XXX.
Vankila, johon Filip ja Krantz vietiin, oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Se sijaitsi linnoituksen kellarikerroksessa eikä sinne päässyt valoa eikä ilmaa muualta kuin hyvin pienestä merelle päin johtavasta aukosta. Siellä oli sitäpaitsi hyvin kuuma eikä siellä tietysti ollut ollenkaan tuollaisia pieniä mukavuuksia, jotka tekevät nykyaikaiset talot ja hotellit niin kodikkaiksi. Se oli suoraan sanoen huone, jossa ei ollut muuta kuin seinät ja lattia.
Filip haluten saada jotakin tietää Aminesta teki heitä saattelevalle sotilaalle muutamia kysymyksiä portugalinkielellä.
"Pyydän anteeksi, hyvä mies —"
"Minä myös", vastasi sotilas, poistui ja lukitsi oven.
Filip nojautui alakuloisena seinään, mutta Krantz ollen virkeämpi käveli edestakaisin lattialla, vaikka hän ei kääntymättä voinut ottaakaan kuin muutamia askelia kumpaankin suuntaan.
"Tiedättekö, mitä ajattelen?" kysyi Krantz hetkisen kuluttua. "Saamme kiittää onneamme, että meillä on vielä kaikki rahamme jäljellä. Elleivät he tarkasta meitä, voimme lahjomalla vartijat päästä ehkä pakenemaan."
"Minä taasen mietin", vastasi Filip, "että olen mieluummin täällä kuin tuon Schriften-roiston seurassa, sillä hänen näkemisensä vaikuttaa minuun kuin myrkky."
"Minä puolestani en voinut ihailla päällikönkään ulkomuotoa. Huomenna kuulustellaan meitä luultavasti tarkemmin."
Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt, sillä avain kiertyi lukossa ja muudan sotilas toi heille ruukullisen vettä ja maljallisen keitettyä riisiä. Mies oli toinen kuin tuo äskeinen saattaja ja senvuoksi uskalsi Filip puhutella häntä.
"Teillä on ollut kai paljon työtä näiden parin viime päivän kuluessa, vai mitä?"
"Kyllä, herra."
"Alkuasukkaat pakottivat meidät mukaansa, mutta me pelastuimme lopulta."
"Kuulin teidän sanovan niin komentajalle."
"He menettivät melkein tuhannen miestä", sanoi Krantz. "Pyhä
Fransiskus, miten olenkaan iloinen!"
"Kyllä he nyt varovat, etteivät hyökkää portugalilaisten kimppuun aivan pian", jatkoi Krantz.
"Niin minäkin luulen", vastasi sotilas.
"Menetittekö te paljon miehiä?" uskalsi Filip kysyä huomattuaan miehen puheliaaksi.
"Emme täyttä kymmentäkään. Varastorakennuksessa oli kyllä noin sata alkuasukasta sekä muutamia naisia ja lapsia, jotka joutuivat perikatoon, mutta sehän ei merkitse mitään."
"Teillä on täällä muudan nuori eurooppalainen nainenkin luullakseni", kysyi Filip huolestuneena, "eräs haaksirikkoutunut? Kuoliko hänkin onnettomuudessa?"
"Nuori nainenko? Pyhä Fransiskus, nyt muistan hänet! Asia on katsokaas niin, että —"
"Pedro!" kuultiin nyt jonkun huutavan ylhäältä. Mies keskeytti puheensa, pani sormen varoittavasti huulilleen ja poistui.
"Jumalani, opeta minua olemaan kärsivällinen!" huudahti Filip.
"Tämä koettelemus on hyvin vaikea."
"Hän tulee tänne jälleen huomenaamulla varhain", huomautti Krantz.
"Niin kai, mutta miten pitkiksi tietämättömyys venyttääkin nämä välissä olevat tunnit!"
"Minun tulee teitä sääli", sanoi Krantz, "mutta mitä voimmekaan tehdä? Tuntien täytyy kulua, vaikka tietämättömyys venyttäisi ne vuosienkin pituisiksi. Kuulen kuitenkin askelia."
