XXVI.

Lautta näytti täyttävän tarkoituksensa ja vaikka se ei kyntänytkään laineita nopeasti, totteli se kuitenkin peräsintä, niin että sitä voitiin hoitaa. Filip ja Krantz painoivat tarkkaan mieleensä kaikki huomattavimmat merkit löytääkseen saaren tarpeen vaatiessa. Virran avulla kulkivat he hyvää vauhtia etelään päin tarkastaakseen sillä suunnalla olevan suuren saaren. Heidän matkansa tarkoitus oli, paitsi Aminen etsimistä, suunnan tutkiminenkin, missä päin Ternate sijaitsi, sillä he tiesivät tuon saaren kuninkaan käyvän sotaa portugalilaisia vastaan. Portugalilaiset olivat perustaneet siirtolan ja rakentaneet linnoituksen Tidoriin, joka ei ollut kaukana tuosta edellämainitusta saaresta. Sieltä toivoivat he pääsevänsä Bantamiin jossakin kiinalaisessa aluksessa.

iltapäivällä lähestyivät he tuota suurta saarta saapuen pian rantaan. Filip katseli kaikille suunnille toivoen näkevänsä joitakin merkkejä Aminen lautasta, mutta ei huomannut ainoatakaan sellaista eikä asukkaitakaan.

He purjehtivat muutamaan pieneen tyyneen lahteen, ettei virta yöllä kuljettaisi heitä pois maan näkyvistä, ja jäivät sinne aamuun asti, jolloin he taasen nostivat purjeen jatkaen matkaansa. Krantz ohjasi lauttaa pitkällä salolla, jota he käyttivät peräsimenä, kun hän huomasi Filipin, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut sanaakaan, ottavan kalleutensa poveltaan ja tarkkaavaisesti katselevan sitä.

"Onko siinä Aminen kuva, Filip?" kysyi hän.

"Ah, ei, tässä on vain kohtaloni", vastasi Filip ajattelematta mitä hän sanoi.

"Kohtalonneko? Mitä tarkoitatte?"

"Sanoinko kohtaloni? Tiesin tuskin, mitä puhuin", sanoi Filip kätkien jälleen kalleuden poveensa.

"Uskon mieluummin, että sanoitte enemmän kuin aioittekaan", vastasi Krantz. "Olen usein huomannut teidän pitävän tuota esinettä kädessänne enkä ole unohtanut sitäkään, miten innokkaasti Schriften koetti saada sen haltuunsa huolimatta seurauksista. Siihen liittyy varmaankin jotakin hyvin salaperäistä? Jos olen oikeassa, pitäisi teidän tuntea minut jo niin hyvin, että voisitte uskoa minulle salaisuuden."

"Tiedän, Krantz, että olette vilpitön ja korvaamaton ystävä, sillä olemme jakaneet niin monta vaaraa keskenämme, että jo senkin perusteella olemme kuin veljiä. Luullakseni voisin luottaa teihin, mutta minusta tuntuu, etten saa luottaa keneenkään. Tähän kalleuteen liittyy todellakin eräs salaisuus, jota eivät tähän asti tiedä muut kuin vaimoni ja pari pyhää miestä."

"Jos kerran olette uskonut sen pyhyydelle, voitte uskoa sen ystävyydellekin, sillä ei ole olemassakaan mitään sen pyhempää."

"Mutta minä aavistan, että salaisuuteni tunteminen tuo onnettomuutta teille. Miksi minulla on sellaiset aavistukset, en tiedä, mutta minulla on ne kumminkin, Krantz, eikä minulla ole varaa menettää teitä, ystäväni."

"Kuulostaa aivan siltä kuin ette haluaisikaan käyttää hyväksenne ystävyyttäni", vastasi Krantz. "Olen jo ennenkin pannut henkeni alttiiksi teidän kanssanne enkä ole mies enkä mikään, jos koetan karttaa ystävyyden tuomia velvollisuuksia. Voidaanko milloinkaan olettaa mahdottomampaa kuin että minulle uskottu salaisuus toisi onnettomuutta mukanaan? En ole ollenkaan utelias, mutta olemme jo niin kauan olleet tekemisissä toistemme kanssa ja olemme nyt aivan erillään muusta maailmasta, että minusta tuntuu kuin voisitte keventää mieltänne uskomalla luotettavalle ystävällänne nuo huolenne, jotka niin kauan ovat painaneet mieltänne. Ystävän neuvoja ei pidä halveksia, Filip. Jos siis pidätte ystävyyttäni jossakin arvossa, niin antakaa minun ottaa osaa suruunne."

