SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Herra Stone ja Klara.
Pari tuntia päivällisen jälkeen saapui metsäpäällikkö seurueineen vanhalle metsänvartijantalolle. Alfred tuli heti ulos tulijoita vastaanottamaan ja kuiskasi Edvardille paperien olevan tallessa. Metsäpäällikkö astui hevosen selästä ja astui Edvardin ja kirjurinsa saattamana sisään matalaan arkihuoneeseen, missä hän tapasi Pablon, Alicen ja Editin. Pikku tytöt olivat kovin hämillään saadessaan niin hienoja vieraita — he kun tuskin koskaan näkivät ihmisiä.
— Tässä ovat sisareni, herra Stone, sanoi Edvard. — Alice, missä on
Klara?
— Hän pelästyi vieraita ja pakeni meidän huoneeseemme.
— Toivottavasti ei minun läsnäoloni teitä peloita, sanoi herra Stone katsellen tutkivasti molempia tyttöjä. — Teidän ei tarvitse minua arastella. Edvard Armitage, tuokaa nyt esille kaikki arkut ja laatikot, jotka olette tänne kuljettanut.
Se oli pian tehty. Alfred ja Pablo kantoivat kaikki arkut ulos, ja metsäpäällikkö ja kirjuri penkoivat ja hakivat, mutta papereita ei löytynyt. Lopuksi tutki kaksi aseistettua miestä talon juurta jaksain löytämättä muuta kuin aseet ja haarniskan, jotka Edvard sanoi tuoneensa kotiin, koska ne olivat arvokkaita ja vainajan tyttären omaisuutta.
— Ei maksa vaivaa enää etsiä papereita, sanoi herra Stone. — Minun täytyy kuitenkin ennen lähtöäni tehdä muutamia kysymyksiä vainajan tyttärelle. Mutta koska hän kuuluu olevan peloissaan, lienee parasta, että te muut menette ulos siksi aikaa. Hän ei luultavasti uskalla puhua, kun meitä on niin monta.
Kirjuri ja hänen apulaisensa poistuivat huoneesta, ja Edvard toi Klaran tyttöjen makuuhuoneesta. Hän ujosteli vierasta miestä ja painautui itkien Alicea vasten. Mutta metsäpäällikkö tervehti häntä ystävällisesti ja sanoi:
— Tulepas luokseni, Klara. Sinä et ehkä tiedä, että olen vilpitön ystäväsi, ja nyt kun isäsi on kuollut, toivon, että tulet asumaan minun ja tyttäreni luo. Tahdotko seurata minua ja tulla lapsekseni?
— Minä en tahdo lähteä Alicen ja Editin luota. He ovat niin ystävällisiä minulle, vastasi Klara itkien.
— Niin, sen kyllä arvaan, mutta pikku Kateni ja minä olemme myöskin sinulle ystävällisiä, sanoi metsäpäällikkö, — ja jos isäsi saisi määrätä, neuvoisi hän varmaankin sinua seuraamaan minua. Etkö muista minua enää, Klara? Olethan sinä usein pikkutyttönä istunut minun polvellani. Vieläkö muistat suurta pähkinäpuuta, joka levitti oksiaan arkihuoneen ikkunan ulkopuolella?
— Muistan, vastasi Klara ja katseli kummastuneena vierasta kirkkailla silmillään.
— Entä muistatko Jasonia, suurta pihakoiraa, jonka selässä usein ratsastit?
— Kyllä, mutta se kuoli jo monta, monta vuotta sitten.
— Niin se kuoli, kun sinä olit kuuden vuoden vanha. Ja muistatko vielä, minne vanha puutarhuri sen hautasi?
— Mulperipuun juurelle, vastasi Klara.
— Aivan oikein, ja minä olin mukana, kun Jason rukka haudattiin. Ehkä tunnet minut paremmin, jos otan hatun päästäni, sillä minä olin silloin toisella tapaa pukeutunut kuin nyt. Katsohan nyt oikein tarkkaan, etkö minua tunne?
Klara, joka ei enää pelännyt, katseli hetken aikaa miettiväisenä metsäpäällikköä. Sitten hän äkkiä huudahti: — Te kutsuitte minun isääni Filipiksi ja hän sanoi teitä Kaarleksi.
— Oikein, tyttöseni, sanoi metsäpäällikkö painaen Klaran syliinsä. —
Sinun isäsi ja minä olimme hyviä ystäviä. Tahdotko nyt tulla luokseni.
