KUUDESTOISTA LUKU.
Metsäpäällikkö tutkii.
Sillä aikaa kuin poika kokosi ja sulloi tavaroitaan yhteen makuuhuoneessa, otti Edvard sängynpeitteen mukanaan toiseen huoneeseen, nosti ruumiin nurkkaan ja peitti sen vaipalla. Sitten hän alkoi tarkasti tutkia kaikkia kaappeja ja komeroita. Hän löysi paljon sellaista, jota hänen täytyi viedä kotiinsa, niinkuin kirjoja, liinavaatteita, kaikenlaisia aseita ja muuta sellaista, kaksi kiiltävää haarniskaa, pyssyjä, pistooleja, ruutia ja kuulia. Eräässä kaapissa oli rautainen lipas, joka oli lukittu. Missä oli sen avain? Kenties vainajan hallussa. Aivan oikein. Edvard haki hänen taskuistaan ja löysi avainkimpun. Yksi avaimista kävi lukkoon, mutta Edvard ei avannut lipasta. Hän arvasi sen sisältävän onnettoman miehen rahat, jotka olivat olleet syynä hänen väkivaltaiseen kuolemaansa. Sitäpaitsi oli huoneessa monta kallisarvoista kapinetta, kynttilänjalat olivat puhdasta hopeata, muutamia hopeapikarejakin oli. Edvard kokosi kaikki arvoesineet ja sulloi ne kahteen suureen vasuun, joita luultavasti oli käytetty halkoja varten.
Viereisessä huoneessa hän tapasi vielä muutamia lippaita ja arkkuja, jotka kaikki olivat lukitut. Hän päätti ottaa nekin mukaan, koska ne luultavasti sisälsivät arvokkaita esineitä. Tällä tavoin kerääntyi tavaroita enemmän kuin sopi kärryihin; täytyi näet kuljettaa vuode ja vuodevaatteetkin metsänvartijantalolle, kun ei pojalla muussa tapauksessa olisi ollut mitään makuusijaa.
Päivä oli jo korkealla, eikä Pabloa kuulunut. Koska oli jo päivällisaika, otti Edvard kaapista hiukan ruokavaroja, ja kutsui pojan syömään. Suurella vaivalla hän sai hänet maistamaan leivänpalasen ja juomaan lasillisen viiniä, joka tuntui häntä virkistävän. Edvard pakotti häntä syömään enemmän, ja syödessä pojan ruokahalu kasvoi. Samassa saapui jo Pablo.
— Nyt on hevonen täällä, sanoi hän.
— Hyvä, vastasi Edvard, — viekäämme siis kaikki tavarat kärryihin.
Tule sinä, Pablo, auttamaan.
Ensi työkseen he kuitenkin kantoivat oven vieressä makaavan rosvon ruumiin viidakkoon peittäen sen sanajaloilla. Sitten he alkoivat kantaa tavaroita kärryihin ja pian niitä kertyikin oikein suuri kuorma. Päällimmäiseksi levitettiin pari lakanaa, Pablo sitoi sitten vielä kuorman lujasti kiinni kärryihin köydellä. Kun se oli tehty, sanoi Edvard:
— Kas niin, nyt ei muuta kuin matkaan.
— Minä olen valmis, vastasi isätön poika, — mutta, lisäsi hän kyynelsilmin, — sallikaa minun vain heittää hyvästi isälleni.
Ääneti vei Edvard hänet huoneeseen missä kuollut makasi, ja veti peitteen vainajan kasvoilta. Poika laskeutui polvilleen ja suuteli isänsä verettömiä huulia, sitten hän nousi seisomaan, lankesi Edvardin kaulaan ja purskahti itkuun. Nuorukainen ei koettanut estää hänen kyynelvirtaansa, hän talutti vain hiljakseen hänet ulos huoneesta, ja kun he olivat tulleet pihalle, sanoi hän:
— Nyt meidän täytyy lähteä. Muutoin tulemme liian myöhään kotiin. Ja pienet sisarraukkani ikävöivät kovin minua, he eivät ole nukkuneet lainkaan, kun en tullut kotiin viime yönä.
