XX.
Mutta puhukaamme nyt jälleen Aminesta, joka istuu samalla turvepenkillä kuin silloinkin, jolloin Schriften tuli häiritsemään hänen keskusteluaan Filipin kanssa. Hän on niin ajatuksissaan kuin hän tahtoisi palauttaa mieleensä kaiken entisen. "Ah, kunpa vain minulla olisi hallussani sellaiset voimat kuin äidilläni!" huudahti hän. "Olen unhottanut hänen neuvonsa kokonaan. En voi sietää näitä tuskia, en tätä tietämättömyyttä enkä noiden molempien pappien lapsellisuuksia." Lopulta hän nousi lähtien kotiinsa.
Isä Mathias ei ollut matkustanutkaan Lissaboniin. Alussa hän ei ollut onnistunut pääsemään mihinkään laivaan ja sitten myöhemmin oli hän kiitollisuudesta Filipiä kohtaan jäänyt Aminen luo, jonka vastenmielisyys kristinuskoa kohtaan näytti vain lisääntyvän. Hän kysyi usein neuvoa isä Seyseniltä ja lukemattomat kerrat kehoittivat nuo molemmat hyväätarkoittavat ukot Aminea, joka joskus kuuntelikin heitä vaitiollen, mutta joskus taasen väitteli heidän kanssaan rohkeasti. Hän omaksui mielellään kaiken kauniin, mutta silloin kun papit rupesivat puhumaan hänelle dogmeistaan, vaihtoi hän heti keskustelunaihetta. Tällainen kannusti vain isä Mathiasta suurempiin ponnistuksiin, sillä hän halusi mielellään kääntää ja pelastaa noin kauniin ja nuoren olennon. Hän et ajatellutkaan enää matkaansa, vaan käytti kaiken aikansa opettaakseen Aminea, joka vihdoin ikävystyi niin hänen alituiseen tunkeilemiseensa, ettei hän voinut sietää koko pappia läheisyydessäänkään.
Ajateltuamme tarkemmin emme voi ihmetelläkään, että Amine hylkäsi uskonnon, joka niin huonosti soveltui hänen omiin tarkoituksiinsa. Ihmisluonne on niin jäykkä, että se saa ottaa kaiken nöyryytensä avukseen voidakseen taipua Jumalankin tahtoon.
Amine muisti äitinsä osanneen paljon yliluonnollisia asioita ja olleen yhteydessä henkimaailman kanssa. Hän oli nähnyt äidin menestyksellisesti käyttävän taitoaan, mutta koska hän silloin oli ollut niin nuori, ei hän enää muistanut noita salaperäisiä valmistuksia, joiden avulla äiti oli onnistunut toteuttamaan aikeensa; ja nyt, kun hän koetti palauttaa muistiinsa nuo unhottamansa seikat, kehoitti isä Mathias innokkaasti häntä kääntymään uskoon, joka niin jyrkästi kielsi kaikki sellaiset temput. Hänen miehensä omituinen ja hirveä elämäntehtävä vahvisti hänen luuloaan, ettei yliluonnollisten voimien avuksikutsuminen ole luvatonta, eivätkä ne vastakkaiset syyt, joihin nuo melko tietämättömät kristinuskon tunnustajat vetosivat, voineet vaikuttaa Aminen voimakkaaseen ja päättäväiseen luonteeseen. Hän ei voinut uskoa sokeasti sellaista, joka soti hänen tervettä järkeään vastaan. Hän oli jo todistanut, että hänen äitinsä taito ei ollut mitään petkutusta koettaessaan sen voimaa Filipiin. Voivatko papit esittää sellaisia todistuksia? Eivät, ellei oteta huomioon noita alkukirjoja, joita he eivät antaneet hänen lukeakaan.
"Ah, omistaisinpa vain äitini tiedot!" toisti hän vieläkin kerran mennessään sisälle. "Silloin tietäisin, missä Filipini on tällä hetkellä. Jos minulla vain olisi samanlainen musta kuvastin, johon hänen käskystään katsoin kertoakseni hänelle sitten kaikki, mitä näin siinä liikkuvan. Kuinka hyvin muistankaan tuon ajan, jolloin isäni oli poissa ja minä katsoin kädessäni olevaan aineeseen kertoakseni hänelle sitten beduiinileiristä, kahakasta, ratsastajattomista hevosista ja hiekalle pudonneesta turbaanista!" Hän vaipui jälleen syviin ajatuksiin. "Niin", huudahti hän hetkisen kuluttua, "voit auttaa minua, äiti! Ilmoita minulle unessa taitosi, tyttäresi rukoilee sitä sinulta. Anna minun jälleen hieman ajatella. Sana… mikä olikaan tuo sana? Mikä tuon hengen nimi taasen olikaan? Turshoonko? Niin, luullakseni hänen niinensä oli Turshoon. Äiti, äiti, auta tytärtäsi!"