Minullakin on tytär, joka on sinua vähän vanhempi. Hän tulee kovin
iloiseksi saadessaan sinusta pienen, herttaisen sisaren.
— Saanko joskus tulla tervehtimään Alicea ja Editiä?
— Saat kyllä, ja Kate tulee mukaasi… Eikö totta, Edvard? Saahan tyttäreni tulla tervehtimään sisarianne? Minä en nyt tänään vielä vie sinua kotiini, lapseni. Vasta muutaman päivän kuluttua tulen sinua noutamaan. Hyvästi, Klara pieni, hyvästi, pikku tytöt. Hyvästi, Alfred Armitage. — Kuka on tuo nuori poika?
— Muuan mustalaispoika, joka sattumalta on jäänyt seurueestaan ja joutunut meidän huostaamme, vastasi Edvard.
— Vai niin! Hyvästi nyt, Edvard Armitage, sanoi metsäpäällikkö ojentaen kätensä nuorukaiselle. — Hyvästi ja näkemiin.
Sitten herra Stone lähti ulos seuralaistensa luo Edvardin saattamana; ja kun hän nousi ratsunsa selkään, sanoi hän kylmästi Edvardille: — Tietäkää, Armitage, minä tulen pitämään teitä tarkoin silmällä.
Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti matkoihinsa.
— Mistähän syystä hän puhutteli sinua noin ynseästi, Edvard? kysyi
Alfred, kun veljekset taas olivat kahden kesken.
— Siksi, että hän tarkoittaa hyvää, mutta ei tahdo, että muut saavat siitä tietää, vastasi Edvard. — Mutta tule sisään, Alfred, minulla on sinulle yhtä ja toista kerrottavaa, joka varmaankin panee sinut ymmälle.
— Minä olen jo ymmällä, vastasi Alfred. — Kuinka saattoi metsäpäällikkö niin tarkoin tuntea Klaran isän?
— Minä selitän sinulle kaikki ennen maata panoamme, mutta mennään nyt sisälle.
Veljekset juttelivat sinä iltana kauan aikaa. Edvard kertoi Alfredille kaikki, mitä herra Stone ja hän olivat keskustelleet. Hän kertoi myöskin, että Kaarle-kuningas oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi.
— Olen iloinen, Edvard, että sinä ja metsäpäällikkö olette niin hyvissä väleissä, sanoi Alfred. — Melkeinpä toivoisin, että suostuisit, jos hän tarjoaa sinulle jonkun edullisen toimen.
— Minäkö palvelisin kuninkaani vihollisia, Alfred! Ja sitäpaitsi en voi jättää sisariamme, vastasi Edvard.
— Siinä suhteessa voit olla huoleti, vakuutti Alfred. — Pablo ja minä pidämme kyllä huolta tytöistä — ja maanviljelyksestä samoin. Ja tiedätkös mitä, Edvard — jos nyt kuningas jonakuna päivänä tulisi maahan joukkoineen, niin et kai sinä silloin epäilisi meitä jättää, vai kuinka? Miksi et siis saata tehdä sitä heti? Sinun suuret luonnonlahjasi eivät pääse kehittymään täällä erämaassa, ja mielesi palaa maailmalle. Jos sinä lähdet täältä, hyödytät ehkä meitä ja Kaarle-kuninkaan asiaa enemmän kuin vain kaatamalla hänen metsänriistaansa… Tämä on minun mielipiteeni.
— Kenties olet oikeassa, sanoi Edvard hymyillen, — mutta minä en voi luvata muuta kuin että todella suostun, jos minulle tarjotaan sellainen toimi, jossa rehellisellä tavalla voin edistää oikeata asiaa.
— Enempää en pyydäkään, Edvard, ja nyt lienee paras lähteä levolle.
Seuraavana aamuna kaivettiin rauta-arkku ja lipas, jonne Alfred oli kätkenyt kaikki paperit, taas esille. Edvard avasi arkun ja siinä oli melkoinen määrä kultaa ja suuri joukko kalleuksia ja koruja, joiden arvoa Edvard ei tuntenut. Papereita hän ei avannut, vaan päätti jättää ne metsäpäällikölle, johon hän tiesi voivansa luottaa. — Kaikki nämä korut ovat sangen kallisarvoisia, arvaan minä, Alfred, sanoi Edvard, — ja se ilahduttaa minua Klaran tähden. Hän on herttainen lapsi ja me tulemme paljon kaipaamaan häntä.
— Niin, en todellakaan ole koskaan nähnyt herttaisempaa tyttöä. Kuinka kauniit silmät hänellä on! Oletko kuullut, että hän kerran kulkiessaan Lymingtoniin oli vähällä joutua mustalaisjoukon käsiin?
— En, siitä en ole kuullut. Ihmettelen vain, että hänen isänsä salli hänen käydä niin kauas yksin.
— Hänen isänsä ei voinut muuta, hätä ei tiedä lakia.
— Mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, — muistan nyt, että samana päivänä, jolloin eksyin ja tapasin molemmat rosvot, näin koko suuren parven villihevosia. Ajattelin silloin itsekseni: eiköhän Alfred keksi jotain keinoa saadakseen jonkun noista, Kimo käy jo vanhaksi ja me tarvitsemme uuden hevosen.
— Me tarvitsemme kaksikin, Edvard, ja minä hankin kyllä ruokaa niille, kun vain ensin saan ne kiinni.
— Niin, siinäpä pulma onkin, sanoi Edvard, — ja pelkäänpä, että se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne ovat arkoja kuin kauriit ja nopeita kuin tuuli.
— Sen kyllä tiedän, mutta saammehan nähdä. Nykyään minulla kuitenkin on niin monta rautaa tulessa, että asia saa toistaiseksi levätä.
Kolmen päivän kuluttua tuli Oswald metsänvartijantalolle herra Stonen lähettinä ilmoittamaan, että hän seuraavana päivänä aikoi tulla noutamaan pikku Klaraa.
— Herra Stone tuo pienen hevosen mukanaan. Hän arveli, että pikku neiti ehkä tahtoi ratsastaa.
— Osaatko ratsastaa, Klara? kysyi Edvard.
— Kyllä — ellei hevonen ole liian raju.
— Ei, se on vanha, siivo hevonen ja ellei neiti halua ratsastaa, saa hän ajaa kärryissä, jotka tulevat tavaroita varten. Herra Stone ja minä olemme puhuneet näinä päivinä paljon sinusta, jatkoi metsävouti Edvardille. — Ja hän näkyy olevan hyvin mieltynyt sinuun. Hän sanoi tällaisina aikoina tarvittavan sinunlaisiasi miehiä, ja koettaa keksiä jotain soveliasta tointa sinulle.
— Olen kiitollinen hänen hyvästä ajatuksestaan, vastasi Edvard, — mutta minä en usko, että hänellä on mitään paikkaa, jonka minä voin vastaanottaa.
— Niinpä minäkin arvelin, vaikka en mitään sanonut. Hän kyseli minulta myöskin kaikenlaista vanhasta Jaakko Armitagesta ja ahdisti minua kovasti. Viimein hän kysyi, olivatko sisaresikin saaneet kasvatuksensa Arnwoodissa. Minä vastasin, etten luullut sitä, he olivat vain usein käyneet leikkimässä everstin lasten kanssa. Koko ajan hän katseli minua tutkivasti ikäänkuin lukeakseen ajatukseni, arvaan hänen epäilevän, ettette olekaan vanhan Jaakon lapsenlapsia. En kuitenkaan usko hänen aavistavan oikeata syntyperäänne, ainakaan hän ei saa sitä minulta tietää.
— Minä luotan sinuun, Oswald, sillä vaikka pidänkin metsäpäällikköä suuressa arvossa, en kuitenkaan tahtoisi hänelle vielä uskoa salaisuuttani. Mutta mitä ihmiset siitä sanovat, että hän on ottanut pikku Klaran luokseen?
— Eipä juuri mitään. He luulevat sen tapahtuneen parlamentin käskystä.
Ja siihen heillä ei ole mitään sanomista.
Seuraavana päivänä saapui metsäpäällikkö, kuten Oswald oli ilmoittanut. Kate ratsasti hänen rinnallaan ja heidän jäljessään tallirenki, joka toi hevosen Klaralle ja kärryt tavaroita varten. Edvard riensi ulos ja auttoi Katen maahan hevosen selästä. Kate ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Edvard puristi sitä kunnioittavasti; hän oli iloinen ja mielissään siitä, että tyttö kohteli häntä kuin vertaistaan.
— Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa, Kate-neiti, sanoi hän kumartaen.
— Älkää sanoko niin, minähän saan kiittää teitä elämästäni. Ja tänään aion vielä pyytää teiltä jotain, Edvard Armitage. Suostuttehan?
