KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa.
Seuraavana aamuna jo ennenkuin Chaloner ja Edvard Beverley olivat ennättäneet noustakaan, toi lähetti kirjeen kenraali Middletonilta. Siten he saivat tietää, että kuninkaan sotajoukko parhaillaan oli leirissä noin mailin päässä itäänpäin herraskartanosta.
Edvard oli juuri pukeutumassa, kun hänen ystävänsä tuli hänen luokseen.
Hän neuvoi häntä heittämään hyvästi vanhalle puvulleen.
— Nyt, kun sinun ei enää tarvitse esiintyä kirjurina eikä keropäänä, olisi ehkä parasta vaihtaa pukua, arveli hän. — Ellet halveksi käyttää minun vaatteitani, jotka ovat käyneet minulle liian pieniksi, niin pyytäisin sinua valitsemaan itsellesi puvun niistä. Tulehan katsomaan.
Hän vei Edvardin vaatesäiliöönsä, jossa oli yllin kyllin valitsemisen varaa. Edvard suostui kiitollisena ehdotukseen. Pian oli metsäpäällikkö Stonen kirjuri kuin poispuhallettu, ja hänen sijallaan seisoi nuori kaunis aatelismies.
Kun he olivat syöneet aamiaista, heittivät he hyvästi ystävällisille emännilleen, nousivat satulaan ja ratsastivat leiriin. He ratsastivat nopeasti ja tunnin kuluttua he saapuivat etuvartijain luo. He ilmoittautuivat vahtiupseerille, ja heidät vietiin kenraali Middletonin luo, joka vastaanotti Chalonerin kuin vanhan ystävän. Kuultuaan, että Edvard oli eversti Beverleyn poika, hän tervehti häntä kunnioittavasti ja ystävällisesti.
— Olen kaivannut teitä, Chaloner, sanoi kenraali. — Me kokoamme juuri ratsuväenrykmenttiä — Buckinghamin herttua tulee sen päälliköksi, mutta Masseysta tulee varsinainen johtaja. Teillä on vaikutusvaltaa tässä kreivikunnassa ja voitte siis hankkia meille monta uljasta ratsumiestä, eikö totta?
— Kenties. Missä on Derbyn jaarli?
— Täällä leirissä.
— Entä kenraali Lester?
— Hän on pahalla tuulella. Luulenpa, että häntä suututtavat monet papit, joita armeijassamme vilisee… Mutta kuninkaan pitäisi olla tähän aikaan tavattavissa. Oletteko valmiit, niin vien teidät hänen luokseen?
Sanottu ja tehty. Kenraali Middleton opasti nuoret ystävämme talolle, jonka kuningas oli ottanut asunnokseen, ja muutaman minuutin odotettuaan he pääsivät hänen majesteettinsa puheille.
He tervehtivät kunnioittavasti kuningas Kaarle Toista — maatonta kuningasta — ja kenraali Middleton lausui: — Suvaitkaa minun, teidän majesteettinne, esittää majuri Chaloner, jonka isän nimen teidän majesteettinne kyllä tuntee.
— Ettenkö tuntisi! Kuningas kääntyi ystävällisesti Chalonerin puoleen. — Tiedän, että hän oli uljas ja uskollinen mies. Olen varma siitä, että poika on perinyt hänen uljuutensa ja jalon mielensä.
Näin sanoen hän ojensi Chalonerille kätensä, jota nuori mies polvistuen suuteli.
Kenraali jatkoi:
— Ja nyt hämmästyy teidän majesteettinne varmaankin, kun esitän teille tämän nuoren miehen — eversti Beverleyn vanhimman pojan.
Kuningas hämmästyi todellakin. — Mitä kuulenkaan! huudahti hän iloisesti. — Ja minä kun luulin, että kaikki lapset olivat saaneet surmansa, silloin kun Arnwood niin häpeällisesti poltettiin. Toivotan teidät sydämellisesti tervetulleeksi armeijaan. Mitä voimme tehdä puolestanne, Beverley? Sallikaa meidän tietää se, jotta voisimme osoittaa kiitollisuuttamme isänne muistolle.
