KAHDESKOLMATTA LUKU.
Verinen taistelu.
Niin edullisen vaikutuksen oli herra Stonen ystävä tehnyt nuoreen sankariimme, että hän hetkeäkään viivyttelemättä heti alkoi valmistaa lähtöään Lontoosta, jossa niin monet vaarat uhkasivat. Hän kävi ensin hampurilaisen kauppiaan luona, joka antoi hänelle rahaosoituksen eräälle Yorkissa asuvalle ystävälleen. Sitten hän palasi majataloon, pani tavaransa kokoon, maksoi laskunsa ja nousi ratsunsa selkään suunnaten matkansa pohjoista kohti.
Ensimmäisenä päivänä hän ei päässyt pitkälle, pimeän tullessa hänen täytyi pysähtyä pieneen Barnet nimiseen paikkaan ja jäädä yöksi kievariin. Pidettyään ensin huolta hyvästä hevosestaan hän otti satulalaukut kainaloonsa ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän tilasi huoneen itselleen, uskoi satulalaukut emännän huostaan ja istuutui takan viereen lämmittelemään.
Edvardilla oli yhä vielä puritaanin ulkoasu, hänellä oli yllään kirjurinpukunsa, jonka hän oli teettänyt herra Stonen luona ollessaan, ja päässä hänellä oli aivan samanlainen hattu kuin metsäpäälliköllä. Hänen miekkansa vain oli hienompaa tekoa kuin keropäiden aseet.
Tarjoiluhuoneessa istui kolme vierasta, joiden ulkomuoto ei juuri ollut miellyttävä. Heidän vaatteensa olivat nähtävästi peräisin paremmilta päiviltä, mutta nyt ne olivat kuluneet, haalistuneet, täynnä tomua ja viinipilkkuja. He tarkastivat pitkään nuorukaista, kun hän astui sisään, ja yksi heistä virkkoi:
— Teillä on kaunis ratsu, herra. Juokseeko se hyvin?
— Kyllä, vastasi Edvard lyhyesti. Hän ei ollut halukas ryhtymään pitempiin puheisiin.
— Pohjoista kohtiko matkalla? kysyi sama mies edelleen hetkisen kuluttua.
— Ei aivan, vastasi Edvard ja meni ikkunan ääreen päästäkseen keskustelusta.
— Keropää on ollakseen, huomautti toinen miehistä.
Ja kolmas lausui: — Niin, hän ei nähtävästi ole tottunut puhuttelemaan sivistyneitä ihmisiä. Tekisipä mieleni opettaa hänelle ihmistapoja.
Emäntä, joka oli kuullut keskustelun, kutsui miehensä huoneeseen ja käski hänen pitämään huolta siitä, ettei äskentullutta nuorta herraa loukattaisi.
Isäntä, joka näytti tuntevan nuo suurisuiset juomaveikot, huusi heille:
— Ulos heti paikalla täältä, taikka saatte tavallista nopeamman kyydin!
Miehet nousivat meluten ja kiroillen paikoiltaan; mutta tottelivat sentään isännän käskyä ja poistuivat huoneesta.
— Olen pahoillani, että nuo lurjukset ovat teitä loukanneet, sanoi isäntä; — mutta minä en tiennyt, että he olivat täällä. Meidän on vaikea kieltää heitä panemasta hevosiaan talliimme, mutta me tiedämme kyllä mitä ihmisiä he ovat, ja jos aiotte pitkälle matkalle, niin on paras, että hankitte itsellenne matkaseuraa.
— Kiitos neuvostanne, isäntä hyvä, vastasi Edvard. — He ovat kai maantierosvoja?
— Juuri niin. Tähän asti he aina ovat osanneet kiertää oikeutta, muuten he jo kauan olisivat istuneet salpojen takana. Teillä on hyvä miekka vyöllänne, näen minä, mutta toivottavasti teillä on muitakin aseita?
— Niin on, kas tässä, vastasi Edvard ja näytti isännälle Ratcliffin pistooleja.
Sitten hän söi illallisensa, tyhjensi pikarillisen viiniä ja meni levolle.
