XXXVII.
Palatkaamme nyt jälleen Filipiin ja Krantziin. Tultuaan komentajan luota kertoi Krantz Filipille kaikki, tuon kummallisen jutunkin, jonka hän oli keksinyt pettääkseen komentajan.
"Sanoin, etteivät muut kuin te tiedä aarteen piilopaikkaa, toivoen, että teidät lähetetään hakemaan sitä, sillä luultavasti pitää hän minut täällä panttivankina. Älkää olko millännekään, sillä kyllä minä pidän silmäni auki. Koettakaa tavalla tahi toisella päästä pakoon ja matkustakaa sitten Aminen luokse."
"Ei niin, ystäväni", vastasi Filip, "vaan teidän pitää tulla mukaani.
Tunnen, etten voi nauttia onnestani, jos vain eroan teistä."
"Joutavia! Tuollainen on vain kuvittelua. Pääsen varmasti pakoon jollakin tavoin."
"En näytä hänelle aarretta, ellette seuraa meitä."
"No, koska ette muuten suostu, niin voittehan tuota koettaa."
Nyt koputettiin oveen hiljaa ja Pedro tuli huoneeseen. Hän katsoi ensin varovaisesti ympärilleen, ennenkuin hän kuiskaten kertoi heille kuulemansa. "Koettakaa järjestää niin, että saan tulla mukaanne", lopetti hän. "Minun on nyt pakko poistua, sillä hän kävelee vielä edestakaisin huoneessaan." Sanottuaan sen hiipi hän pois sulkien oven.
"Tuo pieni petollinen roisto! Mutta kyllä me petämme hänet, jos se suinkin on mahdollista", sanoi Krantz. "Olitte oikeassa, Filip, sanoessanne, että meidän pitää molempien paeta, sillä tarvitsette apuani. Koetan houkutella komentajankin mukaamme. Hyvää yötä, Filip."
Seuraavana aamuna pyysi komentaja heidät aamiaiselle luokseen. Hän otti heidät vastaan kohteliaasti hymyillen ja erittäinkin Filipiä kohtaan hän oli hyvin huomaavainen. Heidän syötyään ilmoitti hän heille suunnitelmansa ja toivomuksensa.
"Herra Vanderdecken, olen ajatellut ystävänne kertomusta ja olen hyvin pahoillani eilisestä ajattelemattomasta käytöksestäni. Olen nyt päättänyt avullanne ottaa haltuuni tuon aarteen, joka on määrätty luovutettavaksi pyhälle kirkolle. Ehdotan senvuoksi, että otatte mukaanne osaston sotilaita, matkustatte saarelle, kaivatte aarteen esille ja tuotte sen ensin tänne viedäksenne sen sitten ensimmäisessä tänne poikkeavassa laivassa Goaan. Kun teillä on se mukananne, ottavat siellä olevat viranomaiset teidät kohteliaasti vastaan. Siten voitte tekin, herra Vanderdecken, tavata jälleen vaimonne, jonka kauneus teki niin syvän vaikutuksen minuun. Pyydän anteeksi, että puhuin hänestä kuullenne ehkä liian vapaasti, mutta se johtui kokonaan siitä, etten ollenkaan tiennyt, kuka hän oli ja millaisessa suhteessa hän oli teihin, arvoisa herra."
"Koska olen itsekin uskollinen katolilainen", vastasi Filip, "näytän mielelläni teille aarteen piilopaikan luovuttaakseni sitten rahat pyhälle kirkolle. Anteeksipyyntönnekin otan epäröimättä vastaan, sillä olen varma, että käytöksenne johtui vain tietämättömyydestä. En kuitenkaan ymmärrä oikein ehdotustanne. Puhuitte sotilasosastosta. Tottelevatko he minua ja ovatko he luotettavia? Jos he rupeavat kapinoimaan, mitä voimmekaan kahden heitä vastaan?"
"Älkää olko ollenkaan peloissanne, herra Vanderdecken, he ovat tottuneet ankaraan kuriin. Teidän ei tarvitse ottaa ystäväännekään mukaanne. Hän saa jäädä luokseni pitämään minulle seuraa poissaollessanne."
"Siihen en voi suostua", vastasi Filip, "sillä yksinäni en uskalla ryhtyä yritykseen."