Edvard tuli syvästi liikutetuksi Kaarle-kuninkaan ystävällisistä sanoista.
— Minulla on vain yksi toivomus, hän änkytti, — saada aina olla teidän majesteettinne läheisyydessä vaaran hetkellä.
— Se oli Beverleyn arvoinen vastaus, sanoi kuningas; sitten hän kääntyi kenraali Middletonin puoleen ja sanoi:
— Pyydän teitä ottamaan nuoren Beverleyn suojaanne. Pitäkää hänestä hyvää huolta.
Molemmat nuorukaiset saivat sitten luvan poistua, mutta kenraali Middleton jäi vielä pariksi minuutiksi kuninkaan määräyksiä vastaanottamaan. Kun hän yhtyi nuorukaisiin, kertoi hän Edvardille, että kuningas oli suvainnut määrätä hänet kapteeniksi ratsuväkeen. — Chaloner, te pidätte kyllä huolta kapteeni Beverleyn univormusta ja muusta senkaltaisesta? — Kiitos. Niin, hevonenhan teillä jo on, meidän onkin oltava liikkeellä jo huomenna.
— Sanokaahan minulle, kysyi vastaleivottu kapteeni, — tiedetäänkö mitään parlamentin sotajoukosta?
— Kyllä, se marssii nyt Lontoota kohti Yorkin tietä ja koettaa sulkea meiltä tien pääkaupunkiin. Mutta nyt minun täytyy heittää teille hyvästi, hyvät herrat, aikani on täpärällä. Näkemiin.
Nyt oli Edvard siis vihdoinkin saavuttanut päämääränsä. Hän oli kapteeni Kaarle kuninkaan armeijassa!
Jo seuraavana päivänä hän joutui tuleen. Warringtonissa kohtasi kuninkaan väki ratsuväen osaston, joka oli kenraali Lambertin joukkoa. Syttyi taistelu ja lyhyen ottelun jälkeen ajettiin parlamentin väki pakosalle. Tämä pieni voitto herätti suurta riemua sotilaissa, sillä Lambert oli Cromwellin taitavimpia päälliköitä, ja kun he kerran saattoivat ajaa hänet pakosalle, eivät he enää muustakaan huolehtineet. Ei kukaan arvannut, että Lambertin pako oli ennakolta harkittu; hän toimi kaikessa Cromwellin käskyn mukaan ja oli vain aikonut hidastuttaa kuninkaallisen sotajoukon etenemistä. Tämä hänelle onnistuikin, ja sen lisäksi saattoi tämä helposti saavutettu voitto Kaarle-kuninkaan ylimieliseksi. Hän luuli tulevansa toimeen ilman Derbyn jaarlin apua ja miesvoimaa. Jaarli ja pari sataa aatelismiestä hänen kanssaan erosi siis armeijasta ja lähti Lancashireen kootakseen uusia puoluelaisia kuninkaalle.
Kuninkaan ja päälliköiden tarkoitus oli nyt marssia Lontoota kohti niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Miehistö oli väsynyt ja rasittunut, ja helle oli niin kova, että tuon tuostakin täytyi levähtää. Päätettiin siis pysähtyä Worcesterin kaupunkiin, joka riemuiten vastaanotti kuninkaan ja vieraanvaraisesti piti huolta sotaväen tarpeista. Täällä aiottiin viipyä, kunnes Derbyn jaarli toisi lisää väkeä.
Mutta nyt saapui kuninkaalle surusanoma. Yön pimeydessä oli vihollinen hyökännyt jaarlin ja hänen joukkonsa kimppuun. Ei ainoakaan mies ollut päässyt pakoon; kaikki he olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangiksi; viimeksimainittujen joukossa jaarli itse.
— Se oli kova isku meille, Chaloner, sanoi Edvard ystävälleen.
