KOLMASTOISTA LUKU.
Satimessa.
Edvard riensi heti ystävänsä Oswaldin luo, joka jo oli metsänvartijalta kuullut saavansa vieraita.
— Sinä puhuit kauan metsäpäällikön tyttären kanssa, sanoi hän, — ja se ilahduttaa minua, koska se tietysti kohottaa arvoasi täällä. Keropää, jonka aamulla tapasit, oli kovin innokas toimessaan. Mutta minä tukin hänen suunsa vakuuttamalla hänelle, että me käymme yhdessä metsästämässä metsäpäällikön luvalla, ja että sinä olet paras ampuja koko metsässä. Jos joskus joudut kiinni metsästyksestä, niin neuvoisin sinua sanomaan, että käyt metsästämässä minun luvallani. Silloin pääset kaikista ikävyyksistä. Sinä, joka olet pelastanut metsäpäällikön tyttären, voit ammuskella peuroja mielin määrin metsäpäällikön siitä piittaamatta.
— Kiitos tarjouksesta, mutta enpä usko käyttäväni sitä hyväkseni.
Ottakoot vain kiinni minut, jos saavat.
— Sinä olet taipumaton, huomaan minä. Sinä et nähtävästi kerta kaikkiaan tahdo ottaa vastaan mitään keropäiltä. Mutta et voi kuitenkaan estää minua metsävoutina kieltämästä väkeäni, etteivät he saa sinua hätyyttää — sehän on selvä.
— Kiitos, mutta minun täytyy tottua olosuhteisiin sellaisina kuin ne nyt kerran ovat, vastasi Edvard. Sitten hän kertoi Oswaldille mustalaispojasta, jonka he olivat saaneet salakuopastaan. Oswald puolestaan kertoi tarkemmin metsänvartijasta, jonka Edvard oli aamulla tavannut; ei Oswaldkaan pitänyt miehestä, hän oli muuten ollut vasta kaksi viikkoa toimessa. Hänen nimensä oli Tom.
Edvard oli yötä metsävoudin luona. Aamun koitteessa hän nousi vuoteelta, ja pian hän taas oli kotimatkalla, Valpas kintereillään.
— Hän on hyvin herttainen tyttö, ajatteli Edvard kulkiessaan metsän halki, — ja kuinka kiitollinen hän oli minulle. Mutta luultavasti en saa enää koskaan nähdä häntä, ellei minua ehkä kuljeteta vankina hänen isänsä luo.
Näissä mietteissä hän oli saapunut niin syvälle metsään, että hän arveli voivansa ampua vähän metsänriistaa. Täällä hän kai ainakin saattoi olla rauhassa äreältä metsänvartijalta. Hän tiesi, että läheisyydessä oli lampi, jonka reunalla peurojen oli tapana levätä keskipäivän helteessä. — Sinne minä menen, ajatteli hän, heittäytyi maahan ja alkoi varovasti ryömiä nuoren metsän lävitse.
Viimein hän saapui lammikolle. Siellä ei kuitenkaan ollut peuroja, — mutta kuka loikoi tuolla ruohikossa nukkuen niin, että nenä soitti? Itsepä Tom, metsänvartija, joka edellisenä päivänä oli Edvardia ahdistanut. Valpas oli ruveta haukkumaan, mutta Edvard rauhoitti sitä, ja sitten hän varpaisillaan hiipi Tomin luo. Herättämättä miestä hän hiljaa otti hänen pyssynsä, avasi sankin ja puhalsi siitä sankkiruudin pois.
— Ampukoon nyt minua mielensä mukaan. Sillä minua hän kai vainoo. Mutta eipä hän minua niinkään helposti nujerra… Niin, silminnähtävästi hän on ihmisajolla; muuten hän kai olisi ottanut koiran matkaansa.
Edvard hiipi pois samaa tietä kuin hän oli tullutkin, ja oli pian viidakon toisella puolella. Mutta minne oli Valpas joutunut? — Valpas, Valpas! Missä olet? Kas siinä! Niin, Valpas oli tehnyt tuhmuuksia. Se oli näet haistanut, että Tomin taskuissa oli lihaa. Edvardin poistuttua se oli mennyt nuuskimaan metsänvartijan taskuja. Siitä oli tämä luonnollisesti herännyt. Hän tunsi heti koiran eilisestä ja arvasi, ettei sen isäntäkään ollut kaukana. Kun koira juoksi Edvardin jäljestä, seurasi Tom sitä kappaleen matkan päässä.
Edvard astui rauhallisesti eteenpäin. Hän ei nyt enää ajatellut metsästystä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan kotia kohti. Tiellä häntä alkoi janottaa, ja kun hän juuri sattui kulkemaan pienen puron ohi, heittäytyi hän hetkeksi lepäämään. Sammutettuaan janonsