KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Edvard suostuu.
— Edvard, toru Pabloa, sanoi Edit. — Hän on paha poika; hän on ollut häijy kissaraukalleni.
Pablo nauroi.
— Katsos, Edvard, hän nauraa. Heitä hänet salakuoppaan takaisin, siellä hän saa olla, kunnes katuu.
— Minä katua paljon, Edit-neiti, mutta kissa purra minua, sanoi Pablo.
— Jos Mirri sinua vähän purikin, et sinä siitä paljon vahinkoa saanut. Enkö minä tänä aamuna viimeksi sinulle sanonut, että sinun täytyy antaa anteeksi sille, joka tekee sinulle pahaa.
— Sanoitte kyllä ja minä tehdä niin. Minä lyödä kissa, kun se purra minua, mutta sitten minä anta anteeksi sille.
— Ei sellainen ole anteeksiantoa; eihän, Edvard? Olisit antanut
Mirrille anteeksi, etkä lyönyt sitä.
— Minä luulen, että sinun täytyy antaa Pablolle anteeksi, Edit, ellei muuten niin hyvän esimerkin vuoksi, sanoi Edvard.
— Olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta muista, että jos vielä kerran lyöt Mirriä, niin pääset heti salakuoppaan.
— Niin, Edit-neiti, minä mennä kuoppaan ja te silloin itkeä ja pyytää toisia ottamaan minä pois sieltä. Kun te pistä minä kuoppaan, ei olla hyvä kristitty; mutta kun itkeä ja otta minut kuopasta, olla hyvä kristitty taas.
Kuten ylläolevasta keskustelusta huomaa, olivat sisarukset tehneet parastaan opettaakseen Pabloa tuntemaan Jumalaa ja ihmisrakkautta; pikku Edit oli innokkain, mutta hän oli kuitenkin liian nuori lähetyssaarnaajaksi. Alicen ja Alfredin yritykset onnistuivat paljon paremmin, ja heidän ansiokseen on luettava ne edistysaskeleet, jotka Pablo oli astunut kristinopin tiellä.
Edvard pysyi kotona odottaen sanaa metsäpäälliköltä. Kolmantena päivänä herra Stonen käynnin jälkeen tuli Oswald ratsastaen metsänvartijantuvalle. Hän toi sanan metsäpäälliköltä, joka pyysi Edvardia tulemaan luokseen niin pian kuin hänelle sopi. Varhain seuraavana aamuna Edvard satuloi Kimon ja lähti Oswaldin seurassa matkaan.
— Arvaatko, mistä syystä herra Stone on lähettänyt minua hakemaan? kysyi Edvard metsävoudilta.
— Kenties hän aikoo tarjota sinulle jotain tointa?
— Aivan oikein. Hän pyytää minua kirjurikseen ja minä aion suostua.
Mikä on sinun ajatuksesi asiasta, Oswald?
— Minun mielestäni sinun tulee ottaa paikka vastaan, ainakin koetteeksi, ja voithan luopua siitä, ellei toimi sinua miellytä. Siitä olen ainakin varma, että metsäpäällikkö panee parhaansa tehdäkseen olosi niin miellyttäväksi kuin suinkin.
— Metsäpäällikön kirjurina saan tietää yhtä ja toista sellaista, josta en nyt erakkona täällä metsässä tiedä mitään. Ja luulenpa, että piankin saamme kuulla tärkeitä uutisia.
— Kuninkaasta, tarkoitat? Luulet hänen tulevan Englantiin? Niin minäkin luulen; mutta ikävä kyllä eivät hänen toiveensa näytä kovin valoisilta tätä nykyä. Kysy vain herra Stonelta, hän kyllä tietää.
Näin keskustellen he ratsastivat edelleen, ja neljän tunnin kuluttua he joutuivat perille. Oswald otti Kimon huostaansa, ja Edvard kolkutti metsäpäällikön ovelle. Jane aukaisi oven ja vei Edvardin arkihuoneeseen, missä hän tapasi metsäpäällikön.
— Hyvää päivää, herra metsäpäällikkö.
— Olen iloinen nähdessäni teidät, Edvard Armitage. Te tulette antamaan vastauksen ehdotukseeni. Mitä olette päättänyt?