— Mielelläni, jos se vain on vallassani, vastasi Edvard.
— Luvatkaa minulle, jatkoi Kate matalalla äänellä, — ettette harkitsematta hylkää tarjousta, jonka isäni aikoo teille tehdä. Ja rientäkäämme nyt tervehtimään sisarianne. Isäni on kertonut heistä niin paljon, ja minä haluan heihin tutustua.
Edvard vei hänet sisään ja esitti sisarensa ja Klaran Katelle. Sitten hän meni tervehtimään metsäpäällikköä, joka seisoi keskustelemassa Alfredin kanssa. Edvard ilmoitti nyt herra Stonelle, että Ratcliff-vainajan tavaroiden joukossa oli myöskin rauta-arkku, joka sisälsi suuren summan rahaa sekä paljon kallisarvoisia koristeita.
— Pelkäänpä, ettei kaikki sovi yhdellä kertaa kärryihin.
— Minä en aio ottaa mukaani mitään raskaampia esineitä, kuten makuuvaatteita ja aseita. Otan vain Klaran omat tavarat sekä paperit, rahat ja kalleudet. Muu jääköön tänne toistaiseksi. Missä Oswald Patridge on?
— Tallissa, herra metsäpäällikkö, vastasi Alfred.
— Kenties on parasta, että te teette kuorman sillä aikaa kun miehet ovat tallissa. Oswald saa sitten pitää tavaroista huolta ja viedä ne kotiin minun luokseni.
— Tässä ovat avaimet, herra metsäpäällikkö, sanoi Edvard.
— Kiitos. Ja nyt tahtoisin vaihtaa kanssanne pari sanaa kahden kesken, Edvard Armitage, jatkoi herra Stone kääntyen Edvardin puoleen. — Te tiedätte, kuinka kiitollinen teille olen, ja kuinka mielelläni tahtoisin osoittaa teille kiitollisuuttani teossa. Sen vuoksi on minulla nyt teille ehdotus, ja pyydän teitä tarkoin punnitsemaan, ennenkuin annatte vastauksen. Minä tarvitsen kirjuria ja toivoisin, että te rupeaisitte tähän toimeen. Te tulette asumaan ja elämään minun kodissani, ja mitä palkkaan tulee, luulen sen teitä tyydyttävän. Ja minä maksan sen, Cromwellillä ja parlamentilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä; minä yksin olen teidän isäntänne. Te jäätte perheenne läheisyyteen ja voitte näin ollen paremmin auttaa ja suojella heitä. Mutta te ette aina tule olemaan kotona; minulla on suuri kirjeenvaihto ja te saatte olla lähettinä, kun jokin tärkeämpi asia on kysymyksessä. Siihen tarvitsen luotettavaa henkilöä. Ajatelkaa nyt ehdotustani. Neuvotelkaa veljenne kanssa ja ilmoittakaa sitten minulle, tahdotteko astua palvelukseeni vai ei.
Edvard kumarsi ja metsäpäällikkö meni sisään. Edvard auttoi sitten veljeään ja Pabloa kantamaan kärryihin raskaita arkkuja ja laatikoita, jotka sisälsivät Klara Ratcliffin omaisuuden. Pian oli kuorma valmis, ja Pablo pantiin sitä vartioimaan, kunnes Oswald tuli tallista. Molemmat veljet sitävastoin menivät sisään, jossa mieliala oli varsin hilpeä. Kate Stone oli pian tutustunut pikkutyttöihin, he istuivat pöydän ääressä metsäpäällikön seurassa, nauroivat ja juttelivat. Alice ja Edit olivat panneet pöytään mitä parasta talossa oli: maitoa, häränlihaa, kinkkua, voita, leipää ja hedelmiä. Kaikki söivät hyvällä halulla ja juttelivat ahkerasti.
— Minä tässä kiitän sisartenne taloudenpitoa, sanoi metsäpäällikkö
Edvardille. — Talonne näkyy olevan tuottava.
— Alice tiesi odottaa neiti Stonea, ja sen vuoksi hän on hankkinut tavallista parempaa, vastasi Edvard. — Emme näin suurellisesti elä arkioloissa.
— Niin, vastasi herra Stone leikillisesti. — Arkioloissa kai syötte toista ruokaa. Uskallanpa lyödä veikkaa siitä, että teillä ruokahuoneessanne on sellaistakin, jota ette uskalla näyttää Uudenmetsän päällikölle.
— Tällä kertaa ainakin erehdytte, herra Stone, vastasi Alfred.
