YHDESKOLMATTA LUKU.
Pääkaupungissa.
Talvi tuli ja oikein ankarana, lunta satoi tavattomat määrät. Olipa onni, että Alfredin ladot olivat heiniä täynnä, muutoin kai hänen vuohensa olisivat nääntyneet nälkään. Nyt ne enimmäkseen saivat puunkuorta ja sammalta ja illalla vain heiniä. Ne menestyivät oikein hyvin.
Hiljaa ja rauhallisesti kuluivat päivät. Edvardia näkyi harvoin metsänvartijantalossa, tiet kun olivat kaikki ummessa. Alfredilla ja Pablolla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin hakata polttopuita ja hoitaa karjaa sekä sen lisäksi luoda lunta, mutta siinä olikin jo työtä yllin kyllin. Lumituiskuja seurasivat pakkaset ja kirkkaat säät, mutta korkeat kinokset ympäröivät metsänvartijantaloa yhä edelleen. Alfred olisi mielellään lähtenyt Lymingtoniin ostoksille, mutta mahdotonta oli päästä liikkeelle muutoin kuin jalkaisin ja tuskin sitenkään.
Tästä kaikesta huolimatta pyöri Alfredin päässä yhä edelleen rohkea tuuma: hän aikoi koettaa saada kiinni jonkun villihevosen. Siitä asti kun lunta oli alkanut tulla, hän oli arvellut ja aprikoinut, miten siinä olisi meneteltävä, ja viimein hän keksikin mielestään oivan keinon. Paljolta lumelta oli hevosten vaikea saada ravintoa, ja tämän nojalle Alfred rakensi suunnitelmansa. Eräänä päivänä lähtivät hän ja Pablo metsään ja ottivat mukaansa niin paljon heiniä kuin jaksoivat kantaa. He aikoivat etsiä hevoslauman olinpaikan, ja löysivätkin sen lähellä Klaran entistä asuntoa. Vähää ennen kuin he tapasivat eläimet, kulkivat he erään paikan ohi, joka Alfredin mielestä oli hyvin sopiva hänen tarkoitukseensa. Se oli kapea sola, joka kulki tiheän viidakon läpi, sen toiseen päähän oli lumi kasaantunut korkeiksi kinoksiksi. Tänne houkuttelivat Alfred ja Pablo nälkäiset hevoset sirottamalla hyvälle tuoksuvaa heinää tielle. Hän jatkoi tätä työtään muutamia päiviä, kunnes hevoset itsestään tulivat solaan joka aamu.
— Nyt koetamme onneamme, Pablo, sanoi Alfred. — Pidä suopunkisi valmiina, siltä varalta että niitä tarvitaan. Huomenna jo ennen päivän koittoa lähdemme matkaan. Molemmat koirat otamme mukaan. Niiden avulla koetamme ajaa hevoset lumikinoksiin. Ja kun ne kerran ovat joutuneet sinne, on niiden hyvin vaikea päästä pois, ne vajoavat yhä syvemmälle ja me ennätämme hyvästi heittää silmukan parin veitikan kaulaan.
— Ymmärrän kyllä, sanoi Pablo, — hyvin hyvä pian saada ne kiinni.