— Minä pyydän kiittää teitä, herra metsäpäällikkö, ystävällisyydestänne, vastasi Edvard, — ja suostun kiitollisuudella tarjoukseenne sillä ehdolla kuitenkin, että saan palata kotiini, ellei toimi olisi minulle sopiva.
— Sitä en pelkää, vastasi herra Stone. — Te tulette kirjoittamaan minun saneluni mukaan, koska en heikoilta silmiltäni itse voi hoitaa kirjeenvaihtoani, mutta minä en saa kovin monta kirjettä, joten teille kyllä jää vapaata aikaakin… Sitäpaitsi täytyy minun silloin tällöin lähettää teidät Lontooseen asioille, mutta se ei suinkaan ole teistä vastenmielistä?
— Ei, siinä olette oikeassa.
— Hyvä. Asia on siis selvä. Te saatte oman huoneen ja syötte minun pöydässäni kuin perheeseen kuuluva. Mitä palkkaan tulee, luulen teidän siihen tyytyvän. Nyt määräämme siis vain päivän, jolloin astutte toimeenne.
— Niin… en tiedä oikein, luulenpa, että minun täytyy vaihtaa pukua, sanoi Edvard katsellen metsästyspukuaan, — nämä vaatteet tuskin sopivat kirjurille.
— Oikein, ne voitte säästää metsästysretkiä varten — sillä arvaanpa, ettette kokonaan aio jättää rakkaita metsämatkojanne. Minä annan teille rahaa, niin voitte hankkia itsellenne uudet vaatteet Lymingtonissa.
— Kiitos, herra Stone, mutta minulla on kyllä itselläni riittävästi rahoja siihen tarpeeseen, vastasi Edvard.
— Miten tahdotte, malttakaa; tänään on keskiviikko — voitteko tulla maanantaina?
— Maanantaina, kyllä, luullakseni.
— Siis päätetty. Te jäätte tietysti tänne yöksi. Kate ja Klara ovat viereisessä huoneessa. Ettekö tahdo käydä heitä katsomassa? kysyi herra Stone.
Hän avasi oven ja vei Edvardin sisään sanoen: Kate: — Edvard Armitage syö meillä päivällistä tänään ja jää yöksikin. Koeta sinä huvittaa häntä päivälliseen asti.
Klara juoksi Edvardia vastaan. Edvard suuteli häntä ja ojensi kätensä
Katelle.
— Te olette siis suostunut? kysyi Kate.
— Niin, en voinut muuta.
— Milloinka muutatte meille? kysyi nuori tyttö edelleen.
— Maanantai-iltana, Kate-neiti, jos vain joudun siksi valmiiksi.
— Valmiiksi? Miten? kysyi Klara.
— Minun täytyy saada uudet vaatteet, Klara pieni. Kun minusta nyt tulee kirjuri, en enää voi käyttää metsästyspukuani. Sen vuoksi minun täytyy lähteä Lymingtoniin räätälin luo.
Sitten puhelivat nuoret vielä kauan aikaa iloisesti, ja aika kului nopeasti.
— Millä lailla tulitte tänne? kysyi Kate. — Ratsastitteko?
— Kyllä, vastasi Edvard, — minä ratsastin vanhalla Kimolla,
Kate-neiti.
— Miksi sanot Kate-neiti? — kysyi Klara. — Minulle sinä sanot vain
Klara, miksi et siis sano Kate hänelle?
— Minä kutsun sinua Klaraksi, koska vielä olet pieni tyttö vain, mutta neiti Stone on sinua monta vuotta vanhempi, minä en siis voi käyttäytyä häntä kohtaan yhtä vapaasti.
— Niinkö sinäkin arvelet, Kate? kysyi Klara ystävättäreltään.
— Ei, minusta ei olisi kummallista, jos ihminen, joka tuntee minut hyvin, kutsuisi minua Kateksi, vastasi metsäpäällikön tytär. — Mutta sen asian saa herra Armitage itse päättää, Klara. Hän tietää kyllä itse, kuinka hänen on käyttäydyttävä. Menkäämme nyt näyttämään herra Armitagelle hänen huonettaan, sanoi Kate vaihtaakseen puheenaihetta.
Hän avasi oven ja saattoi Edvardin suureen, hauskasti kalustettuun huoneeseen.
— Tässä on vastainen asuntonne, sanoi Kate. — Toivon, että olette siihen tyytyväinen.