— Uskon sanaanne, lausui metsäpäällikkö. — Mutta nyt, Kate rakas, täytyy meidän lähteä. Meillä on pitkä matka kotiin, ja Klara ei ole tottunut ratsastamaan. Jääkää hyvästi, rakkaat ystävät, ja kiitos vieraanvaraisuudestanne. Oletko valmis, Klara? Entä sinä, Kate?
Kaikki lähtivät pihalle. Metsäpäällikkö nosti Klaran hevosen selkään, ja Edvard auttoi Katea satulaan. Vielä kerran pyysi neiti Stone nuorukaista suostumaan hänen isänsä ehdotukseen. Metsäpäällikkö lausui ystävälliset jäähyväiset kaikille, varsinkin Edvardille ja sitten ratsastajat lähtivät liikkeelle. Kauan seisoivat sisarukset pihalla katsellen poislähtevien jälkeen, ja vasta kun he olivat kadonneet näkyvistä kutsui Edvard Alfredin syrjään kertoakseen hänelle metsäpäällikön tarjouksen ja kysyäkseen veljen ajatusta asiassa.
— Minun mielipiteeni tiedät jo, Edvard, minä kehoitan sinua muitta mutkitta suostumaan, sanoi Alfred. — Mistä syystä jäisit tänne metsiä samoamaan, kun kerran olet tilaisuudessa maailmaa näkemään? Minä tulen kyllä toimeen, nyt kun olen saanut Pablon, joka päivä päivältä käy yhä näppärämmäksi. Sinä opit toimessasi paremmin tuntemaan maailmaa ja sen oloja, ja sitäpaitsi hankit meille kaikille ystävän ja suojelijan. Lyhyesti sanoen: tyhmästi teet, jos kieltäydyt.
— Sinä olet kyllä oikeassa, Alfred, mutta minä olen niin tottunut vapaana samoilemaan metsiä, että minulle olisi hyvin vaikea istua nenä papereissa neljän seinän sisässä. Pyssy kynään, se on huono vaihtokauppa.
— Kynä on kyllä hyvä ase sekin, väitti Alfred; — se voi saada suuria aikaan. Ja sitä paitsi sanoit itse, että sinä tulet viemään tärkeitä kirjeitä metsäpäällikön ystäville, siitä päättäen saat kyllä liikkua ulkonakin. Ja miksi et voisi Oswaldin kanssa silloin tällöin käydä metsälläkin, vaikka olet kirjuri… usko pois, sinulle tulee hyvät päivät herra Stonen luona. Älä siis epäile ja muista, ettei tällaista tilaisuutta niinkään pian taas ilmene, tuskinpa koskaan.
— Sinä olet oikeassa, Alfred, jos oloni käy liian tukalaksi, palaan takaisin teidän luoksenne.
— Kiitos, Edvard, siinä teit viisaasti. Mutta kylläpä tuo Kate Stone on herttainen tyttö. Hän lupasi pian taas tulla tervehtimään Alicea ja Editiä ja tuoda heille kukantaimia puutarhaa varten; se ilahduttaa minua, tytöt ovat jo kyllin kauan olleet seuraa vailla täällä erämaassa, ja hänen seurastaan on heille vain hyvää.
Edvard ei vastannut tähän mitään, mutta hän ajatteli ehkä sitä enemmän. Ja kun Alfred vähän ajan kuluttua läksi toimilleen, vaipui Edvard syviin ajatuksiin. Hän oli niin iloinen! Kate Stonen kuva ei lähtenyt hänen mielestään. Ja metsäpäällikköön, joka hänelle ensin oli ollut niin vastenmielinen, hän päivä päivältä yhä enemmän kiintyi. — Kuningas tahtoi olla yksinvaltias ja riistää kansalta vapauden ja oikeuden, niinhän metsäpäällikkö sanoi. Niin ei Arnwoodissa kuninkaasta puhuttu, mutta jos se oli totta, saattoi kyllä ymmärtää, että kansa oli noussut kapinaan. — Mutta heillä ei ollut oikeutta häntä surmata, ajatteli Edvard edelleen. Ja se on metsäpäällikönkin mielipide. Hän inhoaa kuninkaanmurhaajia yhtä paljon kuin minäkin. Oikeastaan me molemmat siis olemme yhtä mieltä…
Tässä keskeytyi Edvardin mietiskely. Pablo tuli kutsumaan häntä sisään.
Illallinen oli pöydässä.