Ennen aamun koittoa he siis lähtivät liikkeelle molemmat koirat matkassa. Kun he olivat saapuneet perille, sitoivat he koirat puuhun, Virkun toiselle ja Nopsan toiselle puolelle tietä ja käskivät niiden olla hiljaa. Sitten he sirottivat suuren tukon heiniä vielä lähemmäksi lumikinosta kuin ennen. Itse he piiloutuivat viidakkoon. Aamun valjettua tuli koko hevoslauma nauttiakseen kuten tavallisesti makeista heinistä. Yhtäkkiä, juuri kun hevoset parhaillaan syödä ahmivat, syöksyivät Alfred ja Pablo esiin viidakosta ja samalla koirat alkoivat haukkua. Eläimet pelästyivät ja alkoivat juosta pakoon. Mutta minnepäin? Toiselle puolelle he eivät voineet paeta, siinä seisoivat Alfred ja Pablo huutaen ja meluten, toisella puolella taas oli kaksi raivokkaasti haukkuvaa koiraa. Ei siis muu neuvoksi kuin lähteä nelistämään lumikinoksia kohti. Mutta nytpä ne joutuivatkin ojasta allikkoon. Ne vaipuivat pehmeään lumeen kaulaa myöten eivätkä päässeet pois vaikka kaikin voimin potkivat ja ponnistivat, vajosivat vain yhä syvemmälle. Yks kaks olivat Alfred ja Pablo saapuvilla. Viuhkis, suopungin silmukka kietoutui yhden hevosen kaulaan. Pablo oli heittänyt sen. Samalla oli Alfredkin toimessa ja hänen kävi vielä paremmin: pitkän nuoran avulla hänen onnistui vangita kaksi komeata hevosta yhtä aikaa — kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Siinä sätki nyt kolme vankia lumessa. Toiset pääsivät vähitellen irti kinoksista ja lähtivät laukkaamaan täyttä vauhtia takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Nyt oli vangit saatava kotiin; ne olivat vielä kauhean raivoissaan, mutta mitä enemmän ne ponnistelivat päästäkseen vapaiksi, sitä lujemmin ne kietoutuivat nuoriin. Vähitellen ne sitten talttuivatkin. — Mitäs nyt arvelet? kysyi Alfred, kun he olivat sitoneet hevosten etujalat ja höllentäneet hiukan silmukoita. — Miten kesytämme ne?
— Ei anta niille ruoka tänään ja huomenna — hyvin kesyjä huomenillalla, neuvoi Pablo, ja Alfred hyväksyi hänen neuvonsa.
— Ottaa yksi kotiin jo tänään. Tämä kaunis heppa. Koetetaanpa sitä, sanoi Pablo. Hän pani sitten päitset hevosen päähän ja sitoi riimun varren toisen pään hevosen toiseen etujalkaan, niin ettei se voinut astua samalla painamatta päätä alaspäin. Sitten hän kiinnitti suopungin sen kaulaan hillitäkseen sitä, jos se kävisi liian rajuksi. Vasta kun se oli tehty, avasi hän nuorat, joilla sen etujalat oli sidottu yhteen ja lopuksi hän päästi koirat irralleen.
Näin lähdettiin sitten viemään kotiinpäin Kimon uutta toveria. Se heitteli itseään ensin hurjasti ja tahtoi potkia, mutta tupertui joka kerran lumeen; kun se huomasi, ettei kaikesta sen rimpuilemisesta ollut mitään hyötyä, se vähitellen talttui, ja Alfredin ja Pablon onnistui vihdoinkin saada se siivosti kulkemaan. He kulkivat molemmin puolin hevosta taluttaen sitä suopungin nuorasta, koirat juoksivat jäljestä haukunnallaan hoputtaen hevosta juoksuun.
Kun he saapuivat kotiin, karkotettiin Kimo heti tallista, ja uusi hevonen sai sen paikan seimen ääressä; mutta ruokaa se ei saanut — sehän oli kesytettävä. Koska oli jo myöhäistä, ja hevosenmetsästäjät olivat väsyksissä, päätettiin jättää toiset hevoset metsään. Vasta seuraavan päivän illalla he saivat molemmat hevoset kotiin, ja nyt seisoi Alfredin tallissa kolme uutta pulskaa hevosta: punaisenruskea raudikko ja kaksi teräksenharmaata oritta. Alice ja Edit olivat kovin ihastuneet uusiin hevosiin, ja Alfred oli perin tyytyväinen ja ylpeä siitä, että hänen oli onnistunut saada ne kiinni.
Oltuaan kaksi päivää ilman ruokaa, olivat eläinraukat niin kesyt, että ne söivät Pablon kädestä ja sallivat hänen silittää ja taputtaa itseään, ja kahden viikon kuluttua saattoivat Alice ja Edit vaaratta mennä talliin.
Lunta satoi yhä taukoamatta koko talven. Ani harvoin sai Edvard kuulla uutisia pääkaupungista, silloin tällöin vain tuli joku ratsastava lähetti, joka toi kirjeen metsäpäällikkö Stonelle. Viimeisissä kirjeissä kerrottiin, että Kaarle-kuningas värväsi uutta sotajoukkoa Hollannissa, ja että hänen puoluelaisensa Englannissa odottivat vain hänen saapumistaan liittyäkseen häneen.