Ovi aukeni ja ensimmäinen sotilas näyttäytyi. "Seuratkaa minua, sillä komentaja haluaa puhutella teitä."
Filip ja Krantz tottelivat iloisesti käskyä. He kiipesivät kapeita portaita erääseen pieneen huoneeseen, jossa komentaja odotti heitä. Hän istui huolettomasti pienellä sohvalla, hänen pitkä miekkansa oli pöydällä hänen vieressään ja kaksi nuorta alkuasukasnaista löyhytteli viuhkoillaan häntä.
"Mistä olette saanut nuo pukunne?" kysyi komentaja vangeilta heti.
"Kun alkuasukkaat veivät meidät mukanaan saarelta, ottivat he vaatteemme antaen meille nämä sijaan."
"Suostuitteko vapaaehtoisesti palvelemaan heidän laivastossaan heidän hyökätessään tämän linnoituksen kimppuun?"
"He pakottivat meidät siihen", vastasi Krantz. "Emme halunneet suostua heidän ehdotukseensa, mutta siitä huolimatta ottivat he meidät mukaansa luulotellakseen miehistölleen, että eurooppalaiset auttavat heitä."
"Kuinka voin tietää, puhutteko totta?"
"Onhan teillä sanamme ja todistaahan sitäpaitsi pakommekin sen."
"Kuuluitte siis jonkun hollantilaisen aluksen miehistöön. Oletteko upseereita vai tavallisia matruuseja?"
Krantz, joka luuli, että heidät mieluummin vapautettaisiin, jos he salaisivat arvonsa, tyrkkäsi Filipiä huomaamatta kylkeen vastatessaan: "Olemme perämiehiä. Olen kolmas perämies ja toverini on luotsi."
"Entä kapteeninne, missä hän on?"
"En voi sanoa, onko hän enää hengissä."
"Oliko teillä naisiakin laivassanne?"
"Oli kapteenin rouva."
"Missä hän nyt on?"
"Otaksumme hänen hukkuneen lautan toisella puoliskolla, joka ajautui merelle."
"Vai niin!" huudahti komentaja hetkisen kuluttua.
Filip katsoi Krantziin kuin sanoakseen: "Mitä nämä verukkeet hyödyttävät?" mutta Krantz viittasi häntä vaikenemaan.
"Sanoitte, ettette tiedä, onko kapteeninne vielä hengissä?"
"Aivan niin."
"No niin, jos otaksutaan, että vapautan teidät, suostutteko siinä tapauksessa allekirjoittamaan todistuksen, joka vahvistaa hänen kuolemansa todeksi, ja vannomaan sen oikeaksi?"
Filip katsoi ensin komentajaan ja sitten Krantziin.
"En ymmärrä, miksi siitä kieltäytyisimme, ellemme senvuoksi, että voisimme joutua ikävyyksiin, jos tuo todistus lähetettäisiin Hollantiin. Uskallanko kysyä, miksi herra komentaja haluaa saada tuollaisen todistuksen?"
"Se on minun asiani!" huudahti pieni mies jyrisevällä äänellä. "Haluan yksinkertaisesti saada sen ja se saa riittää teille. Valitkaa nyt, haluatteko takaisin vankilaan vai tahdotteko päästä vapaaksi ja matkustaa Eurooppaan ensimmäisessä sopivassa laivassa?"
"Luulen hänen varmasti kuolleen ja senvuoksi otaksuttavasti suostumme", vastasi Krantz venyttäen sanoja kuin hän olisi hyvin tarkasti halunnut punnita ne, "mutta voitte kai sentään antaa meille ajatusaikaa huomiseen asti?"
"Kyllä. Saatte nyt poistua."
"Mutta emme kai takaisin vankilaan, herra komentaja?" vastasi Krantz. "Emme ole vankeja ja jos toivotte meiltä palvelusta, ette varmastikaan halua kohdella meitä huonosti."
"Oman tunnustuksenne mukaan olette taistelleet ase kädessä kristilliseltä hallitsijaa vastaan, mutta voitte nyt sentään olla vapaat tämän yön. Saadaan sitten huomenaamulla nähdä, tahdotteko olla vankeja vai ei."
