KAHDESKYMMENES LUKU.
Taistelu ja voitto.
Kesä oli jo pitkällä, kun Oswald eräänä päivänä kysyi Edvardilta:
— Oletko kuullut viimeisiä uutisia?
— Kyllä, kenraali Cromwell on lähtenyt Irlantiin.
— Parempia, parempia. Väitetään, että kuningas on Skotlannissa ja että skotlantilaiset ovat tarttuneet aseisiin hänen puolestaan. Parlamentti on antanut käskyn Cromwellille heti lähteä joukkoineen Skotlantiin.
— Todella! Edvardin silmät säihkyivät. — Mutta siitä ei metsäpäällikkö ole maininnut minulle sanaakaan.
— Sen kyllä uskon. Hän ei mielellään päästä sinua luotaan.
— Minä menen heti puhumaan tästä hänelle, sanoi Edvard kiivaasti. — Olisinpa kurja pelkuri, jos jäisin tänne, kun kuningas taistelee valtakuntansa puolesta.
Edvard riensi heti metsäpäällikön luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä. Kun Edvard astui sisään, loi herra Stone silmänsä häneen ja huomasi heti, että pojan mieli oli kuohuksissa. Hän arvasi myös heti syyn siihen.
— Edvard, te olette arvattavasti kuullut uutisen!
— Niin olen, ja minä olen hyvin palhoillani siitä, että olen viimeinen talossa, joka saa kuulla niin tärkeitä uutisia.
— Rauhoittukaa! lausui metsäpäällikkö ja jatkoi sitten: — Istukaa, niin saamme jutella asiasta.
Edvard istui, ja metsäpäällikkö jatkoi:
— Minä arvaan, että teillä on vain yksi toivomus, yksi ajatus — lähteä Skotlantiin liittyäksenne Kaarle-kuninkaan armeijaan.
— Niin, se on yksinkertaisesti velvollisuuteni.
— Kenties muutatte vielä mieltänne, kuunneltuanne minua. Ei, Edvard, teillä on suuremmat velvollisuudet perhettänne kohtaan, joka on teistä riippuvainen, ja harha-askel teidän puoleltanne voisi saattaa sen onnettomuuteen. Te tahdotte lähteä täältä, jättää paikkanne. Siinä samassa saisivat ihmiset sen tietää, he kaikki arvaisivat minne te lähdette — puhumattakaan ikävyyksistä, jotka minulle siitä koituisivat, että olette ollut palveluksessani; monet Cromwellin ystävistä katsovat jo nyt minuun karsaasti siitä päivin, kun koetin estää kuninkaanmurhaa ja muita rikoksia… Minä en ole tahtonut ilmaista teille heti näitä tärkeitä uutisia siitä syystä, että tahdoin näyttää teille olevani oikeassa, kun väitän, että te seuratessanne omaa päätänne vahingoitatte vain itseänne — hyödyttämättä kuningasta. Lukekaa! Hän ojensi Edvardille kolme kirjettä. — Lukekaa, ja te myönnätte minun olevan oikeassa.
Kirjeet osoittivat selvästi Edvardille, että kaikki kuningassuvun ystävät olivat sitä mieltä, ettei oikea hetki vielä ollut käsillä; skotlantilaiseen sotajoukkoon ei ollut luottamista; sen uskollisuus oli hatara, ja taistelussa tulisi kenraali Cromvell hajoittamaan sen hyvinkin pian; lyhyesti sanoen: kuningas Kaarle Toisen hetki ei vielä ollut koittanut.
Edvard laski hiljaa kirjeet pöydälle ja istui hetken aikaa ääneti katsellen eteensä. Metsäpäällikkö katkaisi hiljaisuuden.
— Ymmärrättehän, että osoitan teille suurta luottamusta antaessani teidän lukea nämä kirjeet? kysyi hän hymyillen.
— Minä kiitän teitä luottamuksestanne, vastasi Edvard. — Minä en tule sitä pettämään.
— Sen tiedän. Mutta oletteko nyt yhtä mieltä minun ja ystäväini kanssa siinä, että meidän on pysyttävä alallamme.
— Olen. Ja tästä lähtien saatte te yksin neuvoa minua näissä seikoissa.
— Minua ilahduttaa kuulla teidän niin puhuvan. Ja muistakaa, että on tuhansia, jotka teidän laillanne toivovat näkevänsä kuninkaan valtaistuimella; niihin kuulun minäkin, sen tiedätte nyt. Mutta meidän täytyy pysyä rauhallisina. Skotlantilaiseen armeijaan en minäkään luota. Cromwell tekee siitä pian lopun, hän on jo matkalla pohjoista kohti. Tästä päivästä alkaen, lausui herra Stone lopuksi, tahdon puhua vapaasti ja avomielisesti kanssanne näistä asioista… mutta toistaiseksi emme siihen kajoa.
Edvard kumarsi ja lähti ulos huoneesta. Metsäpäällikön tyyni ja maltillinen puhe oli nyt kuten usein ennenkin rauhoittanut hänen helposti järkytettyä mieltään.
Herra Stone piti sanansa, hän ei enää salannut mitään Edvardilta. Kaikki kävi, kuten hän oli ennustanut. Cromwell hajoitti skotlantilaisen sotajoukon, ja kuningas pakeni vuoristoon. — — —
Aika kului. Päivä toisensa jälkeen vieri, ja yhä oli Edvard metsäpäällikön palveluksessa, ja tämä osoitti hänelle edelleenkin samaa luottamusta ja ystävyyttä. Usein Edvard kävi metsällä Oswaldin kanssa, ja tuon tuostakin hän lähetti kotiin rakkaille siskoilleen metsänriistaa. Syksyn kuluessa kävi Kate monta kertaa Alicea ja Editiä tervehtimässä, joskus herra Stonen saattamana, mutta useimmiten vain Edvardin ja Klaran seurassa. Talvi joutui, ja nyt kävi Edvard yksin vain Turvan seurassa Jaakko Armitagen vanhalla mökillä, ja harvoin hän tuli kotiin tuomatta mukanaan jotain metsänriistaa, jonka hän tiellä oli kaatanut. Kate oli lähettänyt Alicelle ja Editille hyviä kirjoja ja monta pikku esinettä, joista tytöillä oli suurta hyötyä. Pitkinä talvipuhteina luki Alfred ääneen sisarilleen. Pablo oppi nyt myöskin lukemaan ja kirjoittamaan.
Entä aarre, josta Edvard ja Alfred olivat puhuneet? Kymmenen päivän kuluttua yllämainitusta keskustelusta läksi Alfred aivan yksin löytöretkelle tutkimaan ukkosen iskemää puuta, josta rosvo oli puhunut. Päästäkseen tälle puulle täytyi hänen kulkea aivan Klaran entisen kodin ohitse. Kun hän saapui tiheään viidakkoon, joka ympäröi pikku taloa, halutti häntä nähdä, miltä siellä näytti. Hän astui maahan kärryiltä, sitoi Kimon puuhun kiinni ja käveli kapeata polkua pitkin viidakon halki. Lähetessään taloa hän oli kuulevinaan sieltä ääniä. Varovasti Alfred hiipi eteenpäin — pyssynsä hän oli jättänyt kotiin. Nyt hän jo saattoi nähdä talon. Ovet ja ikkunat olivat sepposen selällään. Ja talon edustalla istui kaksi miestä pyssyjään puhdistaen. Toinen heistä oli vanha tuttu — Tom. — Ja me kun olimme siinä iloisessa luulossa, että tuo lurjus oli Lontoossa, ajatteli Alfred. Metsäpäällikkö oli näet erottanut Tomin palveluksestaan, ja hän oli sanonut lähtevänsä Lontooseen. Alfred kuunteli, mutta ei voinut kuulla, mitä miehet keskenään puhuivat. Hetkisen kuluttua tuli vielä pari kolme miestä talosta ulos.
— Nyt on parasta, että minä pötkin tieheni, arveli Alfred ja hiipi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
— Tämä ei tiedä hyvää, mietti nuorukainen ajaessaan eteenpäin. — Tom on kostonhimoinen, ja nyt kun hän on näiden toisten veijarien seurassa, on hän vaarallinen naapuri. Minun täytyy lähettää sana herra Stonelle.
Hän ajoi rosvovainajan neuvomaan suuntaan ja vähän ajan kuluttua hän jo huomasikin mahtavan tammen, joka oli latvasta tyveen asti salaman halkaisema — se oli kai mainittu puu. Aivan yksin seisoi tuo suuri suunnaton runko tasaisella nurmikolla levitellen pitkiä, alastomia oksiaan joka suunnalle. Alfred jätti Kimon syömään ruohoa, otti lapion ja kangen ja ryhtyi työhön laskettuaan ensin päivänkulusta, missä pohjoinen oli. Hän huomasi heti, että maa yhdessä kohdin ei ollut niin vihantaa kuin muualla, ja siinä hän alkoi kaivaa. Eipä aikaakaan kun jo lapio kolahti johonkin kovaan — se oli puuarkun kansi. Nyt Alfred liikutti rivakasti lapiotaan ja tuota pikaa hän sai arkun maan pinnalle. Hän aikoi juuri ruveta lähemmin tutkimaan arkun sisällystä, kun samassa näki kolme miestä, jotka juoksujalkaa tulivat häntä kohti. — He ovat huomanneet minut, arveli Alfred. Nyt ei muuta kuin matkaan! Hän tarttui arkkuun, joka oli varsin raskas ja kantoi sen suurella vaivalla kärryihin, jotka onneksi olivat aivan lähellä häntä. Salaman nopeudella hän sitten itse hyppäsi kärryihin ja lähti ajamaan täyttä vauhtia. Miehet olivat nyt tulleet lähemmäksi ja hän saattoi selvästi nähdä heidän olevan aseissa. He huusivat häntä pysähtymään — mutta Alfred ei ollut kuulevinaan, ajoi vain edelleen.
Silloin miehet taas huusivat, että he ampuvat, ellei hän pysähdy, mutta Alfredin ainoa vastaus oli ruoskan läimähdys. Miehet ampuivat, ja Alfred kuuli, kuinka kuulat vinkuivat, mutta vahingoittaa ne eivät häntä enää voineet, hän oli jo siksi kaukana. Kun hän samassa kääntyi katsomaan, näki hän, että miehet olivat heittäneet takaa-ajon huomattuaan sen turhaksi ja seisoivat nyt kuopan ääressä, josta Alfred oli kaivanut aarrearkun. — Kylläpä veijarit ihmettelevät, mitä minä olen löytänyt, tuumasi Alfred ajaessaan täyttä laukkaa edelleen. Mutta mikähän nyt olisi viisainta? He seuraavat ehkä minua kotiin, sillä he tietävät luultavasti, missä me asumme ja tietävät myös Edvardin olevan metsäpäällikön luona. Ehkä he hyökkäävät kimppuumme jo tänä yönä. Minun pitäisi saada välttämättä sana herra Stonelle, mutta itse en uskalla jättää kotoa ja vaikea on lähettää Pabloakin, jos he yöllä tulevat. Parasta on odottaa huomisaamuun.
Tunnin kuluttua hän oli kotona ja päivällisen jälkeen hän kertoi
Alicelle, mitä oli tapahtunut. — Missä on Pablo? kysyi hän.
— Hän on työssä puutarhassa — hän ja Edit.
— Näetkös, sisar kulta, minä toivon, että he eivät tule vielä tänä yönä ja huomenna koetan kyllä saada arkun hyvään talteen. Mutta jos he tulevat — mikä ei ole mahdotonta, kun he tietävät, missä minä asun, niin ei auta muu kuin tehdä vastarintaa. Pyssyjä ja pistooleja meillä on — Edvardhan toi Klaran kotoa koko joukon — ja ovet ja ikkunat meidän täytyy varustaa niin, etteivät he pääse sisään tunkeutumaan. Nyt minun täytyy saada Pablo käsiini.