— Luulenpa, että kuninkaan asiat ovat paremmalla kannalla nyt, sanoi metsäpäällikkö, — mutta odottakaamme vielä. En tahdo estää teitä lähtemästä ja senvuoksi lähetän teidät heti, kun talvi on lopussa Lontooseen, missä itse voitte käyttää silmiänne ja korvianne saadaksenne selkoa asiain todellisesta tilasta. Tämä jääköön kuitenkin meidänkaskiseksi salaisuudeksi. Kaikki riippuu siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat Skotlannissa. Pelkään pahoin, että kavaltajia on liikkeellä taaskin, ja siksi on vaikeata arvata, kuinka kaikki päättyy.
Muutaman päivän kuluttua saapui Lontoosta kirje: kuningas Kaarle Toinen oli juhlallisesti kruunattu Skotlannissa.
— Katsopas, mutisi metsäpäällikkö Stone päätään nyökyttäen, — jo valkenee. Hän kääntyi Edvardin puoleen jatkaen: — Ystäväni Cooper kertoo minulle tässä kirjeessä, että kuninkaan sotajoukko on hyvin varustettu, ja ylipäällikkö on David Lesley. Middleton johtaa ratsuväkeä ja Wemyss tykkiväkeä. — Wemyss on kieltämättä hyvä upseeri, mutta hän ei ollut uskollinen entiselle kuninkaalle. Nyt minä lähetän teidät Lontooseen, Edvard Armitage, ja annan teille suosituskirjeitä sellaisille henkilöille, jotka voivat antaa teille viisaita neuvoja. Voitte ottaa Mustan, se on hyvä juoksija. Sampsonin otatte mukaan, mutta hänet voitte lähettää kotiin, milloin haluatte. Emme saa hukata aikaa; olkaa varma siitä, että Cromwell, joka nyt on Edinburghissa, lähtee liikkeelle niin pian kuin pääsee. Voitteko lähteä jo huomenna?
— Kyllä, olen valmis. Mutta pelkään, etten ennätä heittää hyvästiä sisaruksilleni. Kenties se onkin viisainta. Lähetän Oswaldin viemään heille terveiseni.
— Aivan niin. Jättäkää minut nyt, minä kirjoitan kirjeeni, sillä aikaa kuin te panette tavaroitanne kokoon. Kate ja Klara voivat auttaa teitä. Lähettäkää. Sampson luokseni. — — —
— Viivyttekö kauan poissa, Edvard? kysyi Kate kuultuaan Edvardin matkasta.
— En tiedä itsekään. Minähän matkustan isänne asioissa, niin että hänestä se oikeastaan riippuu. Tiedättekö, Kate, missä satulalaukut ovat?
— Kyllä, minä panen Janen tuomaan ne teille.
— Kiitos, mutta niin vähällä ette pääse. Ettekö tahtoisi auttaa minua vähän pakkauksessa, te ja Klara, ja korjata hiukan liinavaatevarastoani?
— Meidän täytyy kai armahtaa teitä, nauroi Kate. — Menepäs, Klara, noutamaan lankaa ja neulaa, niin pidämme huolta siitä, että hänellä ainakin on ehyt paita Lontooseen lähtiessään.
Klara näytti alakuloiselta. — Minusta on ikävä, kun Edvard lähtee
Lontooseen, sanoi hän. — Täällä tulee niin yksinäistä.
Jane toi satulalaukut, ja Edvard lähti huoneeseensa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski hänen isänsä miekkaa. Hän otti sen seinältä ja suuteli sitä sanoen: — Jumala suokoon, että tuotan sille kunniaa, että osoittaisin olevani yhtä arvokas sitä kantamaan kuin uljas isäni. Hän laski miekan vuoteelleen ja kääntyi… Siinä seisoi Kate Stone. Hän oli astunut huoneeseen Edvardin kuulematta. Edvard joutui hämilleen ja änkytti: — Minä — minä en tiennyt, että te olitte siellä, Kate. Te astutte niin kepeästi…
— Kenenkä on tuo miekka, Edvard? kysyi tyttö.
— Se on minun. Olen ostanut sen Lymingtonista.
— Minkävuoksi rakastatte niin suuresti sitä? kysyi Kate edelleen.
— Rakastan? Edvard punastui.
— Niin, kun tulin huoneeseen, suutelitte sitä niin hellästi kuin…
— Sulhanen morsiantaan, lisäsi Edvard.