"Rukoiletko pyhää neitsyttä avuksesi, lapseni?" sanoi isä Mathias tullen huoneeseen juuri silloin kun Amine lausui nuo viimeiset sanansa. "Jos asia on niin, teit oikein, sillä hän voi ilmestyä sinulle unessa ja vahvistaa uskoasi."
"Rukoilin omaa henkien maailmassa olevaa äitiäni, hyvä isä", vastasi
Amine.
"Pelkään, ettei hän ole päässyt autuaitten joukkoon, koska hän oli pakana", sanoi pappi.
"Ei suinkaan häntä ole rangaistu siitä, että hän tunnusti isäinsä uskontoa siellä, missä ei muuta tunnettukaan", vastasi Amine inhoten. "Jos tämän maailman hyvät ihmiset tulevat autuaiksi iankaikkisuudessa ja jos hänelläkin oli kuolematon sielu, joka voitiin pelastaa, ei suinkaan hän, joka loi tuon sielun, halua rangaista häntä siitä, että hän uskoi, kuten hänen esi-isänsä ennen häntä olivat uskoneet."
"Voiko meistä kukaan tietää taivaan tahtoa, lapseni? Olkaa vain kiitollinen, että olette saanut oppia enemmän ja päästä pyhän kirkon, yhteyteen."
"Olen kiitollinen monesta asiasta, isä, mutta olen nyt väsyksissä ja toivotan teille hyvää yötä."
Hän meni omaan huoneeseensa, mutta ei nukkuakseen, vaan koettaakseen vielä kerran samoja taikoja, joita hänen äitinsäkin oli käyttänyt. Sytytettyään tulen suitsutusastiaan heitti hän liekkeihin erilaisia yrttejä, joiden vaikutuksen hän tunsi, sillä hän oli hyvin tarkasti koonnut talteensa kaikki isän kuoleman jälkeen poisheitetyt paperit, joissa oli ollut ohjeita noiden yrttien käyttämisestä. "Sana, sana! Tiedän toisen, mutta en toista. Auta minua, äiti!" huudahti Amine istuessaan vuoteensa vieressä. Huone oli jo tullut niin täyteen savua, ettei voitu erottaa mitään. "Tämä on aivan hyödytöntä", ajatteli hän vihdoin, "olen unhottanut taidon. Äiti, äiti, ilmoita se minulle unessa tänä yönä!"
Savu haihtui vähitellen ja katsoessaan ylös huomasi Amine erään henkilön edessään. Hän luuli aluksi onnistuneensa yrityksessään, mutta sittenkuin henkilön vartalo esiintyi selvemmin, tunsi hän isä Mathiaksen, joka katsoi häneen ankarasti rypistäen otsaansa.
"Jumalaton lapsi, mitä teillä oikeastaan onkaan mielessä?" kysyi pappi.
Isä Mathias oli epäillyt häntä jo kauan aikaa heidän keskustelujensa perusteella, ja kun suitsutuksen haju tunkeutui hänenkin huoneeseensa, oli hän hiipinyt yläkertaan yllättääkseen Aminen. Amine ymmärsi heti uhkaavan vaaran ja päätti Filipin vuoksi pettää papin.
"En tee mitään pahaa, isä", vastasi hän tyynesti. "Mutta minusta tuntuu hyvin sopimattomalta, että tunkeudutte nuoren naisen huoneeseen hänen miehensä poissaollessa. Olisinhan voinut olla jo nukkumassa. Käytöksenne kummastuttaa minua todellakin."
"Ette voi tarkoittaa, mitä sanotte, nainen! Ikäni ja säätyni riittävät kai takaamaan sen", vastasi isä Mathias hieman hämmästyneenä tästä odottamattomasta hyökkäyksestä.
"Ei aina, isä, jos on totta, mitä minulle on kerrottu munkeista ja nunnista", väitti Amine. "Kysyn vieläkin kerran, miksi olette tunkeutunut turvattoman naisen huoneeseen?"