— Enkö minä voi auttaa sinua, Alfred? kysyi Alice.
— Kyllä, kutsu Pablo tänne sillä aikaa kuin minä kannan arkun teidän makuuhuoneeseenne.
— Pablo, sanoi Alfred mustalaispojalle, jonka Alice oli noutanut puutarhasta. — Meidän täytyy saada tänne muutamia tukevia hirsiä sahakuopasta; sillä minä melkein luulen, että saamme tapella tänä yönä — ja hän kertoi Pablolle mitä oli tapahtunut.
— Hyvä, sanoi Pablo. — Sulkea ovet hirsillä, kaivaa niihin reiät ja ampua niistä! Ja tapella rosvojen kanssa!
— Niin minäkin arvelen. Sinä et siis pelkää?
— Pelkää! Pablo pelkää! Ei, Pablo tapella vahvasti Alicen ja Editin puolesta — ja teidän puolesta — ja omasta puolestakin, vastasi Pablo nauraen.
Hirret olivat pian paikalla ja yhdistetyin voimin onnistui Alfredin ja Pablon sulkea ikkunat ja ovet niin tarkoin, että oli miltei mahdoton päästä ulkoa sisään väkivallalla. Pienellä sahalla puhkaisi Alfred sitten pari ampumareikää hirsiin ja oveen — ja niin oli linnoitus valmis, ja vihollinen saattoi tulla milloin mieli.
Kun he olivat syöneet illallista, luki Alfred Isämeidän ja käski sisarensa menemään levolle.
— Kyllä, Alfred, vastasi Alice, — mutta me emme riisuunnu, sillä jos he tulevat, tahdon minä olla apunanne. Minähän osaan, kuten tiedät, ladata pyssyjä, ja Edit voi kantaa ne sinulle ja Pablolle, heti kun olen ne ladannut. Eikö niin, Edit?
— Niin, minä tahdon kantaa pyssyt sinulle, Alfred, ja sinä saat laukaista, vastasi Edit.
Alfred suuteli tyttöjä, ja he menivät makuuhuoneeseensa. — Nyt voit sinäkin, Pablo, mennä nukkumaan. Pablolle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa, kotvasen kuluttua hän jo kuorsasi vuoteellaan. Alfredkin heittäytyi täysissä vaatteissa lepäämään, mutta ei nukkunut.
Hetket kuluivat — kello löi kaksitoista, yksi, kaksi, rosvoja ei kuulunut. Viimein kolmen ajoissa Alfredkin vaipui uneen. Hän ei herännyt, ennenkuin oli täysi päivä.
Alice ja Edit olivat jo jalkeilla; he olivat juuri laittamassa tulta arkihuoneen uuniin.
— En tahtonut herättää sinua, Alfred, kun valvoit niin kauan yöllä, sanoi Alice. — Voimmeko nyt avata ovet ja ikkunaluukut?
— Kyllä. Hei, Pablo!
Pablo heräsi makeimmasta unestaan ja syöksyi arkihuoneeseen unenpöpperössä. — Ovatko rosvot tulleet? kysyi hän silmiään hieroen.
— Eivät, vastasi Edit, — rosvot eivät ole tulleet, mutta aurinko on tullut. Mutta Pablo on laiska, torkkuu vielä! toruskeli hän pilalla.
— Pablo nyt jalkeilla, puolustihe mustalaispoika.
— Jalkeilla, mutta ei hereillä, väitti Edit.
— Kyllä, Pablo aivan virkku.
— Sitä parempi, Pablo, saat auttaa minua ottamaan hirret pois ovelta, sanoi Alfred.
Ovi avattiin ja Alfred kurkisti varovasti ulos. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
— Ei täällä ketään näy, mutta kenties he hiiviskelevät jossain ympäristössä arvellen, että päivällä on helpompi päästä sisälle kuin yöllä. Sinä, Pablo, ota pyssy ja lähde tutkimusretkelle. Jos huomaat jotain epäilyttävää, niin ammu ja juokse heti takaisin.