Poika pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi: — Niin, lähtekäämme täältä.
Kovin hankalaa oli kulku kapealla metsäpolulla; kauan saivat Edvard, Pablo ja Kimo yhdistetyin voimin työskennellä, ennenkuin kärryt pääsivät paremmalle tielle. Mutta sitten päästiinkin nopeasti eteenpäin, ja kahden tunnin kuluttua näkyi jo koti. Samassa tulikin Edit juoksujalkaa heitä vastaan ja heittäytyi Edvardin syliin.
— Sinä paha Edvard, kuinka meitä peloitit, sanoi hän suudeltuaan veljeään monta kertaa.
— Katso, Edit, minä olen tuonut sinulle uuden leikkitoverin. Ojenna hänelle kätesi ja toivota hänet tervetulleeksi.
Edit ojensi kätensä pojalle ja katseli häntä suurin silmin.
— Hän on kaunis poika, Edvard, paljon kauniimpi kuin Pablo.
— Ei, neiti Edit, sanoi Pablo, — Pablo olla enemmän mies kuin hän.
— Missä on Alice? kysyi Edvard.
— Hän on illallispuuhissa. Mutta minä juoksin edeltäkäsin sinua vastaan, sillä tahdoin saada ensimmäisen suutelon.
— Sinä pikku veitikka. Kas siinä hän onkin. Niin, rakas Alice, sanoi Edvard ja suuteli toista sisartaan, joka nyt astui pihalle. — Olen pahoillani siitä, että olen saattanut teidät levottomiksi, mutta ellen minä olisi eksynyt, olisi tämä poikaraukka saanut surmansa kuten hänen isänsäkin. Hän muuttaa nyt meidän luoksemme asumaan ja tässä ovat hänen tavaransa tai oikeastaan osa niistä. Huomenna tuomme loput. Vuodevaatteita emme tällä kertaa saaneet mukaan, niin että hänen tänä yönä täytyy nukkua minun kanssani.
— Me koetamme tehdä hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista, sanoi Alice ystävällisesti katsoen poikaa, jonka posket olivat kivahtaneet tulipunaisiksi. — Kuinka vanha olet?
— Täytän kolmetoista vuotta ensi tammikuussa.
— Entä mikä on nimesi?
— Sen sanon sitten, vastasi poika hämillään.
Edvard ja Pablo alkoivat nyt nostaa tavaroita kärryistä huoneeseen, missä Pablo nukkui öisin. Kesken heidän puuhaansa juoksi Alice, joka sillä välin oli puhutellut poikaa, Edvardin luo sanoen:
— Edvard, hän on tyttö.
— Tyttö! huudahti Edvard hämmästyneenä.
— Niin, hän käski minun kertoa sen sinulle.
— Mutta miksi hän sitten käyttää pojan vaatteita?
— Hänen isänsä tahtoi niin. Hänen täytyi usein lähettää tyttö erään ystävän luo, ja hänen mielestään tyttö oli turvatumpi pojan puvussa. Hän on luvannut kertoa minulle kaikki elämänvaiheensa tänä iltana.
— Siinä tapauksessa saatte valmistaa hänelle vuoteen teidän huoneeseenne. Ota Pablon sänky, hän voi nukkua minun kanssani.
— Kylläpä Alfredin silmät suurenevat, kun hän tulee kotiin, sanoi
Alice nauraen.
— No, Pablo, nyt kun tiedät hänen olevan tytön, myönnät kai, että hän on sinua kauniimpi? sanoi Edvard.
— Niin, hyvin kaunis tyttö, mutta liian paljon tyttö ollakseen kaunis poika.
Vihdoin viimein oli kaikki tavarat kannettu sisään, ja Kimo sai kelpo illallisen, jonka se hyvin oli ansainnut. Edvard ja Pablo olivat niinikään kauhean nälissään, ja pian istuivat kaikki illallispöydässä.
