NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Lambertin ratsuväki.
Seuraavana päivänä Edvard pukeutui metsästyspukuunsa ja meni metsänvartijantalolle. Metsäpäällikkö suostui mielellään siihen, että molemmat nuoret pakolaiset asuivat Klara Ratcliffin autiossa mökissä; hän neuvoi kuitenkin heitä lähtemään maasta, niin pian kuin mahdollista. Kun Edvard tuli kotiin, olivat kaikki koolla; Alfred ja Pablo olivat jo käyneet järjestämässä Klaran taloa uusia vieraita varten.
— Kuulepas, Alfred, nyt sinun todellakin täytyy kertoa meille, mitä olet saanut toimeen, sillä aikaa kuin olin sodassa, pyysi Edvard.
— Oh, minulla ei tosiaankaan ole paljon kerrottavaa. En ole tavannut ihmissieluakaan koko aikana. Mutta laiskoja emme ole olleet!
— Se ei olisikaan teidän tapaistanne. Sanopas minulle, mitä hevosia tuolla tallissa on?
— Niin, nyt saat kuulla. Ja Alfred kertoi ilosta säteillen, kuinka hyvällä menestyksellä hän ja Pablo olivat pyytäneet hevosia. Edvard kuunteli hartaasti, ja kun Alfred oli päättänyt kertomuksensa, sanoi hän:
— Sepä oli oikea mestarinäyte, Alfred. Minä olen aina sanonut — sinä et ole luotu elämään tällaisissa ahtaissa oloissa.
— Älä sano niin, veljeni. Minä luulen päinvastoin, että olen osunut oikealle paikalleni. Mutta sinä — sinä olet nyt vasta löytänyt oman itsesi, nyt kun olet ollut maailmalla. Etpä aavista, kuinka suuresti olet muuttunut.
— Sen kyllä uskon, vastasi Edvard. — Ja kuitenkin täytyy minun myöntää, etten likimainkaan ole tyytyväinen siihen, mitä olen nähnyt ja kokenut. Mieleni paloi ennen seikkailuihin — nyt on intoni jäähtynyt, minä en enää lainkaan halua taistelun tuoksinaan ja meluun. Nyt olen nähnyt, miten väärän kuvan me luomme itsellemme maailmasta, ennenkuin olemme sitä kokeneet. Petosta ja valhetta, tyhjyyttä ja…
— Entä nämä kaksi ystävääsi? kysyi Alfred. — Nehän ovat kelpo nuorukaisia, eikö totta?
— Niin ovat. Mutta vain harvat ovat kuten he, arveli Edvard, jonka mieli oli katkeroitunut kaikesta siitä uskottomuudesta ja halpamielisyydestä, jota hän oli viime aikoina kokenut. Hän koetti kuitenkin väkisin karkoittaa sellaiset ajatukset mielestään ja alkoi kertoa veljelleen, millä tavalla metsäpäällikkö oli vastaanottanut cromwellilaiseksi pukeutuneen kirjurinsa.
— Sanopas minulle, Edvard, puhkesi Alfred äkkiä sanomaan, — etkö luule, että me ennen pitkää saamme vieraiksemme parven oikeita Cromwellin sotureita?
— Luulen kyllä. He hakevat kai koko maan ristiin rastiin löytääkseen Kaarle-kuninkaan, ja minua kummastuttaa todellakin, etteivät he jo ole saapuneet Uuteenmetsään.
— Mitä on meidän tekeminen, jos he tulevat tänne?
— Olipa onni, että muistutit minulle siitä. Metsäpäällikkö ja minä olemme näet jo neuvotelleet siitä asiasta, ja tässä saat nähdä — Edvard otti kirjesalkkunsa esille ja veti siitä ison arkin paperia, tässä on minulla käskykirje, jossa sinut nimitetään kuninkaalliseksi metsänvartijaksi — ei, metsänvartijaksi parlamentin ja Cromwellin palveluksessa. Ja tässä, toinen kirje vedettiin esille, tässä on itse ydin: "Uudenmetsän metsänvartijan, Alfred Armitagen, on velvollisuus ottaa taloonsa ja ravita 2 — sanoo kaksi — niistä sotamiehistä, jotka lähetetään etsimään maanpetturia Kaarlea, Toiseksi kutsuttua. Käskystä Stone." Mitä siihen sanot? Sinä ymmärrät tietysti tarkoituksen: Chalonerin ja Grenvillen täytyy yhä edelleenkin näytellä osaansa ja esiintyä keropäinä. Kuulepas, missä ovat vaatteeni, jotka teetin kirjuriksi ruvetessani?
