja jättää nuoren kauniin vaimonsa kotiin, vaikka hänellä on kuulemma niin paljon rahaa, että hän voisi elää huoletonta elämää maissakin, hi, hi?"
"Älkää muuta sanoko", vastasi Amine. "Parasta on silloin luopua siitä. Eikö niin, kapteeni?"
"Minun on kaikissa tapauksissa pakko lopettaa tämä matkani", sanoi Filip, "mihin sitten myöhemmin ruvennenkaan. Olen kärsinyt paljon, kuten tekin, Schriften. Olette joutunut haaksirikkoon kaksi kertaa, mutta sanokaa minulle nyt, mitä oikeastaan haluatte. Tahdotteko palata Amsterdamiin ensimmäisessä kotiin menevässä laivassa vai nousta maihin Taffel-lahdessa vai —"
"— vai tehdä jotakin muuta, voidakseni poistua tästä laivasta — hi, hi."
"Ei ollenkaan, sillä jos haluatte ruveta palvelukseeni, saatte luotsin muonan ja palkan, sillä tiedänhän teidät hyväksi merimieheksi."
"Suostun purjehtimaan kanssanne, herra Vanderdecken, sillä minun on pakko, tahdonpa sitä tai en."
"Se on siis päätetty. Heti kun olette voimistunut, saatte ruveta työhön. Siihen asti pidän kyllä huolta, ettei teiltä tulee mitään puuttumaan."
"Minäkin koetan katsoa parastanne", sanoi Amine. "Tulkaa vain luokseni silloin kun olette jonkun tarpeessa, niin autan teitä mielelläni. Olette kärsinyt paljon, mutta teemme voitavamme, että voisitte unhottaa vaivanne."
"Miten hyvä ja ystävällinen te olettekaan!" sanoi Schriften katsellen Aminen kauniita kasvoja ja sopusuhtaista vartaloa. Hetkisen kuluttua kohautti hän hartioitaan ja lisäsi: "Säälin teitä todellakin, mutta sitä ei nyt voida auttaa."
"Hyvästi", sanoi Amine ojentaen kätensä Schriftenille. Luotsi tarttui siihen ja Amine tunsi kylmiä väreitä selässään, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Schriften piti hänen kättään muutamia sekunteja omassaan katsellen samalla tarkkaavaisesti ensin sitä ja sitten hänen kasvojaan.
"Niin kaunis ja niin hyvä! Herra Vanderdecken, kiitän teitä. Suojelkoon Jumala teitä, hyvä rouva!" ja puristaen hyvästiksi Aminen kättä kiiruhti Schriften pois kajuutasta.
Tuo jäätävä kylmyys, joka vapisutti Aminen ruumista silloin kun Schriften puristi hänen kättään, oli niin voimakas, että hän vaivoin jaksoi horjua sohvalle, johon hän vaipui. Levättyään siinä hetkisen painaen kädellään sydäntään sanoi hän huohottaen Filipille, joka oli kumartunut hänen puoleensa: "Tuo mies on varmaankin yliluonnollinen. Olen sitä jo epäillyt ennenkin, mutta nyt olen varma siitä. No, sen parempi, jos voimme tehdä hänet ystäväksemme. Aion ainakin koettaa."
"Mutta luuletko, Amine, että sellaiset, jotka eivät kuulu tähän maailmaan, voivat olla ystävällisiä, kiitollisia ja vihaisia, kuten mekin? Uskotko, että heidät voidaan taivuttaa palvelemaan meitä?"
"Kyllä. Miksi ei heillä voisi olla parempiakin tunteita, koska he kerran voivat olla vihaisiakin? Miksi on olemassa sekä hyviä että pahoja henkiä? He ovat kyllä vapautuneet maallisesta ruumiistaan, mutta heidän sielunsa on varmasti sama. Tunteeton sielu ei olisi enää mikään sielu. Koska sielu toimii jo tässä maailmassa, täytyy sen toimia tulevassakin elämässä. Jos enkelit voivat olla sääliväisiä, täytyy niillä olla samanlaiset tunteetkin kuin meillä. Jos pahat henget voivat vihastua, ei heidän ja meidän välillämme voi olla suurtakaan eroa. Miksi eivät heidän tunteensakin voisi muuttua, kuten meidänkin? Tunteitta ei olisi olemassa mitään taivasta eikä helvettiä. Täällä maailmassa ovat sielumme yhdistyneet lyhyeksi aikaa lihalliseen ruumiiseemme, mutta luullakseni ei siitä vapautunutkaan sielu ole ollenkaan puhtaampi, kirkkaampi eikä täydellisempi kuin sekään. Kysyit, voidaanko ne pakottaa tottelemaan meitä. Kyllä, jos kuolevaisilla vain on hallussaan sellaisia keinoja. Pahatkin henget voidaan pakottaa tekemään sekä hyvää että pahaa. Hyviä ja täydellisiä henkiä ei lannisteta keinoilla, vaan sellaisia, joilla on pahat tarkoitukset. Vain sellaiset ovat kuolevaisten käskettävissä."
"Ajattelet siis vieläkin noita kiellettyjä asioita, Amine?
Menetteletkö mielestäsi oikein?"
"Oikeinko? Kun meille kerran on annettu sellainen voima, niin eikö ole oikein käyttää sitä?"
"Kyllä hyvään, mutta ei pahaan."
"Mahtavat kuolevaiset, jotka eivät omista muuta kuin maallista valtaa ja tavaraa, ovat vastuunalaisia tuosta vallastaan. Samoin ovat nekin, jotka ovat saaneet yliluonnollisia voimia, vastuunalaisia siitä, mihin he noita voimiaan käyttävät. Ei suinkaan hän tuolla ylhäällä luo kukkaakaan senvuoksi, että ihmiset sen noukkisivat? Luuletko hänen tarkoittaneen antaessaan ihmisille tuollaisia yliluonnollisia voimia, että heidän pitäisi jättää ne käyttämättä?"
Kun Aminen loistava katse kohdistui Filipiin, voi Filip ainoastaan ajatella, ettei Amine ole muiden kuolevaisten kaltainen. Hän sanoi tyynesti: "Voinko luottaa siihen, että olen naimisissa samanlaisen kuolevaisen olennon kanssa kuin itsekin olen?"
"Kyllä, Filip. Ole vain rauhallinen, sillä olen vain tavallinen ihminen. Mutta suokoon Jumala, etten olisi sellainen, vaan joku henki, jotta voisin leijailla ympärilläsi, varjella sinua kaikissa vaaroissa, pelastaa sinut ja suojella sinua tämän mielettömän etsimisesi aikana. Olen kuitenkin vain tavallinen heikko nainen, jonka sydän sykkii rakkaudesta sinuun, joka sinun vuoksesi on valmis vaikka mihin ja jonka luonteen rakkaus on muuttanut niin, että hänestä on tullut urhoollinen ja rohkea, suoraan sanoen sellainen, että hän on valmis hylkäämään kaikki sellaiset uskonnot, jotka kieltävät häntä kutsumasta taivasta, maata tahi helvettiä avukseen, että hän voisi pitää luonaan hänet, joka on hänelle kaikista rakkain."
"Ei, Amine, ei! Älä sano hylkääväsi uskontoasi. Eikö tämä", hän vetäisi kalleuden poveltaan, "ja siihen liittyvä tehtävä todista uskontoamme oikeaksi?"
"Olen ajatellut sitä perin pohjin, Filip. Ensin se melkein peloitti minut uskomaan, mutta omat pappinne avasivat sitten silmäni näkemään erehdykseni. He eivät tahtoneet vastata sinullekaan, vaan jättivät sinut oman onnesi nojaan, sillä viesti, pyhä raamattu ja sinulle näytetyt kummalliset merkit eivät sopineet heidän uskontoonsa ja senvuoksi he epäröivät. Kun he kerran tekivät niin, voinko minäkään menetellä muuten? Tuo kalleutesi voi kyllä olla niin salaperäinen ja voimakas kuin sanot, mutta sen vaikutukset voivat olla väärät ja pahat. Sille suotu voima on voinut joutua vääriin käsiin. Se voi kyllä olla sama, mutta sitä käytetään nyt ehkä erilaiseen tarkoitukseen kuin alussa on aiottu."
"Tässä kalleudessa asuvaa voimaa eivät voi käyttää muut kuin ne, jotka ovat ristillä kuolleen vapahtajan ystäviä."
"Silloin sen voima ei ole minkään arvoinen tahi ainakin paljon pienempi kuin paholaisen, joka voi palvella sekä hyviä että pahoja tarkoitusperiä. Mutta tässä asiassa emme pääse yksimielisyyteen emmekä osaa todistaa toistemme kantaa vääräksikään. Sinua on opetettu toisin kuin minua, eikä noita lapsuudessamme mieleemme juurrutettuja periaatteita voida muuttaa. Olen nähnyt äitini tekevän ihmeellisiä taikoja ja onnistuvan, ja sinä olet kuunnellut pappeja. En moiti sinua, mutta älä sinäkään moiti minua. Meillä on molemmilla hyvät aikomukset ja toivoakseni osaamme toimiakin niiden mukaan."
"Ellei muuta vaadittaisi kuin puhdasta ja viatonta elämää, voisit olla varma autuudestasi, Amine."
"Uskontoni opettaa ainakin niin, ettei muuta tarvitakaan. Voiko kukaan sanoa, mikä uskonto on oikea, sillä sellaisiahan on olemassa niin monta. Mutta mitä sen on väliä? Niillähän on kaikilla sama tarkoitus — iankaikkinen autuus."
"Niin juuri, Amine", vastasi Filip kävellessään edestakaisin kajuutassa, "mutta pappimme eivät ole samaa mieltä kanssasi."
"Mitkä ovat heidän uskontonsa perustotuudet?"
"Rakkaus ja sääliväisyys."
"Tuomitseeko rakkaus kaikki ne ikuiseen kadotukseen, jotka eivät ole ikinä kuulleet puhuttavankaan uskonnostanne, vaan ovat palvelleet suurta henkeä parhaan ymmärryksensä mukaan?"
"Ei."
Amine ei tehnyt enää muita huomautuksia, ja käveltyään vielä muutamia minuutteja ajatuksissaan poistui Filip kajuutasta.
Utrecht saapui Taffel-lahteen, täytti vesisäiliönsä, jatkoi taasen matkaansa ja ankkuroi pari kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan jälkeen Gambrunin satamaan. Amine oli tuon ajan kuluessa tehnyt kaikkensa voittaaksensa Schriftenin ystävyyden. Hän oli usein keskustellut luotsin kanssa kannella koettaen olla tätä kohtaan niin hyvä kuin suinkin. Hän oli siten onnistunut voittamaan pelkonsa, jota hän aina oli tuntenut luotsin läheisyydessä. Schriften näytti vähitellen rupeavan pitämään tästä hyvyydestä ja hän viihtyi mainiosti Aminen seurassa. Hän käyttäytyi Filipiäkin kohtaan joskus hyvinkin kohteliaasti, mutta Aminelle osoitti hän aina suurta kunnioitusta. Hänen puheensa oli hyvin salaperäistä eikä hän Aminenkaan läsnäollessa voinut pidättää inhoittavaa nauruaan. Mutta silloin kun laiva ankkuroi Gambrunin satamaan, olivat he jo niin hyvissä väleissä keskenään, että hän tuli silloin tällöin kajuuttaankin muutamiksi minuuteiksi keskustelemaan Aminen kanssa, vaikka hän ei milloinkaan suostunutkaan istuutumaan. Heidän Gambrunissa ollessaan tuli hän eräänä iltana Aminen luo Aminen istuessa kajuutan katolla. "Hyvä rouva", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tuo laiva purjehtii muutamien päivien kuluttua Hollantiin."
