VIIDESTOISTA LUKU.
Rosvojen ja murhaajien parissa.
Vielä kerran näki Edvard kipinän tuikahtavan pimeän läpi, ja nyt hän selvästi kuuli, kuinka piikivi iski rautaan. Hän hiipi lähemmäksi ja kätkeytyi paksun puun taakse, josta hän itse näkymättömänä saattoi nähdä kaikki, mitä tapahtui. Hän huomasi miehen, joka oli polvillaan ja piti hattuaan tuulta vasten suojatakseen tulta. Sytytettiin lyhty, joka silmänräpäyksen loi liekkuvaa valoa ympärilleen — sitten oli taas aivan pimeä. Lyhty peitettiin. Edvard aikoi ensin astua tuntemattoman luo kysyäkseen häneltä tietä, mutta sitten hän muutti mielensä. — Tahdonpa ensin hiukan tarkastella häntä, arveli hän, heittäytyi maahan ja ryömi eteenpäin sanajalikon kautta, kunnes hän oli noin kymmenen kyynärän päässä lyhtyä pitelevästä miehestä — tai oikeammin miehistä, sillä nyt hän huomasi, että heitä oli kaksi. He puhelivat keskenään.
— Ei, meidän täytyy vielä odottaa puoli tuntia, sanoi toinen. — Ihmiset, jotka Lymingtonista tuovat hänelle ruokatavaroita ja muita tarpeita, eivät vielä ole ennättäneet poistua. Heidän on tapana lähteä hänen luotaan vasta pimeän tultua.
— Tiedätkö kuka tuo hänelle elintarpeita? kysyi toinen ääni.
— Kyllä, ravintolanisäntä Parlamentinkadulta — olen aivan unohtanut, mikä kilpi hänellä on.
— Ahaa, tiedän kyllä ketä tarkoitat. Vai niin! Hän on ilkeä kuningasmielinen. Hohoo, kyllä me hänet kovalle panisimme, jos vain uskaltaisimme näyttäytyä Lymingtonissa.
— Niin, jos vain… Mutta siinähän solmu onkin. Saattaisipa käydä niinkin, että nuo toiset panisivat meidät kovalle, joka ei olisi kovinkaan mieluista.
Toinen ei vastannut, mutta kysyi hetken kuluttua:
— Hänellä on siis rahoja? Oletko varma siitä?
— Ettenkö olisi! Kyllä hänellä rahoja on, sen saat uskoa. Olen itse seisonut kurkistamassa ikkunaluukun raosta ja näin kuinka hän pudotteli kultarahoja nahkapussista.
Edvard heristi korviaan. Kenestähän he puhuivat? Hiljaa! Nyt puhui toinen taas.
— Kuulehan nyt. Ensin kolkutamme ovelle ja kysymme, eikö heillä olisi tilaa kahdelle vaeltavalle kisällille; mutta ellei se juoni onnistu, jota melkein epäilen, jäät sinä vain seisomaan ovelle ja pidättelet häntä yhä pyynnöillä ja muulla puheella; sillä välin puikahdan minä toiselle puolelle ja koetan, enkö pääsisi sisään takaovesta tai ikkunan kautta.
— Onko hän yksin?
— Ypö yksin. Nimittäin, hänellä on kyllä juoksupoika, joka käy hänen asioillaan, mutta hänestä me kyllä pian suoriudumme… Saatpa nähdä, että kaikki käy vallan mainiosti, ukkoseni. Rehellisyys maan perii — siksipä olenkin valinnut sinut toverikseni, koska tiedän, että voin sinuun luottaa, Ben.
— Niin voitkin, Will. Jokos alamme patikoida kultakolikolta kohti?
— Lähdetään vain! Tämä onkin viimeinen retkeni, sanoi Will, — sillä silloin on minulla niin paljon rahoja, että saatan lähteä Hollantiin. Englannissa alkaa jo maa polttaa jalkaini alla.
— Matkustaako — ei, siihen en minä suostu. Minä jään vanhaan iloiseen Englantiin. Täällä toki ymmärtää, mitä toinen puhuu. Ennen pysyn täällä, vaikka hirttonuorakin uhkaisi, kuin vietän elämäni noiden kömpelöiden hollantilaisten joukossa, mokomien tollojen seurassa, jotka eivät osaa juoda kunnon oluttakaan ja vetävät jalkaansa kaksikymmentä paria leveitä housujaan yhtä kyytiä. Ei, Englantiin minä jään kuin jäänkin. Minä marssin pohjoista kohti, sen totta maar teen — pohjoiseen.