Seuraavana aamuna hän nousi varhain vuoteeltaan ja meni talliin antamaan hevoselleen heiniä. Nuo kolme miestä olivat myöskin tallissa, mutta tällä kertaa he jättivät hänet rauhaan. Edvard palasi sitten tarjoiluhuoneeseen ja söi aamiaisen. Sen tehtyään hän otti pistoolinsa esille ja pani niihin sankkiruutia; sitä tehdessään hän sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta, — siinä seisoi yksi veijareista nenä litteänä ikkunassa. — Sen parempi, arveli Edvard itsekseen hymyillen, — nyt hän tietää, ettei ole hyvä ryhtyä leikkiin minun kanssani.
Edvard Armitage pisti pistoolit vyöhön, maksoi isännälle laskunsa ja pyysi hevosensa. Sen saatuaan hän nousi satulaan ja ratsasti edelleen.
Hän ei ollut vielä ehtinyt ulos kaupungista, ennenkuin nuo kolme maantierosvoa täyttä laukkaa ratsastivat hänen ohitseen. — Me tapaamme kyllä vielä toisemme, ajatteli Edvard; hän antoi hevosen mennä tasaista juoksua, koska hän ei tahtonut väsyttää sitä ennen aikojaan. Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla, jonka taakse he pian katosivat. Edvard pysähdytti nyt hevosensa antaakseen sen hiukan puhaltaa ja ratsasti käymäjalkaa mäkeä ylös. Hän oli jo miltei ennättänyt mäenharjalle, kun hän kuuli laukauksia, ja tuokion kuluttua ratsasti muuan mies täyttä neliä häntä kohti. Mies katseli taakseen ja piti pistoolia kädessään. Minkä vuoksi? Edvard arvasi syyn, ja aivan oikein, siinä tulivat nuo kolme toverusta täyttä neliä ratsastaen pakenevan ratsumiehen kintereillä. Yksi heistä ampui, mutta kuula ei osunut, ratsumiehellä oli parempi onni. Hän laukaisi ja kaatoi yhden vainoojistaan maahan.
Kaikki tämä tapahtui salaman nopeudella, ja vasta kun molemmat toiset rosvot kiitivät aivan Edvardin ohi, ennätti hän ampua, jolloin toinen heistä vaipui maahan hevosen selästä. Nyt oli vain yksi enää jäljellä ja hän piti viisaimpana pötkiä pakoon. Yks — kaks — kolme hän hevosineen harppasi ojan yli ja nelisti nummen yli näkymättömiin.
— Kiitos — monenkertaiset kiitokset hyvästä avustanne! huusi vainottu ratsastaja ja ratsasti aivan Edvardin luo! —, Te saavuitte tosiaan oikeaan aikaan. Noita lurjuksia oli liian monta yhtä vastaan.
— Oletteko haavoittunut? kysyi Edvard heti.
— En. Kuula hipaisi vain hiuksiani. He hyökkäsivät kimppuuni kilometrin päässä täältä. Olin matkalla pohjoiseen päin, kun äkkiä kuulin kavionkopsetta takanani. Käännyin katsomaan ja huomasin heti, mitä ihmisiä he olivat. Poikkesin siis tien viereen piiloutuakseni pieneen viidakkoon, jonka näette tuossa. Yksi konnista ratsasti eteenpäin sulkeakseen minulta tien, molemmat toiset koettivat hyökätä takaa kimppuuni, mutta minä peijasin heitä ja ratsastin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. He jäljestäni. Lopun tiedätte itsekin…
— Mutta mitä teemme nyt näille molemmille kaatuneille?
— Oh, he saavat olla siinä, missä ovat. Minä matkustan tärkeissä asioissa Yorkiin enkä halua joutua kuulusteltavaksi ja tutkittavaksi tyhjän tähden. Ei, minä rauhoitan mieleni sillä, että maailmassa nyt on kahta konnaa vähemmän — tehkää te samoin.
Edvard myönsi hänen olevan oikeassa.
— Hyvä, hän sanoi, — minäkin olen matkalla pohjoiseen, ja koetan päästä niin pian kuin mahdollista perille.
— Lähdemmekö yhteen matkaan? ehdotti vieras. — Silloin voimme kulkea turvallisemmin. Kuka tietää, vaikka vieläkin joutuisimme tekemisiin samantapaisten rosvojen kanssa.