— Niin oli, vastasi tämä. — Me olemme menettäneet parhaimmat miehemme, ja tämän jälkeen ei tietysti kukaan uskalla liittyä meihin. Pahinta on kuitenkin se, että eripuraisuus yhä vain lisääntyy leirissämme. Buckinghamin herttua tahtoo ylivallan, johon kuningas ei suostu, ja kenraali Leslie on jo kadottanut rohkeutensa. Middleton yksin täyttää velvollisuutensa. Ajattelepas, jos Cromwell nyt hyökkäisi kimppuumme. Silloin olisimme hukassa. Täällä olemme nyt vetelehtineet viisi päivää emmekä muuta tee kuin riitele. Tämä on kerrassaan sietämätöntä! huudahti Chaloner lopuksi.
— En minäkään voi ymmärtää, kuinka kuningas voi niin rauhallisesti suvaita tällaista.
— Hän ei sille mitään voi, ystäväni. Muista, että hänen kruununsa on kysymyksessä. Mutta häntä ei totella, siinä vika.
— Etköhän sinä katsele asiaa liian synkältä kannalta. Yhteinen vaara sovittaa ehkä eripuraiset, ja kun he näkevät Cromwellin edessään, unohtavat he varmaankin kateutensa ja yksityiset riitansa.
— En usko, sanoi Chaloner. — Ei, Edvard, minä tunnen ihmiset.
Odotahan, niin saat nähdä, että minä olen oikeassa — valitettavasti.
Kului vielä pari päivää ja riidanhenki hajoitti sotajoukkoa yhä enemmän. Äkkiä toi pikalähetti sanan että Cromwell joukkoineen oli puolen päivänmatkan päässä kaupungista. Hänen sotavoimansa oli puolta isompi kuin kuninkaan.
Salaman tavoin iski tämä sanoma Kaarle Toisen leiriin. Kaikki olivat epätoivoissaan ja neuvottomia. Mitä tehdä?
Kolmas päivä syyskuuta tuli Cromwellin armeija näkyviin kaukana. Edvard oli ollut hevosen selässä koko yön, hän kuljetti kuninkaan käskyjä eri osastoille. Sotajoukko oli järjestetty niin hyvin kuin kävi päinsä ja odotteli vain Cromwellin hyökkäystä. Mutta parlamentin sotavoima ei liikkunut paikaltaan, näytti siltä kuin ei se olisikaan aikonut tapella sinä päivänä. Päivällisaikaan kuningas palasi asuntoonsa nauttiakseen hiukan ravintoa; hänkin oli istunut hevosen selässä tuntikausia. Mutta tuskin hän oli istuutunut pöytään, kun pikalähetti toi sanan, että molemmat sotajoukot olivat törmänneet yhteen. Kuningas syöksyi hevosen selkään, mutta ennenkuin hän ennätti taistelutantereelle, kohtasi hän koko ratsuväkensä, joka pakeni suin päin sellaisella vauhdilla, ettei kuningas voinut heitä pysähdyttää. Kuningas huusi useita upseereitaan nimeltä, mutta kukaan ei kuullut, pelosta silmittöminä he syöksyivät eteenpäin; olipa kuningas itsekin joutua hevosten jalkoihin ja tallatuksi.
Cromwell oli voittanut helposti, ainoastaan se osasto, jota kenraali Middleton ja Hamiltonin herttua johtivat teki urhoollisesti vastarintaa. Mutta kun nämäkin uljaat päälliköt haavoittuivat, herttualta oli tykinluoti katkaissut jalan — oli kaikki hukassa. Koko sotajoukko kadotti rohkeutensa.
Silloin ratsasti kuningas takaisin kaupunkiin. Hän tapasi ratsuväen osaston, jonka Chaloner oli saanut pysähtymään paossaan.
— Seuratkaa minua! huusi kuningas. — Katsokaamme, mitä vihollinen tekee. Ellei Cromwell aja takaa pakenevia, on vielä toivon kipinä jäljellä.