Molemmat kelpo toverit olivat nousseet seisomaan ja lähtivät nyt kulkemaan metsän kautta. Edvard hiipi heidän jäljestään. Hän pelkäsi kovin joutuvansa ilmi, mutta tuuli niin rajusti, ettei hänen askeleitaan kuulunut, vaikka hän monta kertaa tallasi kuivuneita lehtiä, jotka rapisivat hänen jalkainsa alla. He kulkivat, kulkivat ja pysähtyivät vain kerran tarkastaakseen pistoolejaan. Viimein he saapuivat pieneen tammilehtoon, jonka kautta kapea polku johti. He seurasivat polkua, kunnes tulivat aukealle nurmelle, jonka keskellä oli pieni talo. Täällä he seisahtuivat neuvottelemaan, mutta oli niin kova myrsky ja he puhuivat niin matalalla äänellä, että Edvard ei voinut kuulla mitä he sanoivat, vaikka he olivat aivan lähellä häntä. He lähenivät nyt rakennusta, ja Edvardkin muutti asentoaan, niin että hän tuli seisomaan vasten huoneen toista päätyä.
Edvard pani enemmän sankkiruutia pyssyynsä ja jäi odottamaan. Miehet tekivät nyt kuten olivat päättäneet, toinen jäi rakennuksen etupuolelle, toinen hiipi takapuolelle. Vähän myöhemmin kuuli Edvard sen, joka seisoi ovella rukoilevalla äänellä pyytävän yösijaa, mutta hän ei saanut vastausta. Hän alkoi silloin takoa ja potkia ovea ikäänkuin hän aikoisi murtaa oven, mutta oikeastaan hän vain tällä lailla melusi, jotta hänen kumppaninsa rauhassa saisi murtautua sisään takaovesta. Edvard, joka oli kuullut konnien keskustelun, ymmärsi heidän juonensa, ja hän piti Williä tarkoin silmällä. Tämä olikin todella saanut ikkunan auki takaoven luona ja seisoi nyt sen alla pistooli kädessä. Salaman nopeudella kohotti Edvard pyssyn poskelleen ampuakseen miehen, kun samassa sisältä kuului liikettä, ja kimeä ääni huusi: — He tulevat sisään takaovesta! Mies laukaisi pyssynsä avonaisen ikkunaa kautta, kuului kiljahdus, mutta samassa tuokiossa laukaisi Edvardkin pyssynsä ja rosvo kaatui maahan.
Yks kaks latasi Edvard uudelleen pyssynsä ja samassa hän kuuli, että pääovi kiskaistiin auki. Pari laukausta pamahti, sitten vallitsi kuolon hiljaisuus. Hän riensi toiselle puolelle taloa ja oli kompastua ruumiiseen, joka pitkänään venyi kynnyksellä. Hän astui ruumiin yli huoneeseen, missä surullinen näky kohtasi hänen silmiään. Lattialla makasi mies, kuollut tai kuolemaisillaan, ja puolikasvuinen poika oli polvillaan hänen vieressään katkerasti itkien.
— Älkää pelätkö, minä olen ystävänne, sanoi Edvard, otti kynttilän, joka oli huoneen toisessa päässä ja asetti sen lattialle haavoitetun viereen, tutkiakseen hänen tilaansa. — Nouse, poikani, sanoi hän, — ja salli minun katsoa, voinko olla avuksi.
— Oi ei, huudahti poika. — Hänen verensä vuotaa kuiviin.
— Riennä noutamaan vähän vettä, niin olet kiltti poika, käski Edvard.
— Minä sillä aikaa katson mihin hän on haavoittunut.
Mutta ikävä kyllä — kaikki apu oli turhaa. Kuula oli sattunut miehen niskaan kaulanikamien yläpuolelle, ja veri virtasi ulos hänen suustaan tukehduttaen hänet. Hän oli kuitenkin vielä tajuissaan, mutta ei voinut puhua muuta kuin viittaamalla. Hän viittasi itseensä ja pudisti päätään ikäänkuin osoittaakseen, että hän pian kuolisi; sitten hän käänsi katseensa poikaan, joka juuri toi vettä ja katsahti sitten Edvardiin rukoileva ilme silmissään. Nuorukainen ymmärsi heti, että kuoleva pyysi häntä pitämään huolta pojasta ja hän vastasi liikutettuna:
— Minä ymmärrän teitä ja lupaan ottaa poikanne luokseni. Hän kuuluu tästä hetkestä alkaen meidän perheeseemme.