"Minulle on sanottu niin", vastasi Amine.
"Tahdotteko totella miehen neuvoa, joka suo teille paljasta hyvää? Palatkaa tuossa laivassa kotiinne ja pysykää siellä, kunnes miehenne vielä kerran tulee luoksenne."
"Miksi annatte minulle sellaisen neuvon?"
"Senvuoksi, että henkilöä, jolle en tahdo mitään pahaa, uhkaa luullakseni suuri vaara, ehkäpä julma kuolemakin."
"Minuako?" kysyi Amine katsoen Schrifteniin, jonka läpitunkevaa katsetta hän ei pelännyt.
"Niin. Toiset voivat nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin toiset."
"Eivät ainakaan tavalliset kuolevaiset", vastasi Amine. "Kyllä. Mutta huolimatta siitä aavistan kuitenkin jotakin, jonka mielelläni haluaisin torjua. Älkää uhmatko kohtaloanne enää."
"Voiko kukaan väistää sitä? Jos tottelisin neuvoanne, seuraisin vain kohtaloni käskyä, mutta ellen noudata sitä, muodostuu kohtaloni kuitenkin samanlaiseksi?"
"Paetkaa kaikissa tapauksissa uhkaavaa vaaraa."
"En pelkää, mutta olen teille hyvin kiitollinen. Sanokaa nyt minulle, Schriften, eikö kohtalonne ole jollakin tavoin yhtynyt mieheni kummalliseen velvollisuuteen? Aavistan olevani oikeassa."
"Miksi niin luulette, rouva?"
"Monesta syystä. Kaksi kertaa olette tuonut hänelle sanan, kahdesti olette joutunut haaksirikkoon, pelastunut kummallisella tavalla ja taasen näyttäytynyt. On aivan selvää, että tiedätte hänen tehtävänsä."
"Mutta eihän se todista mitään."
"Kyllä se todistaa ainakin sen, että tiedätte jotakin, josta hän ei ole luullut muilla olevan aavistustakaan."
"Tiedättehän tekin sen ja pyhät miehet ovat keskustelleet siitä", sanoi Schriften ivallisesti.
"Kuinka voitte tietää senkin?"
"Hi, hi", vastasi Schriften, "tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, rouva."
"Ette voi kieltää, että jollakin salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla olette yhteydessä mieheni tehtävän kanssa. Sanokaa minulle, onko tuo tehtävä pyhä ja todellinen."
"Jos hän uskoo, muuttuu se sellaiseksi."
"Mutta miksi olette sitten hänen vihollisensa?"
"En ole hänen vihollisensa, kaunis rouva."
"Ettekö ole hänen vihollisensa? Miksi koetitte sitten kerran ryöstää häneltä tuon salaperäisen kalleuden, jonka avulla hänen on täytettävä velvollisuutensa?"
"Tahdoin tehdä tyhjäksi hänen jatkuvat ponnistuksensa syistä, joita en saa ilmaista. Todistaako se minut hänen vihollisekseen? Eikö olisi parempi pysyä maissa, jossa hänellä on teidät ja hyvä toimeentulonsa, kuin mielettömässä hakemisessaan purjehtia kaikki maailman meret ristiin rastiin? Tuotta kalleudetta ei hän voi täyttää tehtäväänsä. Sen ryöstämistä häneltä voitaisiin senvuoksi sanoa ystävän palvelukseksi."