— Kas niin, sanoi Edvard vieraalle tytölle, — me saimmekin uuden sisaren uuden veljen asemesta. Ehkä nyt saan tietää nimesi?
— Minun nimeni on Klara.
— Miksi et heti sanonut minulle, että olet tyttö?
— Minä häpesin, kun olin pojan vaatteissa, ja sitäpaitsi olin niin onneton rakkaan isäni puolesta, että tuskin muistinkaan, mikä olin. Ja tätä sanoessaan tyttöparka taas purskahti kyyneliin.
Alice ja Edit hyväilivät ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan. Kun he olivat syöneet, valmistivat tytöt Klaralle vuoteen, jonka jälkeen Edvard piti tavanmukaisen iltahartaushetken.
Seuraavana aamuna ajoivat Edvard ja Pablo jo anivarhain Klaran kotiin noutaakseen hänen viimeisetkin tavaransa. Viininkin, joka oli kaapissa, pani Edvard muitten joukkoon ja lähetti sitten Pablon viemään kuormaa kotiin. Itse hän jäi autioon taloon odottamaan veljeään ja metsäpäällikköä.
Aamupäivällä, noin kello kymmenen aikana, hän näki muutamien ihmisten lähenevän taloa ja niiden joukossa hän tunsi Alfredin, metsäpäällikön ja Oswaldin. Metsäpäällikkö ratsasti, muut kulkivat jalkaisin.
Edvard ja metsäpäällikkö tervehtivät toisiaan, mutta metsäpäällikkö oli kovin totinen ja ajatuksissaan ja kohteli niin kylmästi nuorukaista, että tämä melkein oli loukkaantunut. Olihan hän pelastanut miehen tyttären, olisihan hän voinut ainakin lausua pari sanaa kiitokseksi. Mutta hän ei sanoilla eikä käytöksellään osoittanut kummastustaan, johdatti vain äänetönnä kaikki tulijat rosvon ruumiin ääreen. Eräs metsäpäällikön seuralaisista poisti ruumista peittävät sanajalat.
— Kuka surmasi tämän miehen? kysyi metsäpäällikkö.
— Tämän talon isäntä.
Edvard johdatti sitten seurueen talon taakse, missä toinen rosvoista makasi.
— Ja tämä kaatui minun kädestäni, sanoi hän tyynesti.
— Mutta vielä on yksi ruumis tässä talossa, jatkoi hän vieden heidät huoneeseen, jossa Klaran isä lepäsi. Hän paljasti ruumiin kasvot, ja metsäpäällikkö katseli kauan liikutetun näköisenä kuolleen piirteitä. — Peittäkää hänet jälleen, kuiskasi hän, kääntyi poispäin ja istui tuolille pöydän ääreen.
— Ja mitenkä tämä oikein tapahtui? Kuka hänet tappoi? kysyi hän.
— Minä en nähnyt tätä henkilöä enkä rosvoa, mutta kuulin yhtaikaa kaksi laukausta ja arvaan, että he kaatuivat toinen toisensa kädestä.
Metsäpäällikkö kutsui kirjurinsa luokseen, käski hänen asettaa kirjoitusvehkeensä järjestykseen ja kääntyi sitten Edvardin puoleen sanoen:
— Edvard Armitage, me aiomme nyt merkitä pöytäkirjaan kertomuksenne näistä surullisista tapahtumista.
— Minä kuljin metsässä, alkoi Edvard, — ja eksyin.
— Te olitte metsässä öiseen aikaan?
— Niin.
— Pyssyinenne?
— Minulla on aina pyssy matkassani, vastasi Edvard.
— Metsästääksenne?
— Ei, minä en ikimaailmassa ole ollut metsällä pimeässä.
— Mitä asiaa teillä oli metsässä? Olitteko siellä muuten vain huviksenne?