Vieraan ratsumiehen olento oli niin avomielinen ja luonnollinen, että
Edvard heti suostui hänen ehdotukseensa.
Hän oli nuori, voimakas mies, vähän kolmannellakymmenellä, Edvard ei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa miestä. Hän oli hienosti pukeutunut, mutta hänen pukunsa ei ollut prameileva; sulkatöyhtöisestä hatusta päättäen oli nuorukainen niin kutsuttu kavaljeeri, siis kuninkaan puoluetta. Molemmat nuoret miehet ratsastivat rinnatusten jutellen iloisesti niitä näitä, kumpikin vältti hienotunteisesti kysymyksiä, jotka olisivat voineet tuntua utelevilta — he iloitsivat vain toinen toisensa seurasta.
Päivällisaikaan he pysähtyivät erääseen pieneen maakylään, jossa antoivat hevosten levähtää ja syödä. Silloin tuli Edvardin matkatoveri maininneeksi, että hän mieluummin karttoi suuria kaupunkeja. — Niissä on niin paljon uteliaita ihmisiä, hän sanoi, — ja minua ei haluta saada seuralaisia kintereilleni.
Edvard heristi korviaan. — Se sopii minulle, ajatteli hän, ja kun nuorukainen ehdotti, että he kulkisivat erästä syrjätietä, joka päälle päätteeksi oli oikotie, suostui hän siihen ilolla. Koko matkallaan he joutuivatkin vain kahteen kaupunkiin, ja niissäkin he näyttäytyivät vasta pimeän tultua. Ja koko ajan he poikkesivat vain kaikkein yksinkertaisimpiin majataloihin, missä saivat olla rauhassa nenäkkäiltä ja uteliailta kysymyksiltä.
Päivä päivältä heistä tuli yhä paremmat ystävät ja vähitellen alkoi heidän molemminpuolinen umpimielisyytensä käydä kiusalliseksi. Nuori vieras mursi ensimmäisenä jään.
— Herra Armitage, lausui hän eräänä päivänä äkkiä, — nyt olemme jo muutamia päiviä ratsastaneet rinnatusten, olemme syöneet saman pöydän ääressä, nukkuneet samassa huoneessa ja vaihtaneet monta järkevää sanaa. Mutta koko ajan olemme välttäneet puhua itsestämme ja toistemme tuumista. Me emme ole olleet avomielisiä toisillemme. Mitä sanotte te? Luotatteko minuun? Minä luotan teihin. Pukunne on viholliseni puku, mutta puheenne ja koko olentonne ilmaisee teidät. Suoraan sanoen luulisin, että töyhtöhattu, tällainen kuin minun, sopii päähänne paremmin kuin tuo sokeritoppapäähine, joka nyt peittää sen. Enkö ole oikeassa? Niin, en tietysti tahdo olla utelias… mutta lyhyesti sanoen: haluaisin olla ystävänne, ja jos tuntisin matkanne varsinaisen päämäärän ja tarkoituksen, niin voisin ehkä antaa teille jonkin neuvon, josta teillä voisi olla hyötyä. Jos siis luotatte sanaani…
— Sen teen, kuului Edvardin vastaus, — ja suoraan ja rehellisesti tahdon teille vastata, herra Chaloner. Olette oikeassa, mielelläni vaihtaisin tämän pukuni toiseen, jos itse saisin valita.
— Olen siis arvannut oikein. Eikö totta? Tekin matkaatte pohjoista kohti taistellaksenne kuningas Kaarlen puolesta? Lancashiressä on minulla kaksi tätiä, jotka aina ovat pysyneet kuningassuvulle uskollisina; minä käyn heitä tervehtimässä, ja te olette myöskin tervetullut heidän kotiinsa — siitä vastaan.
— Mikä on tätienne nimi, herra Chaloner, kysyi Edvard.
— Conynghame.
Sanaakaan sanomatta otti Edvard kirjeen povitaskustaan ja ojensi sen
Chalonerille. Osoite kuului: Korkea-arvoinen Neiti Conynghame. Bolton.
Lancashire.