Näin sanoen Kaarle-kuningas kannusti hevostaan ja ratsasti ottamaan asemasta selkoa. Chaloner, Edvard Beverley ja pieni parvi upseereita seurasi häntä — mutta siinä olikin koko hänen seurueensa. Muun ratsuväen oli yleinen pelkuruus tartuttanut niin, että se kääntyi takaisin. Samalla saatiin kuulla, että Cromwellin ratsuväki oli jo tunkeutunut kaupungin sydämeen… Taistelu oli menetetty.
Kuningas alistui viimein vaikka vastenmielisesti upseeriensa rukouksiin, kääntyi ja lähti nelistämään pakenevan sotajoukkonsa jälkeen. Muutamia tunteja ratsastettuaan hän saavutti ratsuväkensä, mutta vaikka sen lukumäärä nousi 4000 mieheen, ei heihin enää ollut luottamista, peloissaan ja alakuloisia kun olivat. Kaarle-kuningas päätti silloin jättää sotajoukkonsa. Yön pimeydessä hän puhumatta kenellekään mitään aikomuksestaan erosi armeijastaan. Hän ajatteli helpommin välttävänsä takaa-ajajansa, jos hän kulki yksin.
Vasta seuraavana aamuna sotajoukko huomasi kuninkaan kadonneen. Samalla oli viimeinenkin yhdysside eri joukkojen välillä katkennut, ja pian oli koko armeija hajonnut kuin tuhka tuuleen. Suurin osa riensi takaisin Skotlantiin, josta he olivat kotoisin.
Edvard Beverley ja Chaloner eivät oikein tienneet, mihin ryhtyä.
— Sinä aiot kai kotiin Uuteenmetsään? kysyi Chaloner. — Jos sallit, niin seuraan sinua. Etelässä olemme paremmassa turvassa kuin täällä Pohjois-Englannissa. Minä en uskalla lähteä Lancashireen.
— Tule vain mukaani, sanoi Edvard. — Minä kyllä hankin sinulle turvapaikan, kunnes päätät tarkemmin tulevaisuudestasi. Lähtekäämme heti matkaan, voimmehan lähemmin keskustella asiasta tiellä. Hiljaa! Mitä se? Kuulin laukauksia. Ratsastammeko tuolle kukkulalle, niin näemme mitä on tekeillä?
Vinhaa vauhtia ratsasti Edvard ylös törmälle, josta oli laaja näköala yli koko seudun.
— Hei! huusi hän Chalonerille, joka oli seurannut häntä. — Katso tuonne! Siinä ottelee parvi kavaljeereja ja Cromwellin sotureja. Tule, antakaamme heidän maistaa miekastamme.
— Eteenpäin! vastasi Chaloner kannustaen hevostaan ja ratsasti kuin tuulispää parlamentin ratsumiesten kimppuun.
Tämä odottamaton hyökkäys ratkaisi seikkailun. Cromwellilaiset pötkivät pakoon jättäen kuusi kuollutta taistelukentälle.
— Kiitos Chaloner! Kiitos Beverley! sanoi ääni, jonka nuorukaiset heti tunsivat Grenvillen, kuninkaan paasin ääneksi. — Kiitos hyvästä avusta! Nämä velikullat tässä — hän osoitti väkeään — olivat juuri pakoon juoksemassa, kun saavuitte avukseni. Kuulkaahan, saanko yhtyä seuraanne? Näihin ei ole luottamista, mieluummin heitän heille hyvästi heti paikalla.
— Malttakaa, sanoi Chaloner, — minulla on hyvä tuuma. Hän astui sotilaiden luo ja puhui heille: — Kuulkaa miehet, on paras, että me kaikki hajaannumme toisistamme, se on ainoa pelastuskeinomme. Ratsastakaa, enintään kaksittain, sillä pian saamme cromwellilaiset kimppuumme, uskokaa minua.
Se riitti. Miehet pitivät hänen neuvoaan viisaana ja olivat pian kadonneet näkyvistä. Chaloner, Edvard ja Grenville olivat tappelukentällä, jolla makasi noin tusina kaatuneita ja pahasti haavoittuneita. Seitsemän kuninkaanpuoluelaista ja viisi cromwellilaista oli joutunut taistelun uhriksi.