Amine ei vastannut, sillä hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
"Hyvä rouva", jatkoi Schriften hetkisen kuluttua, "tarkoitan parastanne. Puolisostanne en välitä, vaikka en toivokaan hänen turmiotaan. Kuunnelkaa minua nyt. Jos haluatte, että elämänne edelleenkin on tyyntä ja rauhallista, jos haluatte elää kauan tässä maailmassa vapaaehtoisesti valitsemanne miehen kanssa, jolle olette uhrannut ensimmäisen lämpimän rakkautenne, jos tahdotte, että hän kuolee vuoteessaan saavutettuaan korkean iän, jos haluatte sulkea hänen silmänsä lapsienne nähden, jotka vuodattavat kaipauksen kyyneliä, mutta jotka sitten hymyllään lohduttavat äitiä, niin kaiken tuon tiedän ja voin luvata teille tulevaisuudessa, jos varastatte tuon kalleuden ja annatte sen minulle. Mutta jos haluatte, että hän saa kärsiä enemmän kuin kukaan ihminen ennen häntä, jos tahdotte, että hänen pitää elää elämänsä epäillen, levottomuudessa ja surren, kunnes hän löytää hautansa aalloista, älkää silloin ryöstäkö sitä häneltä. Jos haluatte lyhentää omaa ikäänne ja pitentää jäljellä olevia päiviänne tuskilla ja kärsimyksillä, jos tahdotte erota hänestä ja kuolla julmasti, antakaa hänen siinä tapauksessa pitää se. Voin katsoa tulevaisuuteen ja sellaiseksi tulee kohtalonne muodostumaan. Ajatelkaa tarkasti asiaa, hyvä rouva. Minun on nyt pakko poistua luotanne, mutta huomenna tulen kuulemaan vastauksenne."
Schriften meni jättäen Aminen omiin ajatuksiinsa. Hän muisteli kauan keskustelua ja luotsin ennustuksia tuntien samalla aivan selvästi, ettei tuo mies ollut tästä maailmasta, vaan että hän jollakin tavoin oli hyvin läheisesti yhtynyt Filipin kohtaloon. "Minulle hän tahtoo hyvää eikä hän halua vahingoittaa miestänikään, vaikka hän tahtookin tehdä tyhjäksi hänen hakemisensa. Mutta miksi? Sitä hän ei tahtonut sanoa. Miten vaikeaan kiusaukseen hän minut saattoikaan! Kuinka helppoa olisikaan ottaa kalleus Filipiltä silloin kun hän nukkuu käsivarrellani, mutta kuinka alhaista! Entä puutteeton ja rauhallinen elämä, korkea ikä, rakastavaiset lapset… kuinka suloisia tarjouksia ne ovatkaan hellälle ja rakastavalle vaimolle! Ja muussa tapauksessa vaivoja ja tuskia ja lopuksi märkä hauta. Ja minulle? Jotakin vieläkin pahempaa, josta en kumminkaan välitä. Mutta eikö kuolema erillään Filipistä sitten olisikaan mitään kauheaa? Kyllä, sillä paljas sellainen ajatuskin jo hirvittää minua. Uskon häntä. Hän on ennustanut tulevaisuuteni valehtelematta ollenkaan. Voisinkohan taivuttaa Filipin? En, sillä tunnen hänet siksi hyvin. Hän on vannonut eikä hän riko valaansa. Mutta jos kalleus varastetaan häneltä hänen tietämättään, ei hän voi syyttää itseään. Ketä hän illoin moittisi? Voisinko pettää häntä? Ei, ei, ei mitenkään! Tulkoon mitä tahansa, se on kohtalomme ja minä olen valmis. Toivon, ettei Schriften olisi puhunut mitään. Ah, me tahdomme niin mielellämme tietää tulevaisuutemme, mutta haluaisimme sitten perääntyä toivoen, ettemme olisi olleetkaan niin uteliaita."
"Miksi olet niin miettiväisen näköinen, Amine?" kysyi Filip tultuaan hetkisen kuluttua kajuutan katolle!
