XXXX.
On kulunut vuosia Aminen kärsimyksistä ja julmasta kuolemasta ja vieläkin kerran tuomme Filip Vanderdeckenin näyttämölle. Missä hän on ollut tämän pitkän ajan? Hullujenhuoneessa, joskus kahleissa hurjasti raivotessaan, jolloin häntä oli koetettu lyönneilläkin tyynnyttää, ja joskus taasen tyynenä ja rauhallisena. Järki näytti joskus olevan palaamaisillaan kuin aurinko pilvisenä päivänä, mutta sitten se oli jälleen pimennyt. Häntä hoiti monta vuotta eräs mies, joka eli toivosta, että hän jonakin päivänä saa olla hänen täydellisen paranemisensa todistajana. Hän kuoli kuitenkin surun ja omantunnontuskien murtamana näkemättä sitä. Hoitaja oli isä Mathias.
Terneusessa oleva pieni talo oli jo aikoja sitten luhistunut. Se odotti monta vuotta omistajansa takaisintuloa, mutta lopulta vaativat lailliset perijät sitä omakseen ja vihdoin heille luovutettiinkin Filip Vanderdeckenin omaisuus. Useimmat olivat unhottaneet Aminenkin kohtalon, vaikka hänen kuvansa siihen liittyvine selityksineen vielä riippuukin Inkvisitionin kirkon seinällä vetäen kauneudellaan välinpitämättömimmänkin ohikulkijan huomion puoleensa.
Mutta kuten jo sanoimme on monta vuotta kulunut. Filipin tukka on harmaantunut ja hänen kerran niin voimakas vartalonsa on taipunut muuttaen hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa on. Hän on nyt saanut järkensä takaisin, mutta hänen voimansa ovat murtuneet. Ollen väsynyt elämään ei hänellä enää ole muuta toivoa kuin täyttää tehtävänsä ja sitten kuolla.
Pyhäinjäännöstä ei häneltä oltu milloinkaan riistetty. Päästessään hullujenhuoneesta oli hänelle annettu varoja kotimatkaa varten. Ah, hänellä ei ole enää kotia eikä isänmaata, ei mitään maailmassa, jonka vuoksi hänen kannattaa elää. Hän ei toivo muuta kuin tehtävänsä täyttämistä ja kuolemaa.
Muudan laiva oli valmis purjehtimaan Eurooppaan ja Filip meni siihen välittämättä ollenkaan sen päämäärästä. Hän ei halunnut palata Terneuseen, sillä hän ei sietänyt ajatustakaan, että hänen pitäisi katsella entisen suuren onnensa ja monen onnettomuutensa paikkaa. Aminen kuva oli syöpynyt lähtemättömästi hänen sydämeensä ja hän odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi lähteä henkien maailmaan yhtyäkseen häneen.
Hän oli herännyt tuosta mielenvikaisuudestaan kuin unesta. Hän ei ollut enää niin harras katolilainen kuin ennen, sillä hän ei voinut milloinkaan ajatella uskontoa muistamatta Aminen julmaa kohtaloa. Mutta huolimatta siitä piti hän kuitenkin vielä kalleuttaan hallussaan, sillä mihinkään muuhun hän ei voinut luottaa. Se oli hänen jumalansa, hänen uskonsa, hänen kaikkensa — väline, jonka avulla hän ja hänen isänsä pääsivät toiseen maailmaan, ja keino, joka veisi hänet jälleen Aminen luo. Hän voi tuntikausia istua samassa paikassa pitäen sitä kädessään, tuijottaa siihen ja palauttaa muistiinsa jokaisen elämänsä tärkeimmän tapauksen aina hänen äiti-raukkansa kuolemasta ja hetkestä, jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Aminen, viimeiseen hirmuiseen kohtaukseen kirkossa. Kalleus oli jonkunlainen päiväkirja hänen elämästään ja siihen hän liitti kaikki toivonsa tulevaan elämäänkin nähden.
"Ah, milloinkahan se tapahtuukaan?" oli kysymys, jossa hänen ajatuksensa alituisesti askartelivat. "Kolmasti siunattu olkoon se päivä, jolloin saan poistua tästä vihan maailmasta toiseen, jossa väsyneet saavat levähtää."