— Nyt minä ehdottaisin, sanoi Edvard, — että me pukeutuisimme näiden kaatuneiden cromwellilaisten pukuihin, silloin voimme rauhallisesti matkustaa halki koko maan muka Cromwellin lähetteinä, jotka ovat etsimässä kuningasta.
— Ehdotuksesi on hyvä, sanoi Chaloner, — ja mitä pikemmin panemme sen toimeen, sen parempi.
He sitoivat hevosensa lähimpään puuhun. Annettuaan haavoittuneille kaiken mahdollisen hoidon, riisuivat he kolmelta kaatuneelta univormut ja jatkoivat sitten täyttä laukkaa matkaansa Cromwellin rakuunoiksi pukeutuneina. Ratsastettuaan noin neljä-viisi mailia, uskalsivat he hetkisen levähtää ja jatkoivat sitten matkaansa hiljaista ravia.
Myöhään illalla he saapuivat pieneen kylään, jossa oli majatalo. He päättivät jäädä sinne yöksi ja veivät hevosensa talliin.
— Nyt saamme olla niin röyhkeitä kuin ikinä voimme, sanoi Chaloner, — silloin ei kukaan epäile meitä.
Grenville nyökäytti päätään ja osoitti samalla ymmärtäneensä Chalonerin tarkoituksen. Ovessa hän rajusti töytäisi isäntää ja käski hänen pitämään kiirettä. — Muuten katkaisen sinulta korvat, uhkasi hän. Sitten he astuivat vierashuoneeseen. He esiintyivät hyvin mahtavasti, komensivat pöytään talon parasta, huusivat ja reuhasivat. Lopuksi he heittäytyivät nukkumaan isäntäväen omaan vuoteeseen. Sanalla sanoen he käyttäytyivät niin röyhkeästi ja ylimielisesti, ettei kukaan epäillytkään heitä muiksi kuin Cromwellin rakuunoiksi.
Seuraavana aamuna he Chalonerin neuvosta ratsastivat tiehensä maksamatta penniäkään kaikesta siitä, mitä olivat syöneet ja juoneet, vaikka heillä oli rahaa yllin kyllin.
Näin he jatkoivat matkaansa eteenpäin, esiintyivät cromwellilaisina, kyselivät pakolaisia kaikkialla ja karttoivat mikäli mahdollista asuttuja seutuja. Neljässä päivässä heidän onnistui saapua Uudenmetsän rajalle. He kätkeytyivät viidakkoon odottaakseen pimeän tuloa.
Edvardin oli nyt etukädessä huolehtiminen, ettei herra Stonelle koituisi mitään ikävyyksiä hänen tähtensä. Oli tärkeätä, ettei kukaan saanut tietää hänen retkistään senjälkeen kuin hän oli lähtenyt metsäpäällikön talosta. Olipa onni, ettei hänellä ollut omia vaatteita yllään, nyt hän palasi kotiin pukeutuneena Cromwellin soturiksi, ja se ei tietysti voinut herättää epäluuloja kenessäkään. Pimeän tultua hän päätti viedä molemmat ystävänsä metsänvartijantalolle ja itse rientää viemään herra Stonelle sanaa Cromwellin voitosta ja kuninkaan tappiosta Worcesterin luona. Edvard ja hänen toverinsa olivat nimittäin tiellä huomanneet, ettei niillä seuduin tiedetty vielä mitään sotatapahtumista.
Heti hämärän tultua lähtivät kolme matkamiestämme piilopaikastaan. Edvard, joka tunsi kaikki polut ja mutkat metsässä, vei ystävänsä oikotietä, niin että he hyvin pian saapuivat määräpaikkaansa. Heidän tulonsa herätti ensin suurta levottomuutta. Alfred ja Pablo seisoivat pihalla; äkkiä he kuulevat kavionkopsetta, kurkistavat metsään ja näkevät sotilaita. Alfred aikoi ensin rientää sisään ja sulkea oven, mutta huomasi pian, että hän siinä olisi tehnyt kovin tyhmästi. Jos vaara kerran uhkasi, täytyi hänen kohdata se miehen lailla. Hän lähetti siis Pablon varoittamaan Alicea ja Editiä ja asettui itse ovelle tulijoita vastaanottamaan. Nyt he saapuivat, — ja samassa haihtui pelko, Alfred tunsi Edvardin äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ympäröivät siskot riemuhuudoin "ison veljen". Ja sitten kyseltiin ja kerrottiin yhteen ääneen, niin että Edvardin viimein täytyi sulkea korvat käsillään.