— Olisipa kummallista, ellei näin kaunis huone minua tyydyttäisi.
— Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ja nyt, kun olemme katselleet huonettanne, palaamme ehkä vierashuoneeseen. Te tuotte kai hevosella tavaranne maanantaina? Minä kysyn sitä siksi, että olen luvannut sisarillenne vähän kukkia ja muuta pientä, jonka samalla voisin heille lähettää.
— Te olette liian ystävällinen noin muistaessanne heitä, vastasi Edvard. — He rakastavat suuresti kukkia, ja jos te todellakin tahdotte lähettää heille joitakuita, kun hevonen lähtee takaisin, niin tuottaa se heille varmasti suurta iloa.
— Te jäätte meille yöksi, sanoi isä. Nyt ei Jane saa lähettää teitä ylisille. Mutta eikö totta, sillä kertaa oli oikeastaan vain onni, että hän oli niin äreä ja ajoi teidät ulos; muuten kai minä olisin hukkunut liekkeihin!…
— Enkä minä koskaan olisi saanut näin hauskaa asuinhuonetta, ellei Jane olisi karkoittanut minua ullakolle. Oikeastaan tuntuu omituiselta ajatella, kuinka asiat elämässä kiertyvät, sanoi Edvard vaipuen ajatuksiin.
— Kuinka vanha sinä, Edvard, olet? kysyi Klara. — Sinä olet kai vanhempi Katea? Hän on jo seitsemännellätoista.
— Minä täytän pian kahdeksantoista, sanoi Edvard.
— Ja minä olen kolmentoista, selitti Klara; mutta sinähän olet jo melkein aika mies, koska olet pian kahdeksantoistavuotias.
— Oh, tuskin minua vielä voi mieheksi sanoa.
— Mutta sinähän olet yhtä pitkä kuin herra Stone.
— Niin, eipä paljon puutu.
— Silloinhan sinä tietysti olet mies, Edvard, ja voit toimittaa miehen töitä. Eikö niin?
— Ainakin koetan tulla mieheksi ollakseni Klaralle mieleen.
Nyt astui metsäpäällikkö huoneeseen, ja koska päivällinen oli valmis, kävivät kaikki pöytään. Metsäpäällikkö luki pitkän pöytärukouksen kuten hänen puolueessaan oli tapana, ja sitten kaikki alkoivat syödä. Päivällisen jälkeen vetäytyi metsäpäällikkö taas huoneeseensa, ja Edvard lähti tapaamaan Oswald Patridgea. He kävivät yhdessä katsomassa koirapihaa ja juttelivat suuren osan iltapäivää keskenään pääasiallisesti metsästyksestä.
Oswald oli ikävystynyt ja tyytymätön. — On tämä elämää, hän valitti. — Väkeä on yllin kyllin, mutta ei ainoatakaan miestä, joka osaisi pidellä pyssyä. Metsästäjiä ja metsänvartijoita he ovat ollakseen. Pyh — useimmat heistä ovat tuskin ennen käyneetkään metsässä. He ovat olleet sotaväessä ja ovat tehneet kaikenlaisia kepposia, ja nyt pitää meidän sietää heitä. Senpävuoksi olenkin niin iloinen siitä, että sinä tulit taloon, Edvard. Nyt voimme silloin tällöin saada metsänriistaakin pöytään — se totta maar on kerrassaan harvinaista täällä nykyään.
— Niin, mutta minunhan täytyy hoitaa kirjurin tointani, vastasi
Edvard.
— Hoh, ei suinkaan aamusta iltaan. Metsäpäällikkö itse on sanonut, että me kaksi saamme tuon tuostakin käydä metsällä.
— Sen parempi!… Mutta maltahan, eikö tuo mies, joka seisoo seinää vasten nojautuneena tuolla, ole Tom?
— Onpa niinkin. Mutta hän lähtee kaikeksi onneksi täältä pian pois. Hän ontuu yhä vielä ja tulee ontumaan koko elämänikänsä, sanoo lääkäri. Hän vihaa sinua, ja minä olen oikein iloinen, että hän saa eropassit, sillä hän on vaarallinen ihminen. — Mutta nyi aurinko pian laskee ja illallinen on kai valmis, on siis parasta, että menet sisään metsäpäällikön luo jälleen, Edvard. Jää hyvästi!
— Hyvästi, Oswald.