Laivan, johon Filip meni matkustajaksi, nimi oli: "Nostra Señora da Monte." Se oli kolmensadan tonnin vetoinen priki ja matkalla Lissaboniin. Kapteeni oli vanha taikauskoinen portugalilainen, hyvin viinaanmenevä ukko. Heidän lähtiessään Goasta seisoi Filip peräkannella katsellen tuomiokirkkoa, jossa hän viimeisen kerran oli eronnut vaimostaan. Silloin kosketti joku hänen käsivarteensa ja hän kääntyi katsomaan.
"Olemme siis jälleen matkatovereita", kuuli hän tutun äänen sanovan ja tunsi Schriftenin.
Miehen ulkomuodossa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta ja hänen ainoa silmänsä katseli yhtä tuimasti kuin ennenkin.
Filip säpsähti nähdessään hänet, sillä tämä odottamaton kohtaaminen palautti hänen mieleensä kaikki entiset tapahtumat. Hän tyyntyi kumminkin jo muutamien sekuntien kuluttua.
"Oletteko täällä jälleen, Schriften?" huomautti hän. "Toivoakseni ilmestymisenne ennustaa tehtäväni pikaista täyttymistä."
"Ehkä, sillä olemme väsyneitä molemmat", vastasi luotsi.
Filip ei puhunut mitään, hän ei kysynyt edes sitäkään, miten Schriften oli pelastunut portugalilaisten vankilasta, sillä hän käsitti miehen elämän olevan vihityn johonkin tarkoitukseen.
"Pitkän vankeutenne aikana, Filip Vanderdecken, on monta laivaa joutunut haaksirikkoon ja monta sielua on kutsuttu tilille niiden kohdattua isänne kummituslaivan."
"Kunpa seuraava tapaamisemme olisi onnellisempi ja viimeinen!" vastasi Filip.
"Ei, ei, kärsiköön hän mieluummin rangaistuksensa ja purjehtikoon tuomiopäivään asti!" huudahti luotsi painokkaasti.
"Roisto, joku aavistus sanoo minulle, ettei katala toivomuksenne tule toteutumaan. Poistukaa luotani tahi saatte nähdä, että tässä käsivarressa on vielä voimaa, vaikka pääni onkin harmaantunut surusta."
Schriften rypisti otsaansa mennessään; hän näytti pelkäävän Filipiä, vaikka hän ei vihannutkaan häntä enää. Hän koetti nyt entiseen tapaansa yllyttää miehistön Filipiä vastaan sanomalla, että Filip aiheuttaa laivan perikadon, koska hän on yhteistoiminnassa Lentävän Hollantilaisen kanssa. Filip huomasi pian, että miehet karttoivat häntä ja hän kertoi senvuoksi miehille, että Schriften on paholainen. Miehistö jakaantui kahteen puolueeseen ja kapteeni ja muutamat muut katselivat heitä molempia yhtä kauhistuneina ikävöiden hetkeä, jolloin heidät voitaisiin lähettää pois laivasta.
Kuten jo ennen olemme maininneet, oli kapteeni hyvin taikauskoinen ja juoppo. Aamuisin oli hän tavallisesti selvä ja rukoili, mutta iltapäivisin oli hän juovuksissa ja kiroili noita samoja pyhimyksiä, joita hän aamulla oli huutanut avukseen.
"Suojelkoon pyhä Antonius meitä ja varjelkoon meitä kiusauksista!" sanoi hän eräänä aamuna keskusteltuaan matkustajain kanssa kummituslaivasta. "Suojelkoot pyhimykset meitä kaikesta pahasta!" jatkoi hän ottaen kunnioittavasti hatun päästään ja tehden ristinmerkin. "Jos vain voin ennen jonkun onnettomuuden tapahtumista vapautua noista molemmista miehistä, uhraan sata vahakynttilää pyhän neitsyen alttarille heti kun olemme ankkuroineet Belemin tornin juurelle."