— Prr! huudahti hän nauraen. — Ensin meidän täytyy viedä hevoset talliin. Sitten…
— Sitten sinä kerrot meille kaikki, mitä olet kokenut, huusi pikku
Edit taputtaen käsiään.
— Ei, vastasi Edvard, — sitten tulemme minä ja ystäväni sisään ja syömme kaikki, mitä suuhumme saamme. Me olemme kauheasti nälissämme.
Hevoset vietiin talliin ja saivat ruokaa tarpeekseen. Sitten nuoret, uljaat soturit astuivat sisään ja Edvard esitti Grenvillen ja Chalonerin sisarilleen. Illallinen oli pian pöydässä ja hyvin se maistuikin nälkäisille matkamiehille. Illallisen jälkeen lähtivät Alice ja Edit valmistamaan vieraille vuoteita. Sillä aikaa Alfred sai kuulla tärkeimmät uutiset; — että kuningas oli joutunut tappiolle ja nuorukaiset olivat pakoretkellä. Vielä senjälkeen kuin Chaloner ja Grenville olivat lähteneet makuulle, istuivat veljekset kauan yhdessä jutellen viime aikojen tapahtumista. Lopuksi he neuvottelivat mitä tehdä vieraittensa suhteen.
— Tähän taloon he eivät voi jäädä asumaan, sanoi Edvard. — Mutta sinullahan on avaimet Ratcliffin taloon. Siellähän he voivat asua mainiosti, kunnes heidän onnistuu päästä pois maasta — se, näet, on heidän tarkoituksensa. Huomenaamulla varhain lähden minä herra Stonen luo, mutta ylihuomenna palaan jälleen, ja siihen mennessä te jo olette ennättäneet saada Klaran entisen kodin järjestykseen, eikö totta? — Mutta nyt minä vihdoinkin menen nukkumaan. Sinun pitää herättää minut varhain huomenna — muutoin minä varmaan nukun koko vuorokauden umpeen.
Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, saivat Edvardin molemmat nuoret kumppanit vielä vedellä unia, mutta hänen itsensä täytyi hieroa uni silmistään ja lähteä matkaan. Kun hän saapui metsävoudin talolle, oli vielä varhainen aamuhetki, ja koko talo näytti olevan unen vallassa. Oswald yksin oli jalkeilla; hän seisoi ovellaan päivää paistattamassa. Edvard tervehti häntä kädenviittauksella, mutta Oswald ei tuntenut häntä, astui vain hiljakseen Edvardia vastaan, ja hänen kasvojensa ilme puhui selvästi: — Mitähän tuokin minusta tahtoo? Mutta silloin Edvard huusi: — Hyvää huomenta, Oswald! ja siitäkös tuli toinen ääni kelloon.
Iloisesti tervehtien paiskasi kunnon metsävouti kättä nuorelle ystävälleen, joka sitten lyhyesti kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut.
— Ja nyt olen tullut kertomaan metsäpäällikölle kaikkia näitä uutisia — niin ymmärräthän…?
— Tottahan toki, Edvard, ja minä panen kyllä parastani, jotta kaikki luulevat sinun taistelleen Cromwellin puolella. Esiinny vain miten monelle tahansa tuossa puvussa, niin ei kissakaan arvaa petosta.
— Niinkö arvelet, Oswald? Mainiota, mutta nyt minä ratsastan täyttä neliä herra Stonen luo ja pyrin hänen puheilleen. Näkemään asti!
