XXXVIII.
Tehtyään sen ja heitettyään lapiot syrjään rupesivat sotilaat heti riitelemään. Näytti aivan siltä kuin nämä rahat aina aiheuttaisivat murhia ja verenvuodatusta. Filip ja Krantz päättivät lähteä heti jatkamaan matkaansa toisella veneellä antaen sotilaiden sopia riitansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Filip pyysi heiltä veneeseensä hieman enemmän ruokavaroja ja vettä, jota oli otettu mukaan suuri varasto, koska hän luuli heidän matkansa kestävän monta päivää. Sotilaat, jotka eivät ajatelleet muuta kuin vasta saatuja rikkauksiaan, suostuivat siihen empimättä, ja sittenkuin Filip ja Krantz olivat koonneet niin paljon kookospähkinöitä kuin he ennättivät, nostivat he purjeen ja työnsivät kanootin vesille. Päästyään muutamien satojen jalkojen päähän rannasta näkivät he sotilaiden hyökkäävän toistensa kimppuun.
"Tuo entinen verilöyly näyttää toistuvan jälleen", huomautti Krantz kanootin etääntyessä nopeasti rannasta.
"Sitä ei voida epäilläkään", vastasi Filip. "Katsokaa, miten puukot välähtelevät."
"Jos saisin antaa tuolle saarelle nimen, nimittäisin sen 'Kirouksen saareksi'", sanoi Krantz jatkaen sitten: "Älkäämme kumminkaan välittäkö enää heistä, vaan keskustelkaamme, mihin suuntaan meidän on lähdettävä."
"Ellemme kohtaa laivaa, voimme aivan vaaratta purjehtia Pulo Penangiin. Siellä voimme odottaa, kunnes joku laiva ottaa meidät mukaansa."
Heidän ei ollut ollenkaan vaikea suunnata matkaansa sinnepäin, sillä saaret olivat heidän kompassinaan päivisin ja kirkkaat tähdet öisin. He eivät purjehtineet suorinta tietä, sillä heistä oli varmempaa risteillä tyynillä vesillä enemmän pohjoiseen kuin länteen päin. Malaijilaiset merirosvot ajoivat heitä usein takaa, mutta heidän pienen kanoottinsa nopeus pelasti heidät aina. Merirosvot luopuivatkin tavallisesti ajosta huomattuaan kanootin pienuuden ja otaksutun saaliin mitättömyyden.
Kolmen viikon kuluttua ilmestyi Sumatran eteläinen ranta näkyviin, ja koska ei ainoatakaan laivaa ollut näkyvissä, päättivät he jatkaa matkaansa Pulo Penangiin, jonne he toivoivat pääsevänsä kahdeksassa päivässä. Auringon polttava kuumuus oli vaivannut heitä usein kovasti heidän matkallaan. Krantz sairasteli usein muuttuen hiljaiseksi ja alakuloiseksi. Eräänä päivänä sanoi hän Filipille: "Aavistan, etten saa olla enää pitkääkään aikaa kanssanne, Filip. Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Minulla on hieman rahoja, jotka voivat ehkä olla teille hyödyksi. Ottakaa ne tehdäksenne minulle mieliksi. En pelkää kuolemaa, mutta minusta tuntuu, kuin joku ystävällinen henki tahtoisi kehoittaa minua valmistautumaan siihen. Olkoon sitten niin. Olen elänyt tarpeeksi kauan tässä maailmassa voidakseni poistua täältä kaipauksetta, vaikka eroaminen teistä ja Aminesta, ainoista joista enää välitän, surettaakin minua. Olen nähnyt unessani teidän vielä kohtaavan toisenne, mutta minusta tuntukuin minulta tarkoituksellisesti olisi piilotettu osa kärsimyksiänne kuin synkkiin pilviin. Pyydettyäni nähdä senkin vastattiin minulle: 'Ei, se tekisi sinut vain onnettomaksi. Sinut kutsutaan pois ennen sen tapahtumista.'"
Juomavesi alkoi nyt loppua ja he päättivät senvuoksi poiketa rannalle katsomaan, olisiko siellä lähdettä, josta he voisivat uudistaa varastonsa. Rannikko oli vuorista ja viidakko jatkui muutamissa paikoissa aivan rantaan asti. Saari näytti aivan asumattomalta. Seuratessaan rantaa huomasivat he parin tunnin kuluttua vuolaan virran, joka tuli hyppien vuorilta ja muodosti kuohuvan vesiputouksen, ennenkuin se alkoi kiemurrella viidakon halki mereen.