Tuokioksi kirkastivat ilo ja kiitollisuus miehen kalmankalpeat piirteet, hän tarttui pojan käteen ja laski sen Edvardin kouraan. Mutta nyt olivat hänen voimansa lopussa, ja kun uusi verivirta pulpahti haavoista täyttäen hänen suunsa, vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hän kuoli.
Kun Edvard huomasi, ettei hänen apuaan enää tarvittu, jätti hän pojan kahden kesken isän kanssa ja meni katsomaan, olivatko molemmat rosvot kuolleet. Hän otti kynttilän ja tutki tarkoin Beniä, joka makasi kynnyksen vieressä, hän oli saanut kuulan aivoihin ja oli kuollut. Sitten Edvard laski kynttilän lattialle, otti pyssyn käteensä ja meni rakennuksen taakse, jossa toinen rosvo oli kaatunut. Hän oli vielä elossa ja Edvard kuuli hänen voihkivan.
— Ben, Ben, Jumalan tähden, vähän vettä. Minä olen mennyttä miestä,
Ben.
Edvard palasi sisään, toi vesiastian ja nosti sen kuolevan huulille.
Kun hän oli juonut, kuiskasi hän:
— Kiitos, Ben, kiitos, ja katkonaisin sanoin hän lisäsi: Minä huomaan, että kuolen —. Mutta sinä tiedät tammen — salama on siihen iskenyt — mailin päässä täältä. Oih, minä kuolen —. Kolme kyynärää siitä — eteläänpäin — sinne kaivoin kaikki rahani — ne ovat sinun — oi, vielä vettä! Mies koetti juoda taas ruukusta, jota Edvard piteli hänen edessään, mutta samassa hän kirkaisten lyyhistyi kokoon ja heitti henkensä.
Edvard siirsi nyt Benin ruumiin syrjään ja sulki porstuan oven, samoin sulki hän ikkunan, jonka Will oli repinyt auki. Sitten tarkasti hän lähemmin poikaa, joka tiedotonna lepäsi lattialla kasvot hengettömän isänsä rintaa vasten. Edvard nosti hänet varovasti syrjään ja katseli murhattua miestä; hän ei nähtävästi ollut talonpoika, siksi oli hänen partansa liian hyvin hoidettu ja hänen sormensa liian hienot ja valkoiset; ne kädet eivät olleet työmiehenkourat.
— Siskoni ja minä emme nähtävästi ole ainoat, jotka elämme valepuvussa tässä metsässä, ajatteli Edvard. — Mitähän nyt teen poikarukan suhteen?
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että sisähuoneessa, jonka ovi oli auki, oli vuode. Hän kantoi pojan sinne ja laski hänet vuoteelle, sitten hän toi vähän vettä ja hautoi hänen kasvojaan sillä. Vähän ajan kuluttua poika avasi silmänsä. Samassa tuokiossa hän muisti mitä oli tapahtunut ja purskahti katkeraan itkuun. Edvard ymmärsi; että hänen läsnäolonsa ei tällä haavaa ollut välttämätön, ja hän vetäytyi hienotunteisesti hiukan syrjään antaakseen pojan rauhassa vuodattaa kyyneliään. Väsynyt kun oli illan vaiherikkaista tapauksista, istuutui hän isättömän pojan vuoteen ääreen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ajatteli, miten omituisesti kohtalo tänä iltana oli johdattanut hänen askeleensa, muisti Jaakko Armitagen rauhallista kuolemaa ja vertasi sitä niiden kolmen miehen hirveään loppuun, jotka tänä iltana olivat tästä maailmasta eronneet.