"Senvuoksi, että tiesin varmasti teidän tekevän synnillisiä taikoja."
"Synnillisiä taikojako? Mitä tarkoitatte? Onko lääkitseminenkin synnillistä? Onko sairaiden tuskien lieventäminen syntiä, onko synnillistä parantaa kuumetta ja horkkaa, jotka vaivaavat kaikkia tässä epäterveellisessä ilmanalassa asuvia?"
"Kaikki taikominen on hyvin synnillistä."
"Puhuessani taikuudesta en tarkoita samaa kuin te, isä. Aioin vain valmistaa erästä lääkettä. Jos muutamien voimakkaiden yrttien tunteminen, jotka oikein sekoitettuina parantavat melkein poikkeuksetta kaikki sairaat — taito, jonka äitini hyvin tunsi ja jota äsken koetin muistella — jos tuo taito tahi toivo muistaa se on synnillistä, niin silloin olette oikeassa."
"Kuulin teidän rukoilevan äitiänne avuksenne."
"Niin teinkin, sillä hän tunsi tarkasti kaikki eri aineet. Pelkään kuitenkin, etten ole niin taitava, isä. Onko sellainen synnillistä, hyvä isä?"
"Vai lääkettäkö te vain koetittekin keksiä", vastasi pappi. "Luulin teidän tekevän jotakin hyvin rikollista."
"Onko muutamien oksien polttaminen mitään rikollista? Katsokaa tätä tuhkaa, isä. Kun sitä hierotaan ihoon öljyn kera, tuottaa se helpotusta eikä suinkaan mitään muuta. Odotitteko näkevänne jonkun haamun tahi hengen, samanlaisen kuin profeetta manasi Israelin kuninkaan nähtäväksi?" Amine purskahti nauruun.
"Selityksenne hämmästyttää minua, mutta ei voi haihduttaa epäluulojani", vastasi pappi.
"En minäkään usko, että ilmoittamastanne syystä olette tullut huoneeseeni tähän aikaan yöstä. Jos vielä kerran toistatte vierailunne, saatte lähteä talosta."
Tämä Aminen hyökkäys vanhan papin nimeä ja mainetta vastaan oli jo liikaa papillekin. Hän poistui heti sanoen mennessään: "Jumala antakoon teille anteeksi väärän epäluulonne. Tulin tänne ilmoittamastani syystä enkä mistään muusta."
"Niin", sanoi Amine lukittuaan oven, "tiesin sen kyllä, mutta minun on jotenkin päästävä vapaaksi seurastanne, joka ei miellytä minua ollenkaan. En suostu siihen, että toimiani vakoillaan. Eikö teidänkin pyhien miesten pidä kunnioittaa naisen omaa huonetta? Kiitokseksi saamastanne avusta — ruoasta ja asunnosta — vakoilette nyt minua."
Vietyään suitsutusastian pois kutsui Amine heti luokseen toisen palvelijattaren kertoen hänelle isä Mathiaksen käynnistä. Tyttö aivan kauhistui kuultuaan sen.
Isä Mathias kuuli hänen puheensa, ja seuraavana päivänä meni hän isä Seysenin puheille kertoen hänelle tapauksen salaamatta Aminen epäluulojakaan.
"Käyttäydyitte ajattelemattomasti", sanoi isä Seysen, "tunkeutuessanne hänen makuuhuoneeseensa sellaiseen aikaan."
"Minulla oli pätevät syyt epäluulooni, hyvä isä Seysen."
"Hänelläkin oli omansa, sillä hän on nuori ja kaunis."
"Pyhän neitsyen nimessä —"
"Annan teille synninpäästön, hyvä isä Mathias", vastasi isä Seysen. "Mutta jos tämä tulee tunnetuksi, suututtaa se kovasti seurakuntalaisia."
Ja tunnetuksi se tulikin, sillä Aminen kutsuma tyttö kertoi sekä oikealle että vasemmalle isä Mathiaksen ajattelemattomasta vierailusta, ja minne isä vain menikin, otettiin hänet niin kylmästi vastaan ja hän oli niin tyytymätön itseensä, että hän poistui maasta matkustaen Lissaboniin. Hän oli vihainen itselleen varomattomuudestaan, mutta vielä vihaisempi Aminelle hänen epäoikeutettujen epäluulojensa vuoksi.