Ja sitten Edvard ratsasti huimaa vauhtia metsäpäällikön asunnolle, heittäytyi samaa menoa hevosen selästä maahan, heitti ohjakset Sampsonille, joka kavionkopseen kuullessaan oli tullut pihalle katsomaan mitä oli tekeillä, ryntäsi suoraa päätä keittiön läpi ja kolkutti metsäpäällikön ovelle.
— Kuka siellä?
— Edvard Armitage, kuului vastaus. Ovi avattiin ja metsäpäällikkö pysähtyi hämmästyneenä ovelle nähdessään Edvardin rakuunanpuvussa.
— Tervetuloa, Edvard. Olen iloinen nähdessäni teidät — tuossakin puvussa. Mutta selittäkäähän… istukaa ja kertokaa.
— Uutiseni ovat pian kerrotut, herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard ja kertoi sitten muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli vaihtanut asua.
— No totta tosiaan, huudahti herra Stone, kun Edvard oli päättänyt kertomuksensa. — Te olette menetellyt viisaasti ja olette sillä puhdistanut minut vihamiesteni levittämistä huhuista. Kiitos siitä! Teidän äkillinen matkanne on herättänyt ihmisten uteliaisuutta ja tullut jo korkeiden viranomaistenkin korviin. Mutta nythän palaatte kotiin kelpo kansansotilaana — ja sillä se pulma on ratkaistu. Kate ja Klara ovat tietysti kovin iloiset nähdessään teidät. He ovat joka päivä kyselleet teitä. Jumalan kiitos, että palaatte kotiin terveenä ja reippaana. Nyt olette siis saanut kokea sotaelämää, tokkopa rauhallinen kirjurinpukunne enää teitä miellyttääkään?
— Kyllä, mutta ensin aion näyttää ihmisille nykyistä pukuani, arveli
Edvard. — Se ei haitanne.
— Ei, siinä olette oikeassa. Mutta menkää nyt arkihuoneeseen tervehtimään lapsia. Minä tulen heti jäljestä.
Edvard totteli. On turha mainitakaan, että arkihuoneessa syntyi suuri riemu, kun nuorukainen äkkiarvaamatta astui sisään. Katen silmiin kohosi ilonkyyneleitä, ja Klara oli aivan suunniltaan ilosta.
Kun Edvard ja herra Stone myöhemmin iltapuolella vielä keskustelivat asiasta, sanoi metsäpäällikkö:
— Te olette kai samaa mieltä kuin minäkin, nykyään emme voi tehdä mitään. Jos Jumala suo, on kuningas Kaarle Toinen vielä kerran kantava isänsä kruunua. Mutta toistaiseksi meidän täytyy alistua. Cromwell kukistuu kyllä ennen pitkää, luulen minä, ja mitäpä siitä, jos asiamme voittaa vähän aikaisemmin tai myöhemmin? Uskokaa minua, nämä onnettomuudenajat ovat hyviä oppivuosia miehelle, joka aikoo kuninkaana hallita maata ja valtakuntaa. Ehkäpä ei olisi kovinkaan onnekasta, jos Kaarle-kuningas tällä hetkellä nousisi valtaistuimelle. Sen mukaan mitä olette minulle kertonut, on hänellä vielä paljon oppimista.
— Niin on, myönsi Edvard Armitage. — Ja silmäni eivät ole auenneet yksin tässä suhteessa viimeisten tapahtumain aikana. Olen ikäväkseni huomannut, että kuninkaan sotajoukossa ja hänen miehissään tapaa sangen vähän oikeata ritarillista mieltä. Itsekkyyttä, itsetyytyväisyyttä ja ahdasmielisyyttä olen nähnyt melkein yksinomaan. Miehistö oli haalittu kokoon sieltä täältä — se ei voinut voittaa. Yhteistuntoa tarvitaan, ennenkuin Cromwellin kaltainen mies kukistetaan — sen olen oppinut ymmärtämään, ja senvuoksi kuuntelen nyt mielelläni sitä sananpartta, jota ennen halveksin: aika neuvon tuo!