— Minä kuljin vain saadakseni rauhassa ajatella, ja vaelsin umpimähkään eteenpäin, kunnes en enää tiennyt, missä olin.
— Mikä teidän mieltänne niin oli järkyttänyt?
— Sen voin kyllä kertoa. Olin ollut Oswaldin luona. Te, herra Stone, olitte juuri silloin palannut Lontoosta ja olitte kertonut, että Kaarle Toinen oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi. Kas siinä syy hajamielisyyteeni.
— Jatkakaa, sanoi metsäpäällikkö, eikä Edvardia nyt enää keskeytetty. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, juurta jaksain. Kirjuri merkitsi joka sanan muistiin ja luki sitten ääneen, mitä oli kirjoittanut, jotta Edvard voisi hyväksyä sen. Sitten hän kysyi, osasiko Edvard kirjoittaa.
— Luullakseni, vastasi Edvard, otti kynän ja kirjoitti nimensä paperiin.
Kirjuri katsoi häneen pitkään ja sanoi: — Suokaa anteeksi, että kysyin teiltä sitä, mutta metsänvartijat eivätkä tavallisesti osaa kirjoittaa eivätkä lukea, enkä minä tiennyt…
— Olette oikeassa, sanoi Edvard. — Minun ei olisi pitänyt ihmetellä teidän kysymystänne. Vieläkö läsnäoloni on tarpeellinen?
Metsäpäällikkö sanoi: — Te puhuitte jostain pojasta, mihin hän on joutunut?
— Hän on minun luonani, kotonani.
— Teidän luonanne? Miksi niin?
— Minä lupasin hänen isälleen pitää huolta hänen lapsestaan, ja minä aion pitää sanani.
Metsäpäällikkö oli hetken aikaa ääneti, sitten hän sanoi: — Te olette muuttanut täältä koko joukon tavaroita, huomaan minä. Oletteko myöskin vienyt papereita ja muuta sellaista?
— Sitä en todellakaan tiedä itsekään. Poika pani itse tavaransa kokoon, ja niiden joukossa oli myöskin pari lukittua lipasta, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne sisälsivät. Minä olen ylipäänsä koettanut toimia sen mukaan kuin olen katsonut isättömän pojan hyödyn vaativan, ja minä olin, kuten sanottu, luvannut hänen isälleen, että…
— Teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa miehen tavaroita täältä pois. Hän, joka tuossa lepää, oli vaarallinen kuninkaanpuoluelainen.
— Te tunsitte hänet siis? kysyi Edvard hämmästyneenä.
Metsäpäällikkö ei vastannut.
— Luonnollisesti tunsitte hänet siis, väitti nuorukainen. — Ainakin tiesitte hänen asuvan tässä talossa.
— Teillä on sukkela kieli, nuori ystäväni, sanoi metsäpäällikkö. — Mutta minä annan kokemattomuutenne anteeksi ja, vastaan kysymykseenne. Niin, minä tunsin tämän miehen, hän oli kuolemaantuomittu aikoinaan ja pakeni vankilastaan pari päivää ennen tuomion toimeenpanoa. Huhu kertoi, että hänen oli onnistunut paeta ulkomaille. Totuus on nyt tullut ilmi, ja parlamentin täytyy heti saada käsiinsä hänen paperinsa; ne sisältävät varmaankin tärkeitä tietoja hänen rikostovereistaan.
Edvard ei voinut pidättää suuttumustaan. — Ja niin hankitaan mestauspölkylle yhä uusia uhreja! huudahti hän.
— Vaiti, nuorukainen! Älkää käyttäkö sellaisia sanoja maan esivallasta. Ettekö tiedä, että puhutte kuin valtionkavaltaja. Tutkimus on nyt päättynyt. Kaikki muut saavat lähteä paitsi Edvard Armitage, jonka kanssa tahdon puhua yksityisesti.
— Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi, hyvä herra, palaan heti takaisin, sanoi Edvard.