Iltapäivällä puhui hän taas seuraavaan tapaan:
"Palakoon tuo kirottu pyhä Antonius helvetin tulessa, ellei hän auta meitä! Vieköön piru hänet ja hänen porsaansa! Jos hän uskaltaa tehdä velvollisuutensa, on kaikki hyvin, mutta hän on pelkuri raukka, joka ei välitä mistään eikä auta niitä, jotka rukoilevat häntä avukseen. Peijakas, tuosta saat!" huudahti kapteeni katsellessaan pyhimyksen pientä temppeliä ja näpsäyttäen sormiaan hänen nenänsä alla. "Paavin pitää tehdä meille uusia pyhimyksiä, sillä nämä vanhat ovat jo aivan mitättömiä. Ennen ne kyllä voivat suorittaa jotakin, mutta nyt en antaisi puupenniäkään koko roskasta, ja mitä sinuun tulee sinä vanha laiska roikale, niin…" jatkoi kapteeni mumisten lopun partaansa ja puiden nyrkkiään pyhä Antonius raukalle.
Laiva oli nyt saapunut Afrikan etelärannikolle ollen noin sadan penikulman päässä Lagullasta. Aamu oli kaunis, meri lainehti hiljaa ja vieno tuuli kuljetti alusta noin neljän penikulman vauhdilla tunnissa.
"Jumala siunatkoon pyhimyksiä!" sanoi kapteeni tultuaan kannelle. "Vielä pieni tuulen muutos eduksemme ja me voimme muuttaa suuntaamme. Siunatkoon Jumala erittäinkin arvokasta suojeluspyhimystämme pyhää Antoniusta, joka on ottanut laivamme erityiseen suojelukseensa. Ilma näyttää muodostuvan kauniiksi. Tulkaa, herrat, menkäämme syömään aamiaista ja nauttikaamme sitten sikareistamme täällä kannella."
Mutta tilanne muuttui äkkiä, taivas meni pilveen, aurinko pimeni ja luonnoton hämärä levisi kaikkialle. Tuuli tyyntyi ja meri lakkasi lainehtimasta. Ei ollut aivan pimeäkään, mutta taivas peittyi punertavaan paksuun sumuun ja oli aivan sen näköinen kuin maailma olisi syttynyt tuleen.
Kajuutassa olevista huomasi Filip ensimmäiseksi lisäytyvän pimeyden ja meni kannelle. Kapteeni ja matkustajat seurasivat häntä hämmästyneinä ja peloissaan. "Pyhä neitsyt, suojele meitä! Mitä tämä onkaan?" huudahti kapteeni säikähtyneenä. "Pyhä Antonius, auta meitä! Tämähän on aivan hirveätä!"
"Kas tuolla!" huusivat matruusit viitaten merelle. Kaikki käänsivät katseensa sinnepäin. Filip, Schriften ja kapteeni seisoivat vierekkäin. Heidän tuijottaessaan sinnepäin alkoi noin puolen penikulman päässä heistä merestä kohota jonkun toisen laivan mastot ja raa'at hitaasti. Se kohosi kohoamistaan, kunnes koko laiva kellui meren pinnalla lyhyen matkan päässä heistä. Laiva kääntyi vastatuuleen vääntäen peräsimen tiukasti ylihankaan.
"Pyhä neitsyt!" huudahti kapteeni uskaltaen tuskin hengittääkään. "Olen kyllä tiennyt, että laivat voivat upota, mutta en milloinkaan, että ne voivat jälleen kohota pinnalle. Nyt lupaan tuhannen vahakynttilää pyhälle neitsyelle, jos hän pelastaa meidät tästä vaarasta."
"Siinä näette nyt kummituslaivan tahi Lentävän Hollantilaisen!" huusi Schriften. "Sanoinhan sen teille jo, Filip Vanderdecken, että isänne on vielä hengissä, hi, hi."
Filip oli koko ajan katsellut laivaa ja näki nyt veneen laskettavan siitä vesille. "Voiko se olla mahdollista", ajatteli hän, "että minun suodaan nyt toimittaa tehtäväni?" Hän pisti kätensä poveensa tarttuen kalleuteensa.