— Nekö, ne ovat arkussani samassa kunnossa, mihin ne jätit, vastasi
Alfred. — Tytöt aikoivat kyllä ommella niistä itselleen puvut, mutta
siitä ei tullut mitään. Mutta mitä muutoin arvelet Alicesta ja
Editistä? He ovat kasvaneet, eikö totta?
— Niin, ja ovat kai edistyneet suuresti, arvaan minä. Mutta eikö heidän jo olisi aika nähdä jotain muutakin kuin vain maitokiuluja, patoja ja lattiaharjoja? Eikö meidän pitäisi huolehtia siitä, että he saisivat oppia sellaisiakin taitoja, jotka sopivat nuorille aatelisnaisille?
— Kyllä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
— Niin onkin, ja se kiusaa minua. He elävät täällä kuin kaksi talonpoikaistyttöä — kuinka he sitten tulevat toimeen hovissa?
— Hovissa? Oletko varma siitä, että he koskaan sinne joutuvat? Sinä uskot siis yhä, että onni vielä kerran käy meille suotuisaksi.
— Uskon, mitä uskon. Minä toivon.
Edvard vaipui syviin ajatuksiin. Hänen veljensä häiritsi hänen ajatuksiaan kysymällä metsäpäällikön tyttärestä.
— Kate on yhtä kaunis ja hyvä kuin aina ennenkin, kuului Edvardin vastaus, — hän on nyt täysikasvuinen neito.
— Entä Klara? kysyi Alfred.
— Niin, Klara voi myöskin hyvin; hän kukoistaa kuin ruusu… Mutta kas, siinä on Chaloner! Kertokaamme hänelle suunnitelmamme, jotta hän tietää käyttäytyä sen mukaan, kun Cromwellin urkkijat tulevat.
Nuori kavaljeeri oli veljesten kanssa samaa mieltä, keropäitä ei ollut hänen mielestään vaikea vetää nenästä. — Meidän on vain päätettävä mitä vastaamme, jos he alkavat kysyä mihin rykmenttiin kuulumme. Maltahan… luulenpa, että on parasta, että esiinnymme Lambertin rakuunoina.
— Päätetty. Mutta minä neuvoisin vielä sinua satuloimaan oman ja Grenvillen hevoset ja sitomaan ne portaitten eteen. Se saattaa asian uskottavammaksi. Ja tee se nyt heti. Kenties saapuvat vieraamme jo tänään.
— Niin, Cromwellin on tapana liikkua rivakasti. Saa nähdä, onnistuuko kuninkaan paeta. Pelkään enemmän hänen tähtensä kuin omasta puolestani.
— Minä en voi hyväksyä sitä, että hän sillä tavalla hiipi pois meidän luotamme, huomautti Edvard.
— Ehkä se kuitenkin oli viisainta, arveli Chaloner. — Muista, kuinka epäluotettavia hänen miehensä olivat. Nyt hän luottaa vain itseensä. Toivokaamme, että hänen käy hyvin… Se vain on selvää: me emme niinkään pian tule vetämään miekkaamme huotrasta kuninkaan puolesta. Minä puolestani lepäänkin mielelläni vähän aikaa… tai oikeammin, en ole aikonut laiskoitella täällä, aion ruveta maata viljelemään teidän apunanne. Mitä arvelet, Edvard? Tahdotteko sinä ja veljesi ottaa minut päivätyöläiseksi tänne?
Edvard purskahti nauruun. — Ei, Chaloner, sanoi hän. — Sinä kyllästyisit pian tähän elämään. Olet tottunut elämään aivan toisissa piireissä: kaipaat eloa ja toimintaa.
— Enpä luule. Mutta tämän yhteydessä täytyy minun puhua sinulle seikasta, joka minua suuresti täällä on kummastuttanut. Mitenkä voit sallia suloisten sisartesi aamusta iltaan toimittaa raskaita ja karkeita askareita? Heidän pitäisi oikeastaan kasvaa aivan toisissa oloissa.