Tämän sanottuaan hän lähti toisten kanssa ulos, vei Alfredin hiukan syrjään ja kuiskasi hänelle: — Lähde täältä kenenkään huomaamatta, riennä kotiin ja kätke kaikki paperit, mitä löydät niiden kapineiden joukosta, jotka täältä olemme vieneet. Tässä ovat avaimet. Kaiva sitten paperit ja rautalipas puutarhaan tai jonnekin muualle, niin ettei niitä kukaan löydä.
Kun Edvard hiukan myöhemmin astui huoneeseen, näki hän metsäpäällikön seisovan Klaran isän ruumiin ääressä; hänen kasvoillaan oli sanomattoman surullinen ilme.
— Edvard Armitage, sanoi hän istuutuen entiselle paikalleen pöydän viereen. — Teidän asemanne on halpa, mutta te olette saanut hyvän kasvatuksen, ja te olette uskollinen, reipas ja kelpo poika. Minä olen teille suuressa velassa, jota en koskaan voi täydellisesti maksaa, en silloinkaan, vaikka sallisitte minun tehdä puolestanne kaikki mitä voin. Tahtoisin kuitenkin varoittaa teitä: te olette liian avomielinen. Puhutte liian vapaasti. Nyt ei ole sopiva aika ilmaista yleisölle ajatuksiansa ja tunteitaan. Minuakin ympäröivät vakoojat joka suunnalla, ja senvuoksi täytyy minun käyttäytyä sen mukaisesti. En voi puhua vapaasti ja ääneen teille niinkuin sydämeni vaatii…
— Minä en voi salata ajatuskantaani, herra Stone, olen kasvatettu sellaisen miehen kodissa, joka oli kuninkaalleen uskollinen, en voi enkä tahdo olla erilainen.
— Sitä teidän ei tarvitsekaan, eikä kukaan sitä teiltä vaadi. Mutta teidän täytyy myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että te vain pahennatte kuninkaan asiaa huutaessanne julki mielipiteitänne liian avomielisesti. Ajatelkaapa, jos kaikki puoluelaisenne tekisivät samoin, mikä olisi siitä seurauksena? Vankilat täyttyisivät ja kuninkaanne menettäisi parhaat miehensä. Aika neuvon tuo, on hyvä sananparsi, uskokaa minua. Me olemme erimieliset monessa suhteessa, Edvard Armitage, mutta ymmärrättehän, etten minä koskaan kuitenkaan voi käyttää valtaani teidän vahingoksenne — teidän, jota minun on niin paljosta kiittäminen. Miksi tahdotte siis liian rohkealla ja häikäilemättömällä puheellanne pakottaa minua kohtelemaan teitä tylysti toisten läsnäollessa. Olenhan kuitenkin teihin syvästi kiintynyt.
— Minä kiitän teitä hyvästä neuvostanne ja lämpimistä sanoistanne, joihin panen suurta arvoa, sanoi Edvard.
Herra Stone kertoi nyt, että vainaja ja hän olivat olleet vanhoja tuttavia, ja että hän aivan hyvin oli tietänyt hänen piileskelevän Uudessametsässä. Hänen nimensä oli majuri Ratcliff, ja hän ja metsäpäällikkö olivat olleet nuoruudenystäviä ja aina erottamattomia. Herra Stone oli tiennyt, että hän asui näillä seuduin jo ennenkuin hän tuli metsäpäälliköksi Uuteenmetsään, ja oli kauan pelännyt hänen puolestaan.
Kaiken tämän kertoi metsäpäällikkö Edvardille ja kummastuneena tämä virkkoi:
— Suokaa anteeksi, herra Stone, mutta mitä enemmän opin teitä tuntemaan, sitä enemmän täytyy minun teitä kunnioittaa ja samalla ihmetellä, että olette voinut liittyä Cromwellin puolueeseen.