Pablo otti pistoolin ja Alfred odotti ovella, kunnes hän palasi. Mustalaispoika kävi sekä läävässä että takapihalla, mutta ei huomannut jälkiäkään rosvoista.
— Syö nyt joutuin aamiaisesi, Pablo. Minä kirjoitan sillä aikaa kirjeen metsäpäällikölle, sanoi Alfred. — Sitten saat satuloida Kimon ja ratsastaa herra Stonen luo, niin nopeasti kuin suinkin voit.
Pablo söi hätäpikaa ja ratsasti sitten Alfredin kirje taskussaan täyttä laukkaa matkaan.
Päivä kului rauhallisesti. Kun ilta joutui, varusti Alfred taas talon puolustuskuntoon kuten edellisenä iltana; sitten hän asettui vartioimaan ovelle pyssy kädessään ja molemmat metsäkoirat vieressään, hän tiesi, että ne tarkalla vaistollaan vainusivat vihollisen ennenkuin hän itse. Mutta ei näkynyt rosvoja, ei metsäpäällikön väkeä. Vasta pimeän tultua palasi Pablo. Hän toi Edvardilta kirjeen, jossa tämä lupasi tulla kymmenen ajoissa ja tuoda kylliksi apuväkeä.
Alfred istui lukemassa, Pablo torkkui uuninloukossa, ja tytöt nukkuivat täysissä pukeissa vuoteillaan. Hetken aikaa oli kaikki hiljaista ja tyyntä. Mutta äkkiä alkoivat valppaat koirat murista hiljaa.
— Joku tulee, huudahti Pablo ja hyökkäsi pystyyn.
Toistamiseen murisivat koirat. Hyss! Hiljaa! kuiskasi Alfred ja painoi korvansa ovea vasten. Kenties olivat tulijat ystäviä? Koirat syöksyivät nyt paikoiltaan ja ryntäsivät ovea kohti vihaisesti haukkuen. Kun Alfred oli saanut koirat jonkin verran rauhoitetuksi, kuului ulkoa ääni, joka pyysi yösijaa eksyneelle vaeltajaraukalle. Se riitti. Alfred arvasi, keitä sisäänpyrkijät olivat.
Pablo ojensi Alfredille pyssyn ja otti itse toisen. Uudelleen pyysi sama ääni sisään. Alfred vastasi, että hänellä ei ole tapana päästää sisään ketään vierasta niin myöhään.
Sitten vallitsi hetken aikaa hiljaisuus, kunnes äkkiä kuului laukaus ja oven lukko lensi keskelle tupaa. Olipa onni, että ovi oli teljetty, muutoin heidän olisi käynyt hullusti. Rosvot kummastelivat nähtävästi suuresti sitä, ettei ovi avautunut. Yksi heistä kurotti käsivartensa ampumareiästä koettaakseen, mikä piti ovea suljettuna. Samassa silmänräpäyksessä pisti Pablo pyssynsä vieraan käsivarren alle ja laukaisi ovesta ulos. Kuului kiljahdus ja käsivarsi kiskaistiin samassa ulos. Mies oli kai paikalla kaatunut.
— Nyt riittää luullakseni, sanoi Alfred. — Me emme saa hukata enemmän ihmishenkiä kuin mitä välttämätöntä on. Olisi ollut parempi, jos olisit ampunut häntä vain käsivarteen.
— Ei, tappaa paljoa parempi, vastasi Pablo. — Tom ammuttiin sääreen — tulla takaisin rosvona, ammuttu kuoliaaksi, ei koskaan rosvoa enää.
Nyt syöksyivät koirat takaovelle, rosvot eivät näet enää pyrkineetkään sisään toista tietä. Alfred ampui kuitenkin vielä kerran laukauksen ampumareiästä.
— Miksi tehdä niin, herra Alfred? Siellä ei kukaan!
— Tiedän sen, Pablo, mutta jos metsäpäällikön väki on tulossa, tietävät he laukauksestani, että hätä on käsissä ja rientävät.
— Tässä on ladattu pyssy, sanoi Alice; hän ja Edit olivat melun kuultuaan toisten huomaamatta rientäneet sisään.