Filip ja Krantz kiittelivät pientä komentajaa hänen ystävyydestään kiiruhtaen sitten valleille. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. He istuutuivat rintavarustukselle, hengittivät mielihyvällä raitista ilmaa keuhkoihinsa ja iloitsivat vapaudestaan, vaikka heidän vankeutensa olikin ollut niin lyhyt. Heidän läheisyydessään oli kuitenkin niin paljon sotilaita, että he uskalsivat vain kuiskailla toisilleen.
"Mitä hän mahtoi tarkoittaakaan halutessaan tuollaista todistusta meiltä ja miksi vastasitte siten?" kysyi Filip.
"Filip Vanderdecken, voitte kai käsittää, että olen usein ajatellut kauniin vaimonne kohtaloa, ja kuullessani, että hänet on tuotu tänne, vapisin pelosta hänen vuokseen. Kuinka miellyttävältä hän mahtanee näyttääkään verrattuna tämän maan naisiin! Ja tuo pieni komentaja, eikö hän ole juuri sopiva mies rakastumaan häneen? Kielsin asemamme, koska luulin hänen mieluummin vapauttavan meidät, jos sanon olevamme alempiarvoisia kuin kapteeni ja perämies, — semminkin kun hän epäilee meidän kiihoittaneen ternatelaisia hyökkäykseen. Silloin kun hän pyysi todistusta kuolemastanne, juolahti heti mieleeni hänen haluavan saada sen siksi, että hän siten voi taivuttaa Aminen vaimokseen. Mutta missä Amine nyt on, siinäpä juuri kysymys onkin. Jos vain saisimme tuon sotilaan käsiimme, saisimme ehkä tietää jotakin."
"Amine on täällä, luottakaa vain siihen", vastasi Filip puiden nyrkkiään.
"Niin minäkin melkein luulen", sanoi Krantz. "Hän on hengissä kaikissa tapauksissa, sitä en ollenkaan epäilekään."
He jatkoivat keskusteluaan, kunnes kuu nousi valaisemaan säteillään kuohuvia aaltoja. He käänsivät kasvonsa merelle päin nojautuen vaitiollen rintavarustukseen. Hetkisen kuluttua lähestyi muudan henkilö heitä häiriten heidän haaveiluaan sanomalla: "Hyvää iltaa, herrat!"
Krantz tunsi heti portugalilaisen sotilaan, jonka oli ollut pakko keskeyttää keskustelunsa heidän kanssaan.
"Hyvää iltaa, ystäväni", hän vastasi. "Olemme kiitollisia Jumalalle, ettei teidän enää tarvitse sulkea meitä koppiin."
"Se minua kummastuttaakin", vastasi sotilas hiljaa. "Komentajastamme on mieluista näyttää voimaansa ja täällä hän on ehdottomasti yksinvaltias."
"Hän ei voi kuulla puhettamme nyt", vastasi Krantz. "Tämä on todellakin miellyttävä paikka. Kauanko olette jo oleskellut tällä saarella?"
"Kolmetoista vuotta, herra, ja sen ajan kuluessa olen jo ehtinyt täydellisesti kyllästyä siihen. Minulla on vaimo ja lapsia Oportossa, tarkoitan, että minulla oli, mutta en tiedä, vaikka he olisivat jo kuolleetkin."
"Toivotte kai pääsevänne vielä joskus heidän luokseen?"
"Heidän luokseenko, herra? Ei ainoakaan sellainen portugalilainen sotilas kuin minäkin olen pääse milloinkaan kotiin. Meidät värvätään kyllä vain viideksi vuodeksi, mutta tänne me silti kuolemme."
"Kohtalonne on todellakin kova."
"Kovako, herra?" vastasi sotilas kuiskaten. "Paremminkin julma ja petollinen. Olen usein ajatellut ampua itseni, mutta niin kauan kuin on elämää on toivoakin."
"Säälin teitä sydämestäni, ystäväni", sanoi Krantz. "Kas tässä, minulla sattuu olemaan vielä pari kultarahaa jäljellä. Ottakaa niistä toinen. Ehkä voitte joskus lähettää sen kotiinne vaimo raukallenne."