Chaloner luki tämän nimen ja huudahti nauraen:
— Mainiota! Kaksi miestä tapaa toisensa maantiellä. Molemmat matkustavat samoissa asioissa. Heillä on sama päämäärä. Ja kolme päivää kuluu, ennenkuin he uskaltavat puhua vapaasti toisilleen.
— Ajat vaativat varovaisuutta, vastasi Edvard pistäen kirjeen takaisin taskuunsa.
— Ikävä kyllä, huokasi Chaloner, — ikävä, ettei kaksi kelpo miestä uskalla luottaa toiseensa. Mutta kenties on hyvä, että me kavaljeeritkin opimme hiukan varovaisuutta, se ei muutoin ole vahva puolemme. Olen niin iloinen siitä, että olemme tavanneet toisemme. Te olette mies, jonka rinnassa asuu rohkeutta ja jonka sydän on oikealla paikalla. Me kaksi olemme ystäviä, eikö totta?
— Niin minäkin ajattelen, vastasi Edvard pudistellen lämpimästi nuorukaisen ojennettua kättä.
Molemmat ystävät jatkoivat sitten matkaansa rinnatusten, Chaloner tiesi kertoa paljon sodasta, ja Edvard Armitage kuunteli hartaasti hänen puhettaan. Hän sai siten tietää, että kuninkaan asiat olivat hyvällä kannalla; hänen armeijansa oli suuri ja hyvästi varustettu, ja niin pian kuin se Skotlannista marssi Englannin maalle, oli siihen yhtyvä satoja, jopa tuhansiakin, taistellakseen kuninkaallisen lipun suojassa.
— Minun isäni kaatui Nasebyn luona, kertoi Chaloner. — Ne, jotka nykyään vallitsevat tässä maassa, anastivat isänperintöni, ja vain hyviä tätejäni on minun siitä kiittäminen, etten ole keppikerjäläinen.
— Kaatuiko teidän isänne Nasebyn luona? lausui Edvard. — Olitteko itsekin samassa taistelussa?
— Olin.
— Siinä kaatui minunkin isäni.
— Niinkö? Armitage? Sitä nimeä en muista… Mutta hän oli ehkä sotamies?
— Ei, hän oli eversti, vastasi Edvard.
— Etteköhän erehdy, mikäli minä muistan, ei Nasebyn taistelussa ollut sen nimistä everstiä. Chaloner katseli epäillen toveriinsa.
— En minä erehdy. Mutta osoittaakseni teille, etten laskettele teille loruja, puhun suuni puhtaaksi. Oikea nimeni ei ole Armitage. Isäni oli eversti Beverley.
— Beverley! toisti nuori kavaljeeri. — Niin, nyt käsitän. Monta kertaa olen matkallamme koettanut saada selville, ketä te muistutatte. Beverley! Niin, se on tunnettu nimi. Ja kuinka te olette isänne näköinen! Hänet olen monta kertaa nähnyt. Hän oli miesten mies!… Kuulkaa, Beverley, olkaamme me kaksi ystäviä elämässä ja kuolemassa. Tuossa on käteni.
Edvard tarttui lämpimästi toisen ojennettuun käteen. Sitten kertoi nuorukainen koko elämäntarinansa. Kun Chaloner oli kuullut häntä loppuun saakka, huudahti hän:
— Arnwoodin palosta kuulivat kyllä kaikki aikoinaan, ja ihmiset luulevat yleensä, että Beverleyn lapset hukkuivat liekkeihin. Monet lapset ovat itkeneet itsensä nukuksiin kuullessaan tarinaa teidän kauheasta kuolemastanne — kaikki lastenhoitajat sen osasivat ulkoa. Mutta sano minulle, aiotko salata oikean nimesi silloinkin, kun astut kuninkaan armeijaan? Aiotko sotilaanakin kantaa Armitagen nimeä?
— Sitä en ole vielä tarkoin ajatellut. Olin aikonut kysyä neuvoa joltain ystävältä.
