XXXXI.
Parin minuutin kuluttua eivät he enää sakeassa sumussa voineet erottaa entistä laivaansa. Kummituslaiva oli vielä näkyvissä, mutta paljon kauempana kuin ennen. Filip souti reippaasti sitä kohti, mutta matka näytti vain pitenevän. Hän keskeytti silloin hetkiseksi levähtääkseen hieman, jolloin Schriften sanoi:
"Vaikka soutaisitte elämänne loppuun asti, ette saavuttaisi tuota laivaa, Filip Vanderdecken, koska se on mahdotonta. Miksi ette heitä minua mereen jälleen? Vene kevenisi silloin ja teidän olisi helpompi soutaa, hi, hi."
"Heitin teidät mereen raivostuttuani siitä, että koetitte varastaa minulta kalleuteni", vastasi Filip.
"Koetinhan tänäänkin taivuttaa muita ryöstämään sen teiltä."
"Niin todellakin teitte. Mutta nyt olen varma siitä, että olette yhtä onneton kuin minäkin. Seuraatte kaikissa teoissanne saamianne määräyksiä, kuten minäkin. Miten ja miksi, en voi sanoa, mutta me olemme molemmat jollakin tavoin yhteydessä tähän kalleuteen; jos vaivojeni tulos riippuu kalleuden säilyttämisestä, riippuu teille uskotun tehtävän tulos sen anastamisesta, koska siten voisitte tehdä tyhjiksi aikeeni. Tässä asiassa toimimme toisiamme vastaan ja te olette kaikessa, mikä on jollakin tavoin ollut yhteydessä tehtävääni, ollut katkerin viholliseni. Mutta, Schriften, en ole unhottanut enkä milloinkaan tule unhottamaan, että annoitte Amine-raukalleni ystävällisen neuvon ja ennustitte hänelle kohtalon, jonka uhriksi hän joutuisi, ellei hän noudattaisi neuvoanne. Muistan, ettette ollut hänen vihollisensa, vaikka olittekin ja vieläkin olette minun. Hänen vuokseen annan teille anteeksi ja lupaan, etten koetakaan tehdä teille pahaa."
"Annatte siis anteeksi vihollisellenne, Filip Vanderdecken?" kysyi Schriften surullisesti. "Tunnustan, ettei teillä ole pahempaa vihamiestä."
"Annan kaikesta sielustani ja mielestäni!" vastasi Filip.
"Silloin olette voittanut minut, Filip Vanderdecken. Olette nyt tehnyt minut ystäväksenne ja toivomuksenne ovat toteutumaisillaan. Halusitte kerran tietää, kuka olen ja nyt kerron sen teille. Sittenkuin isänne uhmaten kaikkivaltiaan tahtoa oli tappanut minut, suotiin hänelle mahdollisuus, että hänet poikansa ansioitten perusteella armahdetaan. Minäkin vetosin, mutta minä halusin kostaa, ja minun sallittiin jäädä maailmaan vastustamaan teidän aikeitanne. Niin kauan kuin olisimme vihollisia, ette onnistuisi tehtävässänne, mutta sittenkuin olisitte käytännössä toteuttanut kristityn pyhimmän velvollisuuden, nimittäin antanut anteeksi vihollisellenne, silloin voisitte täyttää tehtävänne. Olette antanut anteeksi minulle ja molempien meidän tehtävämme on nyt lopussa."
Schriftenin puhuessa katsoi Filip koko ajan häneen. Luotsi ojensi hänelle lopuksi kätensä, jota hän puristi. Samassa haihtui luotsi kuin ilmaan ja Filip oli yksinään veneessä.
"Laupias Jumala, kiitän sinua!" sanoi hän. "Tehtäväni on nyt lopussa ja minä voin jälleen tavata Aminen."
Hän alkoi nyt jälleen soutaa kummituslaivaa kohti huomaten lähestyvänsä sitä melko nopeasti. Vihdoin hän veti airot veneeseen ja kiipesi sen kannelle.
Laivan miehistö kokoutui hänen ympärilleen.
"Missä on kapteeninne? Haluan puhutella häntä."
"Kenen saan ilmoittaa, herra?" kysyi muudan, nähtävästi ensimmäinen perämies.
"Kenenkö?" toisti Filip. "Sanokaa hänelle, että hänen poikansa, Filip
Vanderdecken, haluaa puhutella häntä."
Kuultuaan tämän vastauksen purskahtivat miehet nauruun ja perämies huomautti hymyillen:
"Erehdyitte varmaankin. Tarkoititte kai: hänen isänsä?"
"Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa hänen poikansa", vastasi Filip.
"Älkää kiinnittäkö huomiotanne harmaaseen tukkaani."
"Hyvä herra, tuolta hän näkyy tulevankin", sanoi perämies mennen sivulle ja viitaten kapteenille.
"Oletteko Vanderdecken, tämän laivan kapteeni?"
"Olen", vastasi toinen.
"Ette luultavasti tunne minua. Mutta miten voisittekaan? Näitte minut viimeksi kolmivuotiaana, mutta ehkä muistatte vaimollenne antamanne kirjeen?"
"Kyllä!" huudahti kapteeni. "Mutta kuka olettekaan?"
"Vuodet eivät ole merkinneet teitä, mutta me maailmassa eläjät ja erittäinkin sellaiset, joilla on suruja ja huolia, vanhenemme vuosien kuluessa. Olen poikanne, Filip Vanderdecken, ja olen nyt täyttänyt toivomuksenne. Ojennan nyt teille vaaroja ja onnettomuuksia täynnä olleen elämäni jälkeen pyhäinjäännöksen, jota halusitte suudella."
Filip otti kalleutensa esille ojentaen sen isälleen. Kapteeni säpsähti, vaipui polvilleen kannelle ja purskahti itkuun.
"Poikani, poikani!" huudahti hän sitten nousten ja heittäytyen Filipin syliin. "Silmäni ovat auenneet ja Jumala ainoastaan tietää, kuinka kauan ne ovat olleet suljettuina." Käsikkäin he menivät peräkannelle laidan viereen kokoutuneen miehistön luota.
"Poikani, jalomielinen poikani, anna minun polvistua katuvaisena ja kiitollisena, ennenkuin hajoamme tuhaksi. Poikani, jalo poikani, ota vastaan isän kiitokset!" huudahti Vanderdecken.
Itkien ilon ja katumuksen kyyneliä kääntyi hän sitten nöyrästi sen olennon puoleen, jota hän kerran oli niin kauheasti uhmannut.
Vanhempi Vanderdecken polvistui ja Filip seurasi hänen esimerkkiään. Syleillen toisiaan toisella käsivarrellaan kohottivat he toisen taivasta kohti ja rukoilivat.
Filip otti nyt kalleutensa viimeisen kerran esille ojentaen sen isälleen, joka kohotti katseensa taivasta kohti ja suuteli pyhää tunnuskuvaa. Ja hänen tehdessään niin hajosivat kummituslaivan raa'at ja purjeet tuhaksi, joka liehuen ilmassa putosi veteen. Mastot, kokkapuu ja kaikki muutkin kannella olevat esineet murenivat atoomeiksi ja hävisivät.
Vanderdecken suuteli kalleutta toisen kerran ja häviäminen jatkui. Raskaat rautatykit upposivat kannen läpi mereen, laivan miehet, jotka olivat katselleet kohtausta, kuivuivat luurangoiksi, jotka samoin kuin vaatteetkin hajosivat ja murenivat tomuksi eikä laivan kannella nähty nyt enää muita eläviä olentoja kuin isä ja poika.
Kun Vanderdecken suuteli pyhää tunnuskuvaa kolmannen kerran, erosivat lankut toisistaan, kansi vaipui hitaasti mereen ja vain rungon jäännökset kelluivat enää vedenpinnalla. Isä ja poika, toinen nuori ja voimakas, toinen vanha ja raihnainen, vajosivat hitaasti tummansiniseen syvyyteen polvistuneessa asennossaan, syleillen toisiaan ja kohottaen toisen kätensä taivasta kohti, jolle hetkiseksi ilmestyi leimuava risti.
Taivaalle kokoontuneet pilvet siirtyivät nyt syrjään ajatuksen nopeudella, aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältään ja kimaltelevat aallot näyttivät tanssivan ilosta. Kirkuvat kalalokit liitelivät jälleen taivaalla ja arat albatrossit nukkuivat pää siiven alle kätkettynä. Pyöriäiset kiitivät eteenpäin hurjasti hyppien ja lentokalat ja delfiinit ponnahtelivat ilmaan laineiden harjoilta. Koko luonto hymyili kuin se olisi iloinnut siitä, että lumous oli haihtunut ikuisiksi ajoiksi ja riemuinnut, ettei Lentävää Hollantilaista enää ollut olemassa.
End of Project Gutenberg's Lentävä hollantilainen, by Frederick Marryat