Hetkisen kuluttua huomasi Edvard, että poika oli vaipunut uneen. Hän antoi poloisen levätä tietäen, että uni on paras lääke tuskissa ja murheissa. Mutta pian alkoi hän itse käydä nälkäiseksi, ymmärrettävästi kyllä, illallista hän ei ollut syönyt, ja aamu alkoi jo sarastaa. Hän avasi kaapin ja löysi vähän ruokaa sekä pullon viiniä. Edvard söi ja joi, kummalliselta tuntui taas maistaa viiniä, se muistutti entisiä onnellisia aikoja rakkaassa Arnwoodissa, Viini ehkä vaikutti sen, että hän hetken kuluttua vaipui sikeään uneen. Kun Edvard heräsi, oli aurinko jo korkealla, ja hän ymmärsi nukkuneensa jotenkin kauan. Hän avasi varovasti porstuan oven, ja astui ulos tutkiakseen taloa ja sen ympäristöä. Edellisenä iltana oli ollut niin pimeä, ettei hänellä voinut siitä olla selvää käsitystä. Talo oli niin kokonaan pensaikkojen ja puiden peitossa, että hänen oli mahdoton erottaa mitään aukeamaa. Vasta kauan etsittyään onnistui hänen löytää polku, jota hän ja rosvot edellisenä yönä olivat kulkeneet. Pitkin tätä polkua hän nyt kulki, kunnes saapui metsään, mutta seutu oli hänelle tuiki vieras, joten hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän päätti nyt palata takaisin taloon ja herättää pojan, kenties voisi tämä antaa hänelle tietoja siitä, missä päin oltiin. Hän oli juuri kääntyä, kun äkkiä kuuli koiran haukkuvan kappaleen matkan päässä, sillä lailla kuin koiran on tapana haukkua päästyään oikeille jäljille. Ääni läheni lähenemistään — ja kukapa tuolla livistää häntä vastaan ellei hänen oma koiransa, uskollinen vanha Turva, joka seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyy häntä syleilemään. Ja aivan sen kintereillä seuraavat Alfred ja Pablo.
Ei ole helppo sanoa, kuka heistä oli iloisin tästä odottamattomasta kohtauksesta. Turva hyppäsi korkealle ja nuoli Edvardin kasvoja, ja molemmat veljet heittäytyivät toistensa syliin, Alfredin silmissä kimaltelivat ilonkyyneleet. — Jumalan kiitos, me löysimme sinut kuitenkin, Edvard! Missä olet ollut ja mitä on tapahtunut? Meillä on ollut kauhea yö. Viimein sai kelpo Pablomme oivan tuuman, hän tahtoi koettaa eikö Turva voisi löytää jälkiäsi. Hän antoi sen haistaa vanhaa nuttuasi ja koe onnistuikin. Turva pääsi vihdoin jäljillesi johdattaen meidät tänne. Me seurasimme sitä ja kuljimme mitä ihmeellisimpiä mutkia. Olimme jo kerrassaan kadottaneet kaiken toivon, ja nyt — tässä sinä olet.
Edvard puristi mustalaispojan kättä ja kiitti häntä.
— Kuinka kaukana olemme kodista, Alfred? kysyi hän.
— Noin pari mailia, tuskin enemmän, arveli veli.
Edvard kertoi nyt muutamin sanoin yön monivaiheiset tapahtumat ja vei sitten Alfredin ja Pablon viidakon halki pienelle talolle. Ehdottomasti vavahtivat: pojat nähdessään murhattujen ruumiit. Sitten he neuvottelivat mitä ensin olisi tehtävä. Edvard ehdotti, että Alfred menisi Oswaldin luo ilmoittamaan tapahtumasta; hän saattaisi sitten kertoa asiasta metsäpäällikölle, jonka velvollisuus kai lähinnä oli ottaa asiasta selkoa. Toiset hyväksyivät Edvardin ehdotuksen, ja Pablo lupasi heti juosta kotiin kertomaan Alicelle ja Editille, että Edvard-veli oli terve kuin kala, hyvissä voimin ja pian palaisi kotiin.
— Entä poika, Alfred? Edvard sanoi. — Mitä hänen suhteensa teemme?
— Missä hän on?
— Hän nukkuu. Mutta kun hän herää, täytyy minun kai viedä hänet kotiin. Talossa on sitäpaitsi koko joukko arvokkaita esineitä, ja ne täytyy pojan saada pitää. Rahoja oli vainajalla myöskin rosvojen puheista päättäen. Mutta siihen tarkoitukseen tarvitsen hevosen ja kärryt. Mies oli luultavasti kuningasmielinen, niin ainakin rosvot väittivät, ja siinä tapauksessa lankeaa hänen omaisuutensa parlamentille. Mutta sitä minä en salli, se olisi väärin poikarukkaa kohtaan. Vai mitä arvelet, Alfred? Olisitko sinä tahtonut ajaa Oswaldin luo?
— En, en suinkaan. Parasta on, että turvaudun vain omiin sääriini. Minä ennätän kyllä ajoissa Oswaldin luo ja muista, että sinulla täytyy olla runsaasti aikaa saadaksesi pojan omaisuuden siirretyksi meille.
— Olet oikeassa. Sinä menet nyt siis metsävoudin ja herra Stonen luo, ja sinä, Pablo, riennät kotiin, sanot minulta sisarilleni terveisiä, valjastat Kimon kärryjen eteen ja ajat tänne hyvää kyytiä. Minä jään tänne ja asetan kaikki järjestykseen, niin että pääsemme kotiin niin pian kuin mahdollista.