— Minä liityin Kaarle-kuninkaan vastustajiin, vastasi metsäpäällikkö, — senvuoksi, että kuningas tahtoi riistää kansalta vapauden. Mutta en voinut uneksiakaan, että asiat saisivat näin surullisen päätöksen. Vapauttaan ja oikeuttaan täytyy jokaisen puolustaa, mutta en koskaan olisi hyväksynyt rosvoamista enkä kuninkaan murhaa — en milloinkaan. Senvuoksi olenkin nyt joutunut Cromwellin epäsuosioon — Cromwellin, tuon miehen, joka mestautti kuninkaan ja joka luullakseni itse tavoittelee kruunua. Minä ja monet muut kanssani olemme kadottaneet luottamuksemme häneen… niin, Edvard Armitage, nyt tunnette asemani, olen avannut sydämeni teille salaamatta oikeata ajatustani. Mutta minä tiedän myöskin, että te ansaitsette luottamukseni, ettekä sitä väärinkäytä.
— Kiitos luottamuksestanne, herra Stone, huudahti Edvard. — Minä lupaan aina vastedes elämäni taipaleella muistaa sanojanne.
— Oikein, nuori mies! Seuratkaa vain minun neuvoani, älkää olko niin kiivas, se ei ole hyödyksi asiallenne, ja itse joudutte vain suotta vaaroihin. Mutta asiasta toiseen. Tehän sanoitte, että majuri Ratcliffilla oli lapsi, mutta te puhuitte pojasta. Hänellä ei koskaan ole ollut poikaa, ainoastaan yksi tytär.
— Niin, herra Stone, minä sanoin kuulustelussa tavanneeni pojan tässä talossa. Niin luulin itsekin ensin. Majurin tytär oli pojanvaatteissa, ja vasta sisarilleni hän ilmaisi olevansa tyttö.
— Olin siis oikeassa. Mutta Edvard Armitage, tämän nuoren tytön tahdon minä ottaa kotiini. Aion kasvattaa häntä kuin omaa tytärtäni ja luulen voivani olla hänelle hellä isä. Teidän lupauksenne hänen isälleen ansaitsee kunnioitusta, mutta luulen teidän myöntävän, että minä kykenen suomaan hänelle sopivamman kodin kuin te.
Edvard jätti tietysti mielellään Klara Ratcliffin niin kunnollisen miehen huostaan eikä osannut kyllin lämpimästi kiittää metsäpäällikköä siitä, että hän niin ystävällisesti vapautti hänet suuresta edesvastuusta.
— Vielä muuan seikka. Kuten jo ennen olen maininnut teille, Edvard Armitage, olen minä urkkijain ympäröimänä, ja senvuoksi täytyy minun olla hyvin varovainen. Sanoittehan, ettette äsken huomannut mitään papereita.
— Niinpä kyllä, mutta minä epäilen, että niitä mahdollisesti on. Sentähden lähetin veljeni, Alfredin kotiin edeltäkäsin ja käskin hänen kätkeä kaikki paperit, mitä hän löytäisi.
Metsäpäällikkö hymyili.
— Siinä tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin lähteä teidän kotiinne. Me emme löydä mitään ja minä olen täyttänyt velvollisuuteni. En tiennyt, että veljenne oli täällä. Arvattavasti hän on sama nuorukainen, joka tullessamme kulki Oswaldin seurassa.
— Niin on.
— Hän näyttää myöskin siltä, kuin olisi hän kasvatettu Arnwoodissa?
— Niin, eversti Beverley on kasvattanut meidät molemmat.
— Vielä sana. Muistakaa, että jos minä muitten läsnäollessa olen tyly ja ankara teitä kohtaan, on se vain teeskentelyä, ymmärrättehän mistä syystä?
Metsäpäällikkö meni sitten ulos ja sanoi seuralaisilleen: — Nuoren Armitagen puheesta päättäen on hän vienyt kotiinsa koko joukon lippaita ja laukkuja. Meidän täytyy siis rientää sinne tutkimaan niiden sisältöä. On päivällisaika. Voitteko tarjota meille jotain syötävää kotonanne, nuori mies?