Kun otamme huomioon olosuhteet, joissa he nyt elivät, ja Filipin toivottomuuden, emme saa ihmetelläkään, että Filip halusi uskoa Krantzille salaisuutensa. Hän aloitti kertomuksensa minkäänlaisitta ehdoitta, sillä hän käsitti, että jollei Krantz haluaisi kunnioittaa salaisuutta sen itsensä vuoksi tahi ystävyydestä häneen, ei hän sitoutuisi antamaan minkäänlaista lupaustakaan, ja kun lautta päivän kuluessa sivuutti saaren lahtia ja niemekkeitä, jutteli hän Krantzille tarinan, jonka lukija jo tuntee. "Nyt tiedätte kaikki", sanoi Filip lopetettuaan huokaisten syvään. "Mitä ajattelette siitä? Uskotteko kummallisen kertomukseni, vai luuletteko sitä sairaalloisten aivojen synnyttämäksi mielikuvitelmaksi?"

"En, Filip, sillä osan siitä voin jo minäkin vannoa todeksi. Muistakaa, kuinka usein olen nähnyt tuon kummituslaivan — ja jos nyt isänne rangaistuksekseen saa kierrellä meriä, niin miksi ei teitä olisi voitu valita hänen rangaistuksensa peruuttajaksi? Uskon empimättä jokaisen kertomanne sanan ja kun nyt olette antanut minulle luottamuksenne, voin ymmärtää paljon sellaista, joka käytöksessänne ennen on tuntunut minusta aivan käsittämättömältä. Useimmat ihmiset surkuttelisivat teitä, mutta minä kadehdin osaanne."

"Kadehditteko minua?" huudahti Filip.

"Kadehdin ja ottaisin mielelläni tehtävänne toimittaakseni, jos se vain olisi mahdollista. Ettekö tunne itseänne ylpeäksi, kun teidät on valittu niin kunniakkaaseen yritykseen? Sen sijaan että me muut saamme purjehtia maailman ympäri ja nähdä kaikenlaisia vaivoja kootaksemme varoja, jotka me sitten ehkä menetämme yhdessä päivässä ja joita emme missään tapauksessa voi ottaa mukaamme, olette te valittu niin suureen ja kunniakkaaseen tehtävään — sanoisin mielelläni oikeaan enkelin toimeen — että saatte pelastaa isänne sielun, joka kärsii kovasti inhimillisten heikkouksiensa vuoksi, mutta jota ei sentään ole tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Teillä on todellakin edessänne sellainen päämäärä, joka on merimiehen elämän ja vaivojen arvoinen. Vaikka kuolemanne sen päättäisikin, niin mitä sen on väliä? Meidänhän pitää kaikkien kuolla, mutta kuinka harvat, niin, tuskinpa kukaan muu kuin te, ovat saaneet tilaisuuden pelastaa sen sielun, jota pelastaja saa kiittää olemassaolostaan? Niin, Filip, minä kadehdin teitä."

"Ajattelette ja puhutte kuin Amine. Hänenkin mielensä on hehkuva ja seikkailunhaluinen eikä hän toivo mitään niin hartaasti kuin saada seurustella henkien kanssa."

"Hän on aivan oikeassa", vastasi Krantz. "Minunkin elämässäni on sattunut tapahtumia, jotka ovat vakuuttaneet minulle sen ei ainoastaan olevan mahdollista, vaan myöskin luvallista. Kertomuksenne on vain vahvistanut entistä uskoani."

"Todellako, Krantz?"

"Kyllä, mutta siitä myöhemmin. Yö alkaa jo pimetä ja meidän pitää jälleen viedä pieni aluksemme varmaan turvapaikkaan. Tuolla onkin luullakseni siihen tarkoitukseen sopiva lahti."