Edvard meni sisään, ja aivan oikein: pöytä oli katettu. Illallisen jälkeen tulivat Jane ja muu palvelusväki huoneeseen. Metsäpäällikkö luki rukouksen, ja kaikki menivät sitten levolle. Herra Stone ja uusi kirjuri keskustelivat kuitenkin vielä tunnin aikaa, ja metsäpäällikkö saattoi lopuksi Edvardin hänen huoneeseensa.
Edvard ei nukkunut paljon sinä yönä. Hän ei voinut olla ajattelematta niitä monia muutoksia, joita hänen uusi asemansa luultavasti tuottaisi sekä hänelle itselleen että hänen omaisilleen köyhässä metsänvartijan talossa. Vasta aamuyöstä hän vaipui uneen. Siitä huolimatta oli hän jo aamulla varhain jalkeilla. — Edvard oli aina ollut aamuvirkku. Kun aamurukous oli pidetty ja vahva aamiainen syöty, heitti hän hyvästi metsäpäällikölle ja tytöille ja lähti taas kotimatkalle.
Kimo oli saanut tarpeekseen levätä ja juosta ravasi rivakasti eteenpäin, niin että Edvard jo varhain iltapäivällä oli kotona omaistensa iloksi. Hän kertoi nyt heti veljelleen ja sisarilleen, mitä oli tapahtunut. Alfred iloitsi veljensä puolesta, mutta Alicen ja Editin silmiin kiertyi kyyneleitä: he olivat murheissaan siitä, että iso veli lähti heidän luotaan vieraisiin oloihin.
Seuraavana aamuna Edvard ja Alfred lähtivät kaupunkiin.
— Tiedätkös, Edvard, mitä minä aion tehdä? kysyi Alfred. — Aion ostaa muutamia vuohia ja vuonia.
— Mitä ihmettä! Eikö sinulla ilmankin jo ole kylliksi karjaa?
Sinullahan on neljä lehmää ja tänä vuonna vielä kaksi vasikkaa.
— Niin, näetkös, minä en aiokaan pitää vuohia maidon takia, selitti Alfred. — Ei, vaan lihan vuoksi, lampaiden asemesta; ne tarvitsevat vain vähän heiniä talvella, suurimman osan vuotta ne hakevat itse ravintonsa metsästä. Ja saatpas nähdä millainen vuohilauma minulla ensi vuonna on, kun en tänä vuonna vielä teurasta mitään emävuohta.
— Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Edvard, — ja majatalon isäntä tietää luultavasti, keneltä saat vuohia ostaa. Minulle hän saa sanoa, missä taitava räätäli asuu.
Lymingtoniin saavuttuaan he ajoivat suoraa päätä majatalon pihalle. Isäntä oli kotona ja kutsutti Edvardin pyynnöstä räätälin, joka otti hänestä mitan uuteen pukuun. Sitten veljekset lähtivät kaupungille ostamaan Edvardille saappaita ja muita tavaroita, joita hän tarvitsi uudessa kodissaan.
— Entä hattu? kysyi Edvard äkkiä. — Minkälaisen hatun minä nyt oikein valitsen? En mielelläni käyttäisi keropäiden suippohattua, mutta tuskinpa minä, halpa kirjuri, myöskään voin ostaa matalaa töyhtöhattua, jota vain kuninkaanpuoluelaiset käyttävät.
— Ota sinä vain suippohattu, neuvoi Alfred. — Se on järkevintä.
Silloin ei kenelläkään ole mitään sanomista.
Edvard lupasi totella veljeään, ja kun he vähän myöhemmin näkivät kaupan, jonka kilpi ilmoitti, että siellä myytiin "hattuja ja miekankantimia", menivät he sisään ja ostivat yksinkertaisen vyön ja niin matalan suippohatun kuin suinkin löysivät.