— Kiitos, Alice. Mutta istukaa lattialle, muuten voivat laukaukset osua teihin. Ryömikää tuonne takan viereen. Kunpa vain Edvard nyt pian tulisi apujoukkoineen. Pablo, ammu vielä kerran etuovesta tielle päin, minä ammun takaovesta; rosvot ovat siellä, koska koirat ovat niin levottomat.
Pablo ampui, ja Alfred ampui; näyttipä siltä kuin olisi hänen laukauksensa tepsinyt, rosvot vetäytyivät joka tapauksessa pois takaovelta.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja kun Pablo kurkisti ampumareiästä ulos, ei konnia näkynyt missään. Mutta äkkiä uudistui hyökkäys entistä rajumpana. Koirat syöksyivät ovelta toiselle ja samassa silmänräpäyksessä kuului kovaa räminää tyttöjen makuuhuoneesta. Rosvot olivat särkeneet ikkunan, Alfred ei ollut huomannut sulkea sitä, kun se oli niin pieni, että siitä oli miltei mahdoton päästä sisään. Alfred kutsui heti koirat luokseen ja sulki ne tyttöjen huoneeseen; hän ja Pablo eivät uskaltaneet lähteä vartiopaikaltaan ovien ääressä, mutta hän arveli koirien kyllä estävän rosvoja pääsemästä sisään kamarin ikkunasta. Samassa alkoikin kuulua kauheata melua, koirien haukuntaa, raivokkaita kirouksia ja sadattelemisia, siitä päättäen taisteltiin huoneessa parhaillaan. Samalla alkoi ovi täristä ankarista iskuista. Rosvot olivat noutaneet hirsiä ja hakkasivat nyt niillä ovia kaikin voimin.
— Monta, monta rosvoa! huusi Pablo.
Asema alkoi näyttää uhkaavalta. Alfred ja Pablo ampuivat yhtämittaa ovesta, latasivat ja laukaisivat — mutta rosvot takoivat takomistaan ovia, jotka vähitellen alkoivat taipua. Yhtäkkiä kasvoi melu ulkopuolella, kuului laukaus laukauksen jälkeen, rosvot kirkuivat ja sadattelivat…
— Hurraa! Metsäpäällikön väki on tullut! huusi Alfred. Aivan oikein. Nyt hän kuuli veljensä äänen huutavan: — Alfred, avaa! Alfred riensi avaamaan ovea.
— Sytytä kynttilä, Alice, hän sanoi. He olivat sammuttaneet kynttilän, jotta rosvot eivät näkisi heitä. — Minä avaan heti oven, Edvard, vaara on nyt ohitse.
— Oletteko kaikki vahingoittumatta? kysyi Edvard ulkopuolella levottomalla äänellä.
— Kaikki. Odota, Alice tuo heti kynttilän. Kas niin, nyt pääset sisään.
Ovi lensi selälleen, ja Edvard syöksyi sisään. Hänen täytyi nousta ruumiin yli, joka virui kynnyksellä. Ilomielin hän syleili sisariaan ja puristi sydämellisesti uljaan veljensä ja Pablon käsiä. Sitten tuli Oswald huoneeseen sekä muutamia muita aseellisia miehiä, jotka laahasivat joitakuita vangittuja rosvoja mukanaan.
— Sytyttäkää vielä toinen kynttilä! käski Edvard. — Katsotaanpa tuota tuolla oven edustalla.
— Niin, mutta minun makuusuojassani on myöskin joku! huusi Alice.
— Mennään sinne sitten ensin. Edvard ja Alfred astuivat yhdessä tyttöjen huoneeseen. Kauhea näky kohtasi heidän silmiään: ikkunalaudalla makasi hirveästi runneltu ruumis, koirain hampaiden jäljet kurkussaan.
Sitten he menivät tutkimaan toista ruumista, joka makasi kynnyksellä. Oswald kumartui ja käänsi kuolleen kasvot ylöspäin. Silmänräpäyksessä tunsivat hän ja hänen molemmat nuoret ystävänsä kavalat piirteet, jotka kuolema jo oli kangistanut. Yhteen ääneen he kaikki huusivat: — Tom!