— Ei, sitä en tarkoittanut, ajattelin sanoa niinkuin hurskas katolilainen suutelee pyhäinjäännöstä. Sen vuoksi kysyn teiltä: miksi niin teette? Tehän ette ole sotilas, joka lähtee taistelutantereelle, ja jos niin olisikin, hauska olisi kuitenkin tietää, minkävuoksi suutelitte miekkaa.
— Kate, minä rakastan tätä miekkaa. Se on ollut eversti Beverleyn oma, siksi se on minulle niin rakas. Te tiedätte, kuinka paljosta minun on kiittäminen häntä ja hänen sukuaan.
— Mutta mistä syystä viette sen mukananne Lontooseen? Ei se sovi kirjurin aseeksi, Edvard, siksi se on liian suuri ja raskas.
— Koska en tahdo erota siitä, ja koska sekin päivä koittaa, jolloin sitä tarvitsen, Kate.
Kate ei vastannut, ja kun Klarakin nyt tuli huoneeseen, alkoivat tytöt tarkastaa Edvardin liinavaatevarastoa. Edvard lähti tapaamaan Oswaldia, ja nuoret kohtasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Edvardin äkillinen lähtö painoi kaikkien mieliä; metsäpäällikkökin oli ääneti ja mietteissään. Illalla hän antoi Edvardille kirjeet, jotka hän oli ystävilleen kirjoittanut päivän kuluessa, sekä suuren rahasumman. Sitäpaitsi hän ilmoitti kenen puoleen Edvardin oli käännyttävä, kun hän tarvitsi lisää rahoja, ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa, kuinka hänen tuli pääkaupungissa käyttäytyä.
— Jos matkustatte pois Lontoosta, on parempi, ettette kirjoita minulle. Sampsonista on teillä paljon hyötyä pääkaupungissa. Mutta jos hän palaa yksin kotiin, ymmärrän minä, mitä se merkitsee: te olette silloin lähtenyt pohjoista kohti. Nyt en tahdo kauemmin viivyttää teitä, Edvard. Jääkää hyvästi, taivaan Herra teitä suojelkoon ja siunatkoon.
Näin sanoen meni metsäpäällikkö omaan huoneeseensa.
— Sinä hyvä, jalo mies! kuiskasi Edvard. — Kuinka suuresti erehdyinkään sinun suhteesi ensi kerran tavatessamme.
Kirjeet ja rahat kädessään meni Edvardkin yläkertaan omaan huoneeseensa. Rukoiltuaan Kaikkivaltiaalta apua ja siunausta hän sitten laskeutui levolle.
Jo ennen päivän koittoa herättivät Sampsonin raskaat matkasaappaat Edvardin hänen makeimmasta unestaan. Yks kaks oli nuorukainen jalkeilla ja vaatteissa. Satulalaukut kädessään hän sitten astui hiljaa portaita alas, ettei herättäisi talonväkeä, mutta kulkiessaan arkihuoneen oven ohitse hän huomasi, että huone oli valaistu. Hän kurkisti sisään ja näki Katen.
Nähdessään Edvardin hämmästyksen sanoi Kate nopeasti:
— Olen noussut näin varhain, Edvard, siksi että minulta eilen illalla hyvästi jättäessä jäi jotain antamatta. Kas, tässä on teille pieni muisto. Se on pieni kirja. Tahdotteko ottaa sen vastaan, Edvard, ja lukea sitä silloin tällöin?
— Mielelläni, Kate hyvä. Minä tahdon lukea sitä ja ajatella teitä.
— Ei suinkaan! Teidän pitää ajatella sen sisällystä, Edvard, sanoi
Kate hymyillen.
— Kuten tahdotte. En tarvitsekaan kirjaa muistaakseni Kate Stonea, kuului Edvardin vastaus.
— Luvatkaa minulle vielä jotain.
— Mitä sitten, Kate hyvä. Olen niin pahoillani, kun minun täytyy lähteä luotanne, etten voisi kieltää teiltä mitään.
— Minä — minua aavistuttaa, en tiedä miksi, että vaarat teitä uhkaavat. Jos niin on, olkaa varovainen — olkaa varovainen sisartenne tähden, olkaa varovainen kaikkien ystävienne tähden, jotka syvästi teitä kaipaisivat — luvatkaa se minulle.