Aamuyöstä alkoi tuulla kovasti rantaan päin ja laineet muuttuivat niin korkeiksi, että pieni lautta alkoi olla vaarassa. Matkan jatkaminen oli niin ollen mahdotonta eivätkä he voineet muuta kuin vetää lauttansa korkeammalle, etteivät aallot voineet hakata sitä rikki rantaa vasten. Filip ajatteli Aminea ja huudahti äkkiä katsellessaan vaahtopäisiä laineita: "Meri, jos olet hukuttanut Amineni, niin luovuta hänen ruumiinsa minulle! Mutta mitä tuolla on?" jatkoi hän viitaten taivaanrannalla olevaan pilkkuun.

"Sieltä siintää jonkun pienen aluksen purje", vastasi Krantz. "Minusta näyttää, että alus aikoo hakea suojaa tästä samasta lahdesta kuin mekin."

"Olette oikeassa, se on kuin onkin jonkun pienen aluksen purje. Katsokaa, miten mainingit sitä keinuttavat! Mutta venehän on aivan täynnä väkeä."

Alus lähestyi hyvin nopeasti rantaa. Purje laskettiin alas ja se ohjattiin tyrskyjen halki maihin.

"Vastustus ei hyödytä ollenkaan, jos he ovat vihollisiamme", huomautti Filip. "Saamme pian tietää kohtalomme."

Kanootin miehistö ei ollut huomaavinaankaan heitä, ennenkuin alus oli vedetty maalle varmaan turvaan. Kun se oli tehty, lähestyi kolme miestä Filipiä ja hänen toveriaan keihäilleen nähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa. Muudan miehistä puhutteli heitä portugalin kielellä kysyen, keitä he ovat.

"Olemme hollantilaisia", vastasi Filip.

"Kuulutteko tuon äsken haaksirikkoutuneen laivan miehistöön?"

"Kyllä."

"Teillä ei ole mitään pelättävää. Olette portugalilaisten vihollisia, kuten mekin. Olemme kotoisin Ternaten saarelta ja kuninkaamme käy sotaa noita portugalilaisia vastaan. Mutta missä toverinne ovat?"

"He ovat kaikki kuolleet", vastasi Filip. "Sanokaa minulle, oletteko tavanneet erään naisen, joka oli yksinään lauttamme toisella puoliskolla, tai oletteko kuulleet hänestä mitään?"

"Kuulimme muutaman naisen pelastuneen eteläiselle rannikolle ja tiedämme Tidorin asukkaiden vieneen hänet portugalilaiseen siirtolaan, koska he olivat luulleet häntä portugalilaiseksi."

"Jumalalle kiitos, hän on pelastunut!" huudahti Filip. "Sanoitteko
Tidoriin?"

"Kyllä, mutta olemme sodassa portugalilaisten kanssa, emmekä voi viedä teitä sinne."

"Kyllä me sittenkin tapaamme vielä toisemme!"

"Palaamme nyt Ternateen ja otamme teidät mielellämme mukaamme. Kuninkaamme on ihastunut kaikkiin hollantilaisiin, ja erittäinkin nyt, kun olette noiden portugalilaisten roistojen vihollisia. Unhotin ilmoittaa, että meillä on muudan toverinne jo mukanamme. Hän oli melkein kuollut onkiessamme hänet merestä, mutta hän on jo tointunut."

"Kukahan hän mahtaneekaan olla?" huudahti Krantz. "Hän kuuluu varmasti jonkun toisen laivan miehistöön?"

"Ei", sanoi Filip väristen. "Luulen häntä Schrifteniksi."

"En usko sitä, ennenkuin näen hänet", väitti Krantz.

"Katsokaa nyt sitten", vastasi Filip viitaten Schrifteniin, joka lähestyi heitä.

"Olen iloinen tapaamisestamme, herra Vanderdecken; toivoakseni voitte hyvin, herra Krantz. Olipa onni, että me kaikki pelastuimme, hi, hi!"

"Meri kuuli siis todellakin rukoukseni ja luovutti kuolleensa", ajatteli Filip.

"Mitä ajattelette hänestä?" kysyi Filip Krantzilta Schriftenin poistuttua.

"Hänen kohtalonsa on varmasti liittynyt kohtaloonne ja hänellä on jokin varma tehtävä, kuten teilläkin. Hänellä on osansa tässä kummallisessa salaisuudessa, eikä hän poistu näyttämöltä, ennenkuin hän on näytellyt osansa loppuun. Mutta älkää ajatelko enää häntä, vaan muistakaa, että Amine on pelastunut."