Amine ei vastannut heti. "Kerronko hänelle kaikki?" ajatteli hän. "Niin, muita mahdollisuuksia ei minulla ole ja senvuoksi teenkin sen." Hän kertoi sitten koko äskeisen keskustelun. Filip ei vastannut, vaan istuutui hänen viereensä tarttuen hänen käteensä. Amine nojasi päänsä puolisonsa olkapäähän. "Millainen on sinun mielipiteesi asiasta, Amine?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"En voi varastaa kalleuttasi, Filip, mutta ehkä haluat antaa sen minulle?"
"Entä isäni, Amine, miten isäraukalleni silloin käy? Hänen hirveä rangaistuksensa kestäisi silloin iankaikkisesti. Hän sai Jumalalta luvan pyytää poikaansa avukseen, että tuo kauhea rangaistus voitaisiin peruuttaa. Eikö tuon miehen puhekin jo todista sinulle, ettei tehtäväni ole mitään kuvittelua? Mutta miksi hän tahtoo estää sen tapahtumasta?" lisäsi Filip ajattelevasti.
"En voi sanoa sitä sinulle, Filip, mutta minäkin haluaisin menetellä samoin. Tunnen, että hän ennusti oikein."
"Ehkä, mutta hän ei ole sittenkään puhunut kyllin selvästi, vaan ennustanut ainoastaan samaa, johon olen ollut jo aikoja sitten valmis ja johon olen vannonut alistuvani. Olen kärsinyt paljon, mutta olen valmis kärsimään vielä enemmänkin. Elämäni on kauan aikaa ollut jonkunlaista pyhiinvaellusmatkaa ja koska minut on määrätty siihen, toivon saavani ansaitun palkkani iankaikkisuudessa. Sinua ei kumminkaan sido mikään vala, Amine, etkä ole antanut mitään lupaustakaan. Hän neuvoi sinua matkustamaan kotiin puhuen julmasta kuolemasta. Seuraa hänen neuvoaan välttääksesi sen."
"Minua ei kyllä sido mikään vala, mutta kuule minua, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, sitoudun nyt —"
"Voi, Amine, älä!"
"Filip, et voi kieltää minua tekemästä sitä, sillä jos onnistutkin siinä nyt, vannon valani silloin kun olet jossakin muualla. Julma kuolema olisi minulle hyvä työ, sillä silloinhan en näkisi sinun kärsivän. Ei, riistettäköön minulta autuuteni ja syöstäköön minut iankaikkiseen kadotukseen, jos eroan sinusta, ennenkuin meidän on pakko. Olen vaimosi. Onneni, nykyisyyteni, tulevaisuuteni ja kaikki muukin on yhdistetty sinuun. Muodostukoon kohtalomme niin kovaksi kuin suinkin, en pelkää. Sydämeni ei ole sellainen, että se kauhistuu vaaroja ja kärsimyksiä. Siihen nähden, Filip, et ainakaan erehtynyt valitessasi minut vaimoksesi."
Filip nosti vaitiollen hänen kätensä huulilleen ja keskustelu katkesi. Toisena iltana tuli Schriften jälleen Aminen luo. "No, hyvä rouva?" hän sanoi.
"Schriften, se on mahdotonta, mutta kiitän teitä kuitenkin."
"Mutta vaikka hänen nyt pitäisikin toimittaa tehtävänsä, niin miksi haluatte seurata häntä?"
"Olen hänen vaimonsa, hänen omansa iankaikkisesti sekä täällä että tulevassa elämässä. Ette voi moittia minua."
"En", vastasi Schriften, "en moiti, vaan ihailen teitä. Olen kuitenkin pahoillani. Mutta kun oikein ajatellaan, mitä onkaan kuolema? Ei mitään, hi, hi", ja Schriften kiiruhti pois jättäen Aminen yksikseen.