Alfred ja Pablo lähtivät siis kumpikin eri taholle ja Edvard meni herättämään poikaa.
Orpo oli jo hereillä, kun Edvard astui sisään. Hän itki taas isäänsä ja oli aivan epätoivoissaan. — Mihin minä poloinen joudun, vaikeroi hän nyyhkyttäen.
— Kuulepas, poikani, sanoi Edvard lempeästi, — minä lupasin isällesi hänen kuolinhetkellään, että sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta, ja lupaukseni on minulle pyhä. Sinä saat asua meidän luonamme yhdessä sisarieni, veljeni ja minun kanssani, ja me pidämme sinua oikein hyvänä.
— Onko teillä sisaria?
— On kaksi. Pian tulee hevosemme noutamaan meitä, silloin ajamme täältä pois ja yöllä sinä nukut makeasti minun kattoni alla. — Sanopas, kauanko olet asunut täällä?
— Vähän yli vuoden.
— Kenen on tämä talo?
— Isäni osti sen, koska hän luuli saavansa elää täällä rauhassa ja turvassa kenenkään tietämättä. Hän oli näet paennut vankilasta, jossa hän istui odottaen tuomiotaan. Parlamentti oli tuominnut hänet kuolemaan.
— Hän oli siis kuninkaalleen uskollinen?
— Niin, se oli hänen ainoa rikoksensa.
— Silloin saat olla huoleti, poikani. Minä ja veljeni olemme myöskin kuninkaan miehiä koko sydämestämme. Sanon tämän siksi, että voisit luottaa meihin. Koska talo oli isäsi, on kai kaikki irtaimisto myöskin hänen? kysyi Edvard edelleen.
— Kyllä, kaikki tyynni.
— Ja nyt ne ovat sinun, eikö niin?
— Niin luulen, lausui poika ja purskahti uudelleen itkuun.
— Älä itke, poikani, sanoi Edvard. — He eivät enää voi vahingoittaa isääsi, joka on ylhäällä taivaassa, sinuun he eivät myöskään voi koskea, kun et ole tehnyt mitään pahaa. Mutta isäsi omaisuuden he voivat ottaa sinulta, jos saavat siitä vihiä. Senvuoksi olen lähettänyt noutamaan hevosen, ja kun se tulee, niin muutamme kaikki tavarasi meille. Olen myöskin lähettänyt sanan metsäpäällikölle, mutta hänen kanssaan ei ole vaikea olla tekemisissä. Saatpa nähdä, että kaikki vielä päättyy hyvin. Sinä lähdet tietysti minun kanssani kotiin vielä tänä iltana. Tänne et voi jäädä.
— Te olette hyvin hyvä, ja minä teen mielelläni niinkuin te tahdotte, mutta minä olen vielä kovin heikko ja huono, vastasi poika.
— Sinun täytyy oman itsesikin tähden rohkaista mieltäsi, poikani. Tulepas nyt kokoomaan vaatteitasi ja muuta pientä, minä sillä välin tutkin vähän taloa. Eikö isälläsi ollut rahoja? Kuulin rosvojen sanovan, että he olivat nähneet hänen ottavan kultarahoja pussista, ja se kai olikin syynä heidän hyökkäykseensä.
— Inhoittavat rahat! huudahti poika, — niin, hänellä oli paljon rahoja, mutta en tiedä, kuinka paljon.
— Nousehan nyt jalkeille ja koeta tehdä niinkuin minä sanon, niin olet kiltti poika, sanoi Edvard ja nosti pojan pystyyn. — Kun surusi on lieventynyt, on sinulla ehkä vielä monta onnellista päivää ja sinä voit aina luottaa taivaan Isään suruissasi ja murheissasi.
Poika nousi nyt pystyyn ja Edvard sulki oven, ettei hän näkisi isänsä ruumista.
— Minulla on kyllä syytä luottaa taivaalliseen Isääni, hyvä herra, vastasi poika, — onhan hän jo lähettänyt minulle ystävän surussani. Näen kasvoistanne, että olette hyvä. Kuinka peräti onneton olisinkaan, jollette olisi tullut avukseni. Tosin liian myöhään pelastaaksenne isäni, mutta ette liian myöhään auttaaksenne ja lohduttaaksenne hänen lastansa. Minä tahdon seurata teitä, sillä tänne en voi jäädä.