He ohjasivat kanoottiinsa virran suuhun ja soutivat vastavirtaa siksi kunnes he olivat aivan varmoja veden suolattomuudesta. Täytettyään astiansa päättivät he uida, mutta senjälkeen rupesi Krantzia heti vilustamaan ja heidän pukeutuessaan antoi hän Filipille rahat.
"Nyt olette luullakseni saanut ne kaikki", sanoi hän pudistaen vyötään.
"En ymmärrä, miksi teitä uhkaisi jokin sellainen vaara, jolle en minäkin olisi altis", vastasi Filip. "Mutta —"
Hän ennätti tuskin sanoa nämä sanat, kun hän kuuli hirmuista murinaa. Jokin survaisi häntä niin, että hän lensi selälleen, hän kuuli huudon ja lyhyen taistelun aiheuttaman melun. Hän tointui pian ja hyökkäsi ylös, jolloin hän näki hirveän suuren tiikerin laahaavan mukanaan viidakkoon alastonta Krantzia.
"Laupias Jumala, toivon, että olisit säästänyt minut tältä!" huudahti Filip heittäytyen toivotonna nurmikolle. "Ah, Krantz, ystäväni ja veljeni, aavistuksesi toteutui sittenkin! Armollinen Jumala, ole laupias, mutta tapahtukoon tahtosi!" ja Filip purskahti itkuun.
Hän istui siinä ainakin tunnin suruissaan ja mietteissään. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa Amineen ja hän kokosi Krantzin vaatteet ja rahat, vei ne veneeseen ja työnsi sen vesille.
"Niin", Amine, ajatteli Filip, "olit oikeassa sanoessasi, että ihmisen kohtalo on edeltäpäin määrätty, ja väittäessäsi, että muutamat voivat sen aavistaakin. Minun kohtaloni näyttää olevan sellainen, että minulta riistetään kaikki rakkaimpani ja minut määrätään kuolemaan yksinäni ja ystävittä. Mutta minun pitää ensin täyttää tehtäväni. Suokoon Jumala, että se tapahtuisi pian, ja varjelkoon hän minua useammista tällaisista koettelemuksista."
Hän alkoi jälleen itkeä, sillä Krantz oli ollut hänen koeteltu ystävänsä kaikissa vaaroissa.
Seitsemän päivän kuluttua saapui hän Pulo Penangiin ja tapasi siellä laivan, joka oli valmis lähtemään Goaan. Hän pääsi mukaan matkustajana ja kuusi viikkoa myöhemmin ankkuroi laiva Goan satamaan. Hankittuaan itselleen asunnon alkoi hän heti hakea Aminea, mutta ei löytänyt jälkeäkään hänestä.
"Herra", sanoi hänen isäntänsä, "huomenna tapahtuu tuo suuri roviollapolttaminen. Emme voi tehdä mitään ennen sen loppumista, mutta senjälkeen autan teitä kyllä löytämään hänet. Vien teidät huomenna sellaiseen paikkaan, josta voimme esteettömästi katsella juhlakulkuetta."
Filip meni kaupungille, osti uudet vaatteet ja ajelutti partansa. Sitten hän käveli ristiin rastiin katsellen kaikkiin ikkunoihin toivoen saavansa nähdä Aminen jossakin. Saavuttuaan muutamaan kadun nurkkaan luuli hän huomaavansa isä Mathiaksen ja kiiruhti hänen luokseen. Mutta munkki veti päähineen kasvoilleen vastaamatta mitään Filipin kysymykseen.
"Erehdyin siis", ajatteli Filip, "mutta minusta oli munkki niin isä Mathiaksen näköinen. Filip oli sittenkin oikeassa, sillä munkki oli kuin olikin isä Mathias, joka siten oli koettanut pysyä tuntemattomana."
Väsyttyään palasi hän takaisin asuntoonsa. Siellä oli paljon muitakin vieraita, sillä kaikki asukkaat monien penikulmien alalta olivat kokoutuneet Goaan katsomaan roviollapolttamista eivätkä he tällä haavaa puhuneetkaan muusta.
"Kaipa tästä minäkin lähden katsomaan tuota suurta kulkuetta", ajatteli Filip heittäytyessään vuoteelleen. "Se kääntää varmaankin ajatukseni hetkiseksi muualle, sillä Jumala tietää parhaiten, miten surullisiksi ne nyt ovat muuttuneet. Rakkahin Amine, suojelkoot enkelit sinua!"