— Hm, Edvard katsahti hymyillen veljeensä. — Alfred ja minä puhuimme siitä juuri. Mutta mitä tehdä? Niin — jospa minulla vielä olisi isäini talo. Mutta siitä ei enää kannata puhua. Nyt sitävastoin pelkään, että joku niistä keropäistä, joita vastaan taistelimme Worcesterin luona, saa Arnwoodin palkinnoksi urotöistään…
Chaloner keskeytti hänet. — Kuulehan, Edvard! Minun on kiittäminen sinua hengestäni… niin, tiedän kyllä, ettet tahdo kuulla siitä ystävyydentyöstä puhuttavankaan, mutta minä olen sittenkin sinulle velkaa. Ja senvuoksi sanon sinulle: jos sisaresi joskus tarvitsevat toisen kodin, niin muista tätejäni Boltonissa. Heidän talossaan he viihtyisivät hyvin. Minä kirjoitan vanhuksille pari sanaa. Saatko kirjeen menemään Boltoniin?
Edvard kiitti ystäväänsä sydämellisesti hänen ystävällisestä tarjouksestaan, mutta ei sanonut voivansa suostua siihen, ennenkuin hän oli kuullut, mitä vanhat neidit sanovat ehdotuksesta.
— Mitäkö he sanovat? He suostuvat tietysti. Muutoin…
Hänen puheensa keskeytyi, Pablo tuli juoksujalkaa metsästä aivan hengästyneenä.
— Sotamiehiä! hän läähätti. — Paljon sotamiehiä, ratsastavat täyttä laukkaa… koko metsä vilisee!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tuossa tuokiossa talutettiin hevoset oven eteen; Chaloner ja Grenville menivät sisään, heittäytyivät vuoteelle ja alkoivat kuorsata. Edvard vaihtoi vaatteensa kirjurinpukuun; se antoi hänelle hiukan enemmän arvokkuutta. Hetkisen kuluttua huomasi Alfred, joka oli tähystämässä, parven hevosväkeä nelistävän taloa kohti. Osastonpäällikkö ratsasti aivan Alfredin luo ja kysyi häneltä, kuka hän oli.
— Minä olen metsänvartija, herra soturi, vastasi Alfred nöyrästi.
— Tämä on kai siis sinun talosi. Kuka siinä asuu paitsi sinua?
— Kyllä se on minun taloni. Ja siinä asuu nykyään kaksi ratsastajaa, jotka ovat etsimässä Worcester-pakolaisia, nämä kaksi hevosta ovat heidän. Ja tuo hevonen on metsäpäällikkö Stonen kirjurin, joka on täällä tuomassa kirjeitä esivallalta.
Edvard astui nyt ulos ja tervehti ratsumiehiä. Hän neuvoi heitä mieluimmin tutkimaan metsän eteläosaa. — Täällä ei todellakaan ole pakolaisia; metsäpäällikkö pitää kyllä siitä huolen.
— Mihin rykmenttiin kuuluvat nuo miehet?
— Luulen heidän olevan Lambertin joukkoa, vastasi Edvard, — mutta voivathan he itse tulla puhumaan puolestaan. Mene kutsumaan heitä ulos, sanoi hän Alfredille.
— Kyllä, herra kirjuri, mutta on vaikea saada heitä jalkeille, he vetävät sikeintä untaan ja ovat kovin väsyneitä pitkästä ratsastuksestaan. Mutta kyllä minä…
— Ei, arveli upseeri, — nukkukoot vaan. Minulla on kiire enkä luultavasti kuitenkaan tunne heitä, koska he ovat Lambertin väkeä. Käännös oikeaan ja eteenpäin! hän komensi sotamiehiään ja ratsasti pois tervehtien Edvardia. Pian olivat hän ja hänen joukkonsa kadonneet näkyvistä.
— Kas niin, nyt olemme heistä päässeet, sanoi Edvard. — Mutta kyllä niitä vielä tulee toisia. Pidä sinä, Pablo, vain silmäsi auki.
Noin kolme tai neljä päivää vilisi metsä vielä sotamiehiä, mutta ystävämme suoriutuivat pulasta hyvin Edvardin ja metsäpäällikön avulla, ja pian he taas saattoivat hengittää vapaasti. Chalonerille ja Grenvillelle ostettiin metsästyspuvut Lymingtonista, ja pian he muuttivat asumaan Klaran taloon. Jäähyväishetkellä Chaloner antoi Edvardin mukaan tädilleen osoitetun kirjeen, ja vielä samana päivänä ratsasti Edvard viemään sitä herra Stonelle. Metsäpäällikkö lupasi toimittaa sen perille.
— Muutoin kirjeistä puhuttaessa — tässä on pitkä kirje itse Cromwellilta, jossa hän suuresti kiittää intoani ja taitoani. On häpeällistä, että meidän täytyy alentua moiseen petokseen. Omatuntoni ei sitä hyväksy.
Ja metsäpäällikkö ravisti päätään ja vaipui syviin ajatuksiin.