Pimeys oli nyt lisääntynyt niin, ettei vieraan laivan runkoa voitu erottaakaan. Matruusit ja matkustajat vaipuivat polvilleen rukoillen pyhimyksiä avukseen.
Hetkisen kuluttua kuultiin laivan sivulta airojen kolinaa ja muudan ääni huusi: "Hoi, hyvät miehet, heittäkää meille nuora keulasta!"
Ei kukaan vastannut eikä totellut kehoitusta. Luotsi meni kapteenin luo sanoen hänelle, että jos miehet haluavat antaa hänelle kirjeitä kotiin vietäviksi, ei niitä pidä ottaa vastaan, ellei hän halua laivansa tuhoutumista ja kaikkien ihmisten joutumista perikatoon.
Samassa hyppäsi muudan mies laidan yli kannelle. "Olisitte todellakin voineet heittää minulle köydenpätkän, hyvät ystävät", sanoi hän tullessaan. "Missä kapteeni on?"
"Täällä", vastasi kapteeni vapisten kuin haavan lehti. Vieras oli päivettynyt merimies, jolla oli päässään karvalakki ja yllään purjekangasvaatteet. Hänellä oli kirjeitä kädessään.
"Mitä haluatte?" kysyi kapteeni vihdoinkin.
"Niin, sanokaa se meille, hi, hi", jatkoi Schriften.
"Mitä, oletteko te täällä, luotsi", sanoi mies. "Olen ollut siinä luulossa, että olette kuollut jo aikoja sitten."
"Hi, hi", nauroi Schriften kääntyen pois.
"Katsokaahan, kapteeni, asia on niin, että olemme harhailleet täällä kauan myrskyssä ja haluaisimme lähettää nyt kotiin muutamia kirjeitä. Luulen melkein, ettemme milloinkaan pääse tämän niemen läheisyydestä."
"En voi ottaa niitä vastaan!" huusi kapteeni.
"Ettekö? Tuntuu kummalliselta, että kaikki laivat kieltäytyvät ottamasta vastaan kirjeitämme. Kylläpä te olette töykeitä. Merimiesten pitäisi aina auttaa tovereitaan, erittäinkin sellaisia, jotka ovat joutuneet johonkin onnettomuuteen. Jumala tietää, että haluaisimme mielellämme palata kotiin, ja olisihan se jonkunlainen lohdutus omaisillemme, että he edes saisivat kuulla meistä jotakin."
"En voi ottaa vastaan kirjeitänne missään tapauksessa. Suojelkoot pyhimykset meitä!" vastasi kapteeni.
"Olemme olleet kauan matkalla", sanoi merimies pudistaen päätään.
"Kuinka kauan?" kysyi kapteeni tietämättä oikein, mitä sanoisi.
"Emme voi sanoa sitä niin tarkalleen. Almanakkamme putosi mereen ja astemittarimme on hävinnyt. Emme voi milloinkaan enää sanoa, missä oikeastaan olemme, koska emme voi määrätä auringon korkeutta."
"Näyttäkää minulle noita kirjeitänne", sanoi Filip ojentaen kätensä.
"Niihin ei saa kukaan koskea!" huudahti Schriften.
"Siirtykää syrjään, roisto!" vastasi Filip. "Kuka uskaltaa vastustaa minua?"
"Kirottua, kirottua, kirottua!" huusi Schriften juosten edestakaisin kannella ja purskahtaen hurjaan nauruun.
"Älkää koskeko kirjeihin", sanoi kapteenikin vapisten.
Filip ei vastannut, vaan ojensi kätensä ottaakseen ne.
"Täällä on kirje toiselta perämieheltämme hänen Amsterdamissa asuvalle vaimolleen", sanoi mies. "Rouva asuu Woserlaiturin luona."
"Woserlaituri on jo aikoja sitten hävinnyt, hyvä mies. Sen paikalla on nyt suuri telakka", vastasi Filip.
"Mahdotonta", sanoi mies. "Mutta tässä on toinen poosulta hänen vanhalle isälleen, joka asuu vanhan torin varrella."
"Vanhaa toria ei ole enää olemassa ja sillä paikalla on nyt kirkko."