Edvard lisäsi: — Hän seisoo nyt tuomarinsa kasvojen edessä. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen.
Rosvoja oli ollut vangittujen tiedonannon mukaan kaikkiaan kymmenen. Niistä oli kaksi kaatunut, toiset kahdeksan olivat pian siteissä. Oswald ynnä viisi muuta miestä jäivät vartioimaan vangittuja, mutta Edvard, Alfred ja seitsemän metsäpäällikön miestä ratsastivat Klaran entiseen kotiin katsomaan, oliko siellä vielä ketään. He tapasivat vain yhden miehen rosvojen pesässä ja veivät hänetkin sidottuna metsänvartijantalolle. Päivä jo koitti, kun he palasivat retkeltään. Metsäpäällikön väelle annettiin vähän syömistä, jonka jälkeen Edvard taas jätti vanhan kotinsa ja sisaruksensa, hänen täytyi lähteä viemään vankeja isäntänsä luo. Pablo läksi mukaan, hän ajoi kärryjä, joissa molemmat kuolleet rosvot lepäsivät.
Näin oli nyt Uusimetsä puhdistettu peloittavista rosvoista, jotka jo kauan aikaa olivat häirinneet matkustajia ja olleet koko lähitienoon kauhuna ja peloituksena. Tästä lähtien saattoivat seudun asukkaat pelkäämättä liikkua metsässä.
Ennenkuin Edvard lähti pois, tutkivat hän ja Alfred tarkoin arkun, jonka Alfred oli kaivanut vanhan tammen juurelta, ja joka oikeastaan oli ollut syynä siihen, että rosvot olivat hyökänneet metsänvartijantaloon.
Tom — niin kertoivat vangit — oli alinomaa kiusannut tovereitaan hyökkäämään Edvardin sisaruksien kimppuun; mutta he eivät olleet tahtoneet uskaltaa henkeään tyhjän tähden, vain hänen kostonhaluansa tyydyttääkseen. Vasta kun he olivat saaneet tietää, että Alfred oli löytänyt suuren aarrearkun, olivat he päättäneet noudattaa Tomin kehoitusta.
Kylläpä rosvoilla olisikin ollut lihava saalis, jos he olisivat saaneet arkun käsiinsä, se sisälsi näet avattaessa suuren summan kultarahoja, pussillisen hopearahoja ja vielä paljon muita kalliita esineitä, kuten hopealusikoita, hopeisia kynttilänjalkoja ja kultaisia koruja.
Edvard merkitsi kaikki muistiin ja antoi luettelon metsäpäällikölle. Tehtyään tarkoin selkoa yöllisestä seikkailusta hän lopuksi kysyi, mitä metsäpäällikkö neuvoi hänen tekemään aarteelle, jonka Alfred oli löytänyt.
— Siitä arkusta ei teidän olisi tarvinnut mainita minulle mitään, sanoi metsäpäällikkö, — mutta avomielisyytenne ilahduttaa minua. Minä neuvoisin teitä ilmoittamaan löydöstä asianomaiseen paikkaan, mutta ellei oikeata omistajaa ilmesty, on aarre Alfred-veljenne. Hänen pitäisi tulla tänne antamaan selitys asiasta, minun täytyy nimittäin lähettää tästä tiedonanto ylempään paikkaan. Me järjestämme asian siten että te, Edvard, menette kotiinne ja kirjoitatte sisartenne ja Pablon todistuksen. Te voitte sitten olla siellä, niin kauan kuin veljenne on täällä minun puheillani.
Kun Kate ja Klara saivat kuulla, että Edvard taas oli lähdössä vanhaan kotiinsa, eivät he antaneet rauhaa, ennenkuin saivat metsäpäälliköltä luvan lähteä mukaan.
Metsäpäällikkö piti Alfredia kaksi päivää luonansa, jonka jälkeen hän palasi pikku metsänvartijantalolle. Silloin heitti Edvardkin taas hyvästi sisarilleen, ja pian kulki kaikki entistä uraansa.