— Ystävältä, toisti Chaloner. — Hyvä! Tässä hänet näet. Kysy minulta — tai ei, sinun ei tarvitse kysyä, minä vastaan kohta. Sinun ei pidä salata hyvää nimeäsi kuninkaalta, Edvard Beverley. Usko minua, armeijassa syntyy suuri riemu, kun uljaan Beverleyn poika astuu sen lipun suojaan. Se nimi ennustaa voittoa ja onnea. Isäsi oli Englannin parhaita poikia, ja kuninkaalla ei ole ainoatakaan uskollisempaa palvelijaa. Mutta mitä näenkään! Eikös vaan tuolla kohoakin Boltonin tuttu kirkon torni! Olemme siis pian perillä. Molemmat vanhat neidit riemastuvat varmaankin suuresti kuullessaan, että Beverleyn jälkeläinen saapuu heidän vieraakseen.
Ystävän lämpimät sanat, jotka niin kauniisti kunnioittivat hänen isänsä muistoa, ilahduttivat suuresti Edvardia. Hän tuli liikutetuksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli veljeään ja sisariaan, jotka nyt kaukana kotona häntä kaipasivat. Paljon hän olisi antanut, jos olisi voinut sillä hetkellä liitää heidän luokseen pikku metsänvartijantalolle kertoakseen heillekin onnestaan. Nyt hän sai tyytyä vain ajatuksissaan pääsemään kotiin.
Vasta myöhään illalla he pimeässä saapuivat vanhaan herraskartanoon, missä Chalonerin tädit asuivat. Huhu heidän tulostaan oli kuitenkin ennättänyt saapua heitä ennen, ja molemmat vanhat neidit seisoivat etuhallissa ja vastaanottivat avosylin nuoret herrat.
— Jumalan kiitos, että sinut taas näen, oma poikani. Olen niin pelännyt, että sinulle jotain tapahtuisi tiellä, sanoi toinen heistä.
— Niin, vähälläpä olikin, etten henkeäni menettänyt, vastasi nuori Chaloner, — mutta hyvä ystäväni, jonka tässä näette, tuli avukseni parhaaseen aikaan… Niin, hän näyttää keropäältä, mutta älkää välittäkö. Hän on yhtä hyvä kavaljeeri kuin kuka tahansa — hän on eversti Beverleyn poika!
Molemmat vanhat naiset ojensivat Edvardille kätensä toivottaen hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vähän ajan kuluttua istuivat väsyneet matkamiehet runsaan illallispöydän ääressä mielihyvällä nauttien sen herkkuja.
— Kuinka hauska istua mukavasti ja rauhallisesti turvallisessa kodissa, virkkoi Chaloner maistellessaan monia ruokia, — kun ei tarvitse alituiseen juosta katsomassa saako hevonen kylliksi ruokaa. Nuo majatalojen isännät ovat kauhean saidat kauroilleen. Tässä talossa eivät ratsut näe nälkää, Edvard… Mutta tosiaan — onko minulle tullut kirjeitä?
— Kyllä pari kappaletta, mutta syö ensin.
— Ei, minä voin hyvin silmäillä niitä tässä syödessänikin.
Kirjeet tuotiin. Chaloner avasi ne ja ojensi ne sitten Edvardille. Ne olivat kenraali Middletonilta ja muutamilta Chalonerin ystäviltä armeijassa ja sisälsivät uutisia asiain menosta.
— Kuten näet, Beverley, ovat he jo lähteneet liikkeelle, sanoi Chaloner, — ja kenraali Cromwell on tukalassa asemassa. Meidän armeijamme seisoo hänen ja Lontoon välillä ja heillä on kolmen päivämarssin ennätys. Saammepa nähdä, että englantilaiset yhtyvät skotlantilaisiin, ja silloin on voitto varma. Parlamentin sotajoukko ei ole läheskään niin suuri kuin meidän, ja päivä päivältä liittyy yhä uusia joukkoja kuninkaan armeijaan. Huomenna saapuu Derbyn jaarli miehineen, kuningas on lähettänyt hänelle sanan.
— Missä paikoin on sotajoukko tällä haavaa? kysyi Edvard.
— Maltahan — tänä iltana he kai ovat täällä aivan lähellä. Huomenna voimme yhtyä heihin, jos haluat.
— Kyllä, vastasi Edvard Beverley, — mitä pikemmin, sitä parempi.
Illallisen jälkeen juttelivat nuorukaiset vielä noin tunnin ajan herttaisten vanhojen neitien kanssa. Sitten he saivat kumpikin oman huoneen, ja pian oli vanha herraskartano vaipunut sikeään uneen.