"Kummallista! Mutta tässä on kirje minulta itseltäni morsiamelleni, Vrov Kretserille. Siinä on rahaa sisällä, että hän voi ostaa itselleen koristeen."
Filip pudisti päätään. "Muistan, että muudan sen niminen vanha rouva haudattiin noin kolmekymmentä vuotta sitten."
"Älkää nyt puhuko mahdottomuuksia, sillä poistuessani hänen luotaan oli hän nuori ja terve. Tässä on kirje Shetz & Kumppanille, jotka omistavat laivan."
"Sellaista kauppahuonetta ei ole enää olemassakaan", vastasi Filip.
"Myönnän kuulleeni puhuttavan siitä."
"Mahdotonta! Teette pilkkaa minusta. Tässä on kirje kapteenilta hänen pojalleen —"
"Antakaa minulle se!" huudahti Filip nykäisten kirjeen miehen kädestä. Hän aikoi avata sen, mutta Schriften sieppasi sen hänen kädestään heittäen sen mereen.
"Käytöksenne on todellakin kaunista ollaksenne vanha laivatoverini", huomautti merimies. Schriften ei vastannut, vaan heitti muutkin Filipin syrjään panemat kirjeet samaa tietä.
Vieras merimies purskahti itkuun kavuten jälleen laivan laidalle. "Käytöksenne on kovaa ja vihamielistä", huomautti hän. "Voi koittaa sellainenkin aika, jolloin tekin haluaisitte lähettää tietoja omaisillenne." Sanottuaan sen katosi hän näkyvistä ja muutamien minuuttien kuluttua kuultiin, miten vene poistui laivan läheisyydestä.
"Pyhä Antonius", huudahti kapteeni, "olen niin peloissani ja kummissani, etten todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä. Kokki, tuokaa taskumattini tänne."
Kokki toi pullon ja sittenkuin kapteeni oli tyhjentänyt sen kokonaan, sanoi hän: "Mihin meidän nyt pitää ryhtyä?"
"Minä sanon sen teille", huudahti Schriften mennen hänen luokseen. "Tuolla miehellä on hallussaan eräs amuletti. Ottakaa se häneltä ja heittäkää se mereen, niin laivanne pelastuu; muussa tapauksessa se painuu pohjaan miehineen päivineen."
"Niin, hän on oikeassa!" huusivat merimiehet.
"Hullut, uskotteko todellakin tuon roiston puheita?" vastasi Filip. "Ettekö huomanneet, että äskeinen merimies tunsi hänet sanoen häntä laivatoverikseen? Hänen oleskelemisensa laivassa se juuri tuottaakin onnettomuutta kaikille."
"Aivan niin!" huusivat merimiehet. "Matruusi sanoi häntä laivatoverikseen."
"Erehdytte nyt suuresti!" huusi Schriften. "Hän on syyllinen kaikkeen. Riistäkää häneltä hänen taikakalunsa."
"Niin, tehkäämme se!" huusivat matruusit hyökäten Filipiä kohti, joka perääntyi kapteenin luo.
"Mielettömät, tiedättekö, mitä teillä on mielessä? Hallussani olevassa kotelossa on palanen pyhästä rististä. Heittäkää se mereen, jos uskallatte ja sielunne joutuvat iankaikkiseen kadotukseen." Filip otti kalleutensa esille näyttäen sitä kapteenille.
"Ei, ei, miehet", sanoi kapteeni hieman tyynnyttyään, "sellainen ei käy mitenkään päinsä. Suojelkoot pyhimykset meitä!"
Merimiehet eivät kumminkaan rauhoittuneet. Toiset halusivat heittää Schriftenin ja toiset taasen Filipin mereen. Vihdoin julisti kapteeni päätöksen. Hän määräsi, että pieni vene oli laskettava vesille Schriftenille ja Filipille, joiden hän käski laskeutua siihen. Matruusit hyväksyivät tämän tuomion, joka tyydytti molempia puolueita. Filip ei vastustanut ollenkaan, mutta Schriften huusi ja potki, kunnes hän vihdoin väkisin laskettiin veneeseen, jossa hän vapisten istuutui perätuhdolle Filipin ruvetessa soutamaan venettä kummituslaivaan päin.