Näin oli siis Edvard toimittanut ostoksensa, ja kun Alfredkin jo oli ostanut koko joukon tavaroita, kuten työkaluja, neulomatarpeita ja muita esineitä, joita hän ja Alice tarvitsivat, palasivat veljet majataloon, missä isäntä kertoi heille, että hän oli lähettänyt sanan miehelle, jolta Alfred saattoi ostaa vuohia; ja tämä istui nyt odottamassa veljeksiä. Sillä aikaa kuin Edvard laittoi ostetut tavarat kuormaan, sopi Alfred kaupoista miehen kanssa ja niinpä päätettiin, että Alfred ostaisi pukin ja kaksi vanhaa vuohta sekä neljä vuonaa ja lopuksi vielä kymmenen pikku vuonaa, jotka aivan äskettäin olivat vieroitetut. Omistajan oli määrä seuraavana päivänä ajaa vuohet sovitulle paikalle metsään, missä Alfred oli luvannut tavata hänet maksaakseen hänelle. Kun asia näin oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, tuli Alfred Edvardin luo, joka jo oli päättänyt työnsä, ja molemmat lähtivät heti kotimatkalle.
— Tänään on kulunut pulskasti rahaa, sanoi Alfred veljelleen tiellä.
— Mutta luullakseni olemme käyttäneet kolikkomme viisaasti.
— Niin olemme, kuului vastaus, — ja sitäpaitsi saan minä pian lisää rahoja. Metsäpäällikkö on luvannut minulle palkkaa…
— Milloin lupasi räätäli vaatteesi?
— Lauantai-illaksi varmasti. Sinun tai minun pitänee siis lähteä kaupunkiin niitä noutamaan.
— Minä lähden, Edvard, lupasi Alfred. — Sisaret ovat mielissään, kun sinä jäät kotiin, ethän enää ole monta päivää luonamme. Minä otan Pablon mukaani, niin hän oppii tuntemaan tien kaupunkiin, ja minä voin myöskin opastaa hänet eri kauppoihin vastaisen varalle.
— Niin, Pablo, lausui Edvard, — onpa onni, että hän on meillä.
Muutoin kai sinun olisi vaikea tulla toimeen, nyt kun minä lähden pois.
— Niin, ainakin olisi ollut vaikeampi, vastasi Alfred, — sillä jos minä olisin yksin ja sattuisin sairastumaan, ei tiedä kuinka kävisi.
— Jos sinä tarvitset minua, niin lähetä vain sana, olenhan jotenkin lähellä teitä, ja Oswald käy kyllä silloin tällöin katsomassa, kuinka voitte. Minä aion pyytää metsäpäälliköltä, että saan käydä tervehtimässä teitä aina parin viikon kuluttua, enkä luule hänen sitä minulta kieltävän. Ja voinhan ehkä silloin tällöin lähettää teille vähän metsänriistaakin, koska herra Stone sallii minun käydä metsällä Oswaldin kanssa… Mutta mitä ihmettä! Joko olemme kotona?
He olivat todellakin jo kotona. Hevonen pysähtyi oven eteen, ja Alice riensi vastaanottamaan veljiään.
— Mutta missä ovat hanheni ja ankkani, Alfred, jotka minulle lupasit? kysyi hän.
— Oi, ne unohtuivat tykkänään! huudahti Alfred. — Nyt pitää sinun odottaa lauantaihin, pikku sisar, sitäpaitsi oli Kimolla kuormaa muutenkin yllin kyllin. Missä on Pablo?
— Puutarhassa. Hän ja Edit ovat tehneet koko päivän työtä otsansa hiessä.
— Hyvä. Me puramme siis yksin kuorman. Hankipas, Alice, meille vähän syötävää. Olen nälkäinen kuin susi.
— Kaninpaisti on jo valmiina sinua varten, Alfred.
— Sepä mainiota! Oikein mieliruokaani.
Yks kaks olivat kärryt tyhjät ja kaikki ostokset huoneessa. Kimo riisuttiin valjaista ja päästettiin laitumelle, kärryt työnnettiin vajaan — ja pojat olivat ruoan kimpussa.
Seuraavana aamuna lähtivät Alfred ja Pablo jo varhain määrätylle yhtymäpaikalle. Talonpoika oli jo saapunut; hän sai rahansa, ja sitten lähdettiin ajamaan vuohilaumaa kotiinpäin.
— Vuohi hyvin hyvä, vuona parempi; aina syödä vuonia Espanjassa, sanoi
Pablo.
— Oletko syntynyt Espanjassa, Pablo? kysyi Alfred.
— Ehkä, ei tiedä, mutta luulla niin. Pablo muista ensin sitä maata.
— Muistatko isääsi?
— Ei koskaan nähdä häntä.
— Entä äitiäsi?
— Kutsua häntä äidiksi, ei olla oikea äiti.