"Tässä saatte samanlaisen minultakin, hyvä mies", lisäsi Filip pistäen myös rahan miehen kouraan.
"Suojelkoot kaikki pyhimykset teitä, herrat!" huudahti sotilas. "Tämä on ensimmäinen minulle osoitettu laupeudentyö näiden vuosien kuluessa, mutta vaimollani ja lapsillani on hyvin pienet mahdollisuudet saada näitä milloinkaan."
"Kerroitte ollessamme vankilassa muutamasta nuoresta eurooppalaisesta naisesta", huomautti Krantz vähän ajan kuluttua.
"Niin, herra, hän oli hyvin kaunis ja komentajamme oli hyvin rakastunut häneen."
"Missä hän nyt on?"
"Hän matkusti Goaan muutaman papin mukana, joka tunsi hänet. Tuo suopea vanhus, jota sanottiin isä Mathiakseksi, antoi minulle synninpäästön täällä ollessaan!"
"Isä Mathiasko?" huudahti Filip, mutta vaikeni Krantzin tyrkkäyksestä.
"Sanoitte komentajan rakastuneen häneen?"
"Niin sanoinkin. Pieni päällikkömme kiintyi häneen silmittömästi ja ellei isä Mathias olisi saapunut, ei hän olisi päästänyt naista ikinä täältä, vaikka hän olikin toisen miehen vaimo."
"Matkustiko hän Goaan?"
"Matkusti eräässä tänne poikenneessa laivassa. Hän oli varmaankin hyvin iloinen päästessään täältä pois, sillä pieni komentajamme ahdisti häntä päivät päästään, vaikka hän selvästi surikin miestään. Tiedättekö, herrat, elääkö hänen miehensä vielä?"
"Emme, sillä emme ole kuulleet hänestä mitään."
"Jos hän elää, toivon hänen vuokseen, ettei hän tulisi tänne, sillä jos komentaja saa hänet käsiinsä, käy hänelle huonosti. Hän on sellainen mies, ettei hän välitä mistään. Hän on urhoollinenkin, sitä ei voida kieltää, mutta saadakseen tuon naisen, raivaisi hän kaikki esteet empimättä tieltään välittämättä seurauksista — ja aviomies on hyvin vakava este, herra. Mutta", jatkoi sotilas hetkisen kuluttua, "on parempi, ettei huomata minun viipyvän täällä liian pitkää aikaa. Kutsukaa minut luoksenne, jos haluatte jotakin, ja muistakaa, että nimeni on Pedro. Hyvää yötä ja tuhansia kiitoksia." Sanottuaan sen sotilas poistui.
"Olemme kaikissa tapauksissa hankkineet itsellemme ystävän", sanoi
Krantz, "eivätkä saamamme tiedot ole niinkään arvottomia."
"Päinvastoin", vastasi Filip. "Amine on siis matkustanut Goaan isä Mathiaksen kanssa. Tiedän hänen olevan pelastetun ja hyvässä turvassa. Hän on erinomainen mies, tuo isä Mathias. Nyt voin olla aivan rauhallinen."
"Mutta muistakaa olevanne vihollisenne vallassa. Meidän pitää päästä pois täältä niin pian kuin suinkin ja huomenna allekirjoitamme paperin. Sillä ei ole mitään merkitystä, sillä pääsemme luullakseni Goaan, ennenkuin se ehtii sinne, ja vaikka emme olisikaan siellä, ei se kumminkaan taivuta Aminea menemään naimisiin tuon kääpiön kanssa."
"Olen siitä aivan varma, mutta sehän voi silti surettaa häntä kovasti."
"Ei ainakaan enemmän kuin tämä hänen nykyinen tietämättömyytensä. Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, että vaivaamme aivojamme näiden entisten asioiden pohtimisella, sillä meillä ei ole muuta neuvoa. Kirjoitan alle, Cornelius Richter, joka oli kolmantena perämiehenämme, ja te Jacob Vantreat, muistakaa se."
"Hyvä", vastasi Filip kääntyen pois kuin haluten jäädä yksikseen omine ajatuksineen. Krantz huomasi sen, paneutui pitkäkseen suojaiseen paikkaan ja nukkui heti.