— Minä lupaan teille pyhästi, Kate, että te ja sisareni aina tulette olemaan mielessäni ja teidän kuvanne estää minua uhkarohkeasti heittäytymästä vaaroihin. Luottakaa siihen.
— Kiitos, Edvard; Jumala teitä siunatkoon ja varjelkoon.
Edvard suuteli ensin Katen kättä, jota hän piti omassaan; Mutta kun hän huomasi kyyneleitä nuoren tytön silmissä, suuteli hän ne pois hänen poskiltaan ja lähti huoneesta. Parin minuutin kuluttua istui hän jo hevosen selässä ja ratsasti Sampsonin seurassa Lontoota kohti.
Matkasta ei ole erityistä kerrottavaa, se sujui hyvästi ja tasaisesti.
Seuraavan päivän illalla he lähestyivät pääkaupunkia, ja Sampson
osoitti Edvardille Pyhän Paavalin kirkon mahtavan kuvun, Westminster
Abbeyn korkeat tornit ja Towerin suunnattomat muurit.
— Mihin majataloon asetumme, Sampson? kysyi Edvard.
— Paras ravintola sekä hevosille että ihmisille on, mikäli minä tiedän, Kultainen Joutsen Holbornissa. Siellä ei käy joutoväkeä liiaksi, joten saatte elää siellä rauhassa ja kenenkään häiritsemättä.
— Sehän on oikein minun mieleiseni paikka, Sampson. Minä tahtoisin
Lontoossa ollessani nähdä kaikkea, tulematta itse nähdyksi.
Ennen pimeän tuloa he jo olivat majatalossa. Hevoset vietiin talliin ja Edvard sai huoneen. Hän ja Sampson olivat kumpikin pitkästä matkasta väsyneet ja laskeutuivat heti levolle.
Seuraavana aamuna alkoi Edvard ensi työkseen tutkia niiden kirjeiden osoitteita, jotka hän oli saanut metsäpäälliköltä. Sitten hän pyysi Sampsonia opastamaan itseään Kuninkaankadulle, sen varrella asui Langton niminen henkilö, jolle yksi kirjeistä oli osoitettu. Sampson tunsi Lontoon kuin oman kotikylänsä eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin he seisoivat herra Langtonin oven edustalla. He kolkuttivat ja ovi avattiin. Sampson jäi etuhuoneeseen, mutta Edvard vietiin aistikkaasti sisustettuun kirjastoon. Hän tapasi siellä pitkän, laihan miehen, jonka puku oli jotenkin samankuosinen kuin herra Stonen, hän oli siis myöskin puritaani. Edvard ojensi hänelle kirjeen. Heti kun talonisäntä oli avannut kirjeen ja lukenut siitä muutamia rivejä, huudahti hän:
— Te olette sydämellisesti tervetullut kotiini, herra Armitage! Te olette vielä nuorukainen, mutta minä näen tästä kirjeestä, että yhteinen ystävämme, metsäpäällikkö Stone, täydellisesti luottaa teihin. Te lähdette kenties matkalle pohjoista kohti, kirjoittaa hän, ja hän lupaa teidän puolestanne, että suostutte viemään minulta kirjeitä ja tietoja sinnepäin maailmaa. Minä kiitän teitä jo ennakolta, ja riennän kirjoittamaan kirjeet, joista on kysymys. Te ette kenties halua, että matkanne päämäärä tulee tunnetuksi, mutta minä laadin kyllä kirjeeni siihen muotoon, että ne teitä pikemmin hyödyttävät kuin vahingoittavat matkallanne maan halki. — Kuinka jaksavat hyvä ystäväni Stone ja hänen tyttärensä?
— Oikein hyvin.
— Hän kertoi minulle jossakussa edellisessä kirjeessään, että on ottanut kotiinsa ystävämme Ratcliffin tyttären.
— Niin on, ja pikku Klara on harvinaisen kaunis ja herttainen lapsi.
— Koska saavuitte Lontooseen?
— Tulin eilen illalla.
— Aiotteko viipyä täällä kauankin?
— Sitä en tosiaankaan tiedä vielä itsekään. Se riippuu tykkänään teistä, herra Stone toivoi nimittäin minun noudattavan teidän neuvojanne. Oikeastaan minulla ei ole täällä muuta asiaa kuin jättää muutamia herra Stonen kirjoittamia kirjeitä määräpaikkoihinsa.