"Ehkä sallitte minunkin lausua mielipiteeni tästä asiasta", sanoi Krantz. "Minusta tuntuu, ettei teidän sovi lähettää meitä kumpaakaan hakemaan aarretta. Muistakaa, että sotilaat ovat olleet täällä monta vuotta ja ikävöivät kotiin. He eivät ehkä voisi vastustaakaan kiusausta nähdessään rahat. Heidän tarvitsee vain purjehtia Bantamiin päästäkseen vapaiksi ja anastaakseen rahat. Jos lähetätte minut ja ystäväni, sinne sotilaiden kanssa lähetätte meidät varmaan kuolemaan, mutta jos te itse, herra komentaja, tulette mukaamme, häviää vaara olemattomiin. Läsnäolonne ja arvonne pitävät heidät kyllä kurissa."
Nämä pätevät syyt tehosivat heti komentajaan ja ennenkuin Krantz ennätti lopettaakaan, oli hän jo päättänyt suostua.
"No niin, herrat", vastasi hän, "suostun ehdotukseenne ja määrään luutnanttini linnoituksen komentajaksi pariksi päivää meidän tehdessämme tämän palveluksen pyhälle kirkollemme. Olen jo lähettänyt mieheni hakemaan tuollaista suurta kanoottia, jollaisia alkuasukkaat käyttävät, ja nousen siihen luvallanne huomenna."
"Parempi on lähteä sinne kahdella kanootilla", huomautti Krantz. "Silloin voimme ottaa aarteen omaan veneeseemme ja muuttaa osan sotilaista toiseen, ollaksemme tasaväkisiä, jos he rupeavat kapinoimaan nähtyään niin paljon rahaa."
"Olette todellakin oikeassa, herra Krantz. Otamme kuin otammekin kaksi kanoottia. Neuvonne on mainio."
Kaikki saatiin siis järjestetyksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja sovittiin, että Pedrokin saa tulla mukaan.
Varhain seuraavana aamuna varustettiin veneet ruokavaroilla ja miehistö, kymmenen sotilasta ja korpraali, sijoittuivat niihin. Komentaja ja Filip menivät toiseen ja Krantz ja Pedro toiseen veneeseen. Saatuaan tietää matkan tarkoituksen alkoivat miehet heti kuiskailla keskenään Krantzin suureksi tyytyväisyydeksi.
Kolmantena päivänä lähtönsä jälkeen saapuivat he saarelle nousten maihin. Komentajan veneessä olleet sotilaat saivat nyt tilaisuuden keskustella toveriensa kanssa ja Filip ja Krantz juttelivat myös hetkisen keskenään. Pedro oli ilmoittanut Krantzille, että sotilaat olivat päättäneet tappaa komentajan, purjehtia siten Bataviaan ja koettaa päästä sieltä jossakin laivassa Eurooppaan.
Filip ei olisi halunnut suostua komentajan murhaan, mutta Pedro vannoi, ettei hän muuta ansaitse julmuutensa vuoksi.
Heti kun he olivat nousseet hiekkarannalle, käski kärsimätön pieni upseeri tuoda lapiot maihin, ja hänen hymyillessään omalle petolliselle suunnitelmalleen liittoutuivat muut häntä vastaan.
Miehet alkoivat kaivaa osoitetusta paikasta ja muutamien minuuttien kuluttua saatiin aarre jo päivänvaloon. Pussit ladottiin päällekkäin ja irtaallaan olevat rahat koottiin kasoihin. Kaivettuaan kaikki rahat esille heittivät sotilaat lapiot pois ja katsoivat tarkoittavasti toisiinsa.
Komentaja kääntyi huutaakseen pusseja hakemaan lähetetyille miehille, että he kiiruhtaisivat, kun kolme tahi neljä puukkoa tunkeutui samalla kertaa hänen selkäänsä. Hän kaatui ennättäen tuskin avata suutaan neuvotellakseen murhaajiensa kanssa, kun veitset jälleen työntyivät hänen rintaansa, jolloin hän kuoli silmänräpäyksessä. Filip ja Krantz eivät sekaantuneet leikkiin.
"Hän on nyt saanut ansaitun palkkansa", huomautti Krantz.
"Aivan niin!" huusivat sotilaat. "Tuomio oli oikeudenmukainen."
"Teidän pitää saada osanne aarteesta", sanoi Pedro. "Eikö niin toverit?"
"Tietysti!"
"Ei kolikkoakaan, urhoolliset ystäväni", vastasi Filip. "Ottakaa vain kaikki rahat ja tulkaa onnellisiksi. Pyydämme vain, että autatte meitä jatkamaan matkaamme haluamaamme suuntaan. Mutta ennenkuin jaatte rahat, haudatkaa tuon onnettoman miehen ruumis."
Sotilaat tottelivat. He tarttuivat jälleen lapioihinsa, kaivoivat äkkiä matalan haudan, sijoittivat komentajan ruumiin siihen ja peittivät sen hiekalla.