— Minkävuoksi siis kutsuit häntä äidiksi?
— Hän anta minulle ruoka, kun olin pieni, lyödä minua, kun olla iso.
— Vai niin… Kuinka jouduit sitten Englantiin?
— Ei tiedä; mutta kuulin ihmiset sanoa: Englannissa paljon raha — paljon ruoka — paljon juoma.
— Kauanko olet ollut Englannissa?
— Yksi, kaksi, kolme vuotta — niin kolme vuotta ja vähän päälle.
— Mistä maasta pidät enemmän Pablo: Espanjastako vai Englannista?
— Ennen pitä Espanjasta enemmän: lämmin päivä, lämmin yö. Englanti — vähän aurinkoa, kylmä yö, paljon sadetta, paljon lunta, ilma aina kylmä. Mutta nyt Pablo saada lämpöisen vuoteen ja hyvää ruokaa hyvien ihmisten luona — nyt Pablo rakastaa Englantia.
— Kävitkö sinäkin varkaissa, kun olit mustalaisten seurassa?
— Toiset pakottaa minua mennä. Ellei Pablo tuoda mitään kotiin —
Pablo saa selkäänsä. Mutta talonpojilla olla suuret koirat — ne purra
Pabloa — ja talonpoika myös antaa Pablolle selkään, kun Pablo varastaa
— selkäsauna — aina vaan selkäsauna Pablo raukalle.
— Mutta nyt et kai enää varasta, Pablo? Ethän?
— Miksi varastaa nyt? Minä ei mielellään varasta; mutta varastaa täytyä, kun on nälkä. Nyt ei Pablo koskaan enää nälkäinen; aina ruokaa kylliksi, ei kukaan lyö, nukkuu lämpöisessä vuoteessa koko yön. Miksi siis varastaa? Ei, Pablo ei koskaan enää varasta. Ja Alice ja Edit sanoa, että hyvä Jumala tuolla ylhäällä suuttua, kun Pablo varastaa.
— Olen iloinen kuullessani sinun noin puhuvan, Pablo, sanoi Alfred, — se osoittaa, etteivät sisareni ole turhaan sinua opettaneet.
— Hauska kuulla, kun Alice-neiti puhuu — hän puhua vakavasti. Edit myöskin puhua; mutta hän nauraa paljon. Hyvin onnellinen pieni tyttö. Hyppii kuin nämä pienet vuonat, joita nyt ajamme kotiin. Hih hei! Pian tulla kotiin, herra Alfred. Edit pitää paljon pikku vuonista. Mihin panna ne?
— Me suljemme ne pihalle toistaiseksi. Ehkäpä Virkku kelpaa niiden vartijaksi, sanoi Alfred.
— Se vahtii takkia ja muuta mitä käsken, miksi ei siis vuohia? Virkku viisas koira. Luullako Alfred-herra, että Edvard-herra ottaa Virkun mukaansa. Parempi ottaa Turva ja jättää nuoret koirat kotiin.
— Siinä olen kanssasi yhtä mieltä, Pablo. Me tarvitsemme täällä kaksi koiraa. Minä puhun siitä Edvardille. Juoksepas sinä nyt edellä avaamaan veräjää ja nouda vähän heiniä, minä käyn sillä aikaa kutsumassa Alicea ja Editiä.
Tytöt taputtivat ilosta käsiään nähdessään vuohet, jotka heidän veljensä oli tuonut. He olivat kovin uteliaita näkemään, kelpaisiko Virkku tosiaan niiden paimeneksi, kuten Alfred arveli.
Seuraavana aamuna ajettiin koko vuohilauma metsään, jossa oli runsaasti ruohoa, ja Pablo ja Virkku paimensivat niitä. Päivällisaikaan ajoi Pablo vuohet metsänvartijanmökin läheisyyteen ja käski Virkun paimentaa niitä, sillä aikaa kuin hän itse meni syömään. Virkku toimitti tehtävänsä Pablon tyytyväisyydeksi, se ei poistunut vuohien luota, niin kauan kuin Pablo oli sisässä. Ja parin kolmen päivän kuluttua tuli koira aivan hyvin toimeen yksinkin; joka aamu se meni vuohiparven kanssa metsään ja palasi kotiin illalla — lyhyesti sanoen, Virkku oli mainio paimenkoira.