— Sitä parempi, herra Armitage, sillä minun luullakseni on teidän näyttäydyttävä kaupungilla niin vähän kuin mahdollista. Täällä vilisee sadoittain urkkijoita, joiden ainoana elinkeinona on nuuskia, millä asioilla ihmiset täällä Lontoossa liikkuvat. Niin, me elämme kovia aikoja, nuori ystäväni. Me luulimme pääsevämme vapaiksi heittäessämme yksinvaltiuden ikeen niskoiltamme — mutta nykyinen mielivalta on entistä pahempi. Toivokaamme, että viime aikojen kauheat tapahtumat ovat varoitukseksi sekä kuninkaille että heidän alamaisilleen. Minä neuvoisin siis teitä lähtemään heti Lontoosta, ja minä annan teille suosituskirjeen muutamille ystävilleni Lancashiressä ja Yorkshiressä, jossa voitte oleskella kenenkään huomaamatta ja valmistautua matkaanne varten. Mutta älkää hätäilkö, punnitkaa tarkoin tekojanne ja seuratkaa ystävieni hyväätarkoittavia neuvoja. Siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa. Tulkaa huomenaamulla varhain luokseni, silloin ovat kirjeeni valmiit.
Edvard nousi seisomaan ja kiitti herra Langtonia hänen ystävällisyydestään. Sitten hän jatkoi matkaansa Sampsonin seurassa, joka vähitellen opasti hänet kaikkien niiden miesten luo, joille Edvardilla oli kirjeitä ja terveisiä metsäpäälliköltä. Kirjeistä oli yksi rikkaalle hampurilaiselle kauppiaalle ja muut erinäisille parlamentinjäsenille, joita herra Stone pyysi auttamaan Edvardia, jos hän joutuisi avun tarpeeseen. Kauppias kysyi, tarvitsiko Edvard rahoja, mutta Edvard vastasi, että hän ei nyt vielä tarvinnut, mutta kenties myöhemmin, ja kauppias käski hänen tulla luokseen, ennenkuin lähti Lontoosta pois.
Edvard palasi sitten majataloonsa. Ennen maatapanoaan hän ilmoitti
Sampsonille, että hänen esiintulleista syistä oli pakko matkustaa
Lontoosta joksikin aikaa. Sampsonia hän ei tahtonut ottaa mukaansa,
koska metsäpäällikkö ehkä tarvitsi häntä kotona.
— Kuten käskette, herra, vastasi Sampson. — Koska minun pitää lähteä kotimatkalle?
— Vaikka jo huomenna. Minä en lähetä mitään kirjettä herra Stonelle, mutta Sampson sanoo terveisiä minulta. Sanokaa myös, että voin hyvin ja että kirjoitan heille, heti kun minulla on jotakin tärkeitä uutisia.
Edvard antoi sitten Sampsonille juomarahaa ja toivotti hänelle onnellista matkaa.
Seuraavana päivänä oli Edvard sovittuun aikaan herra Langtonin luona, joka otti hänet sydämellisesti vastaan.
— Kirjeeni ovat valmiit, herra Armitage. Tässä on kirje kahdelle katolilaiselle naiselle Lancashiressä ja tässä toinen eräälle ystävälleni Yorkshiressä. Te voitte luottaa heihin aivan kuin itseenne. Molemmat naiset asuvat lähellä Buttonia ja ystäväni Yorkissa. Ja nyt jääkää hyvästi. Lähtekää Lontoosta, jos voitte, jo tänä iltana. Missä on palvelijanne?
— Hän lähti kotiin tänä aamuna.
— Siinä teitte oikein. Saanko antaa teille vielä yhden neuvon. Älkää ryhtykö puheisiin vierasten ihmisten kanssa tiellä älkääkä luottako kehenkään. Te matkustatte vain sukulaistenne luo Pohjois-Englantiin — eikö totta? Käsitättehän, mitä tarkoitan? Onko teillä pistooleja?
— Kyllä, herra Langton, minulla on pari kappaletta, jotka ennen ovat olleet majuri Ratcliffin.
— Silloin ne ovat hyvät. Se mies tiesi kyllä valita aseensa. Hyvästi, herra Armitage. Onnea matkalle.
Hän ojensi nuorukaiselle kätensä. Edvard kumarsi kunnioittavasti ja lähti herra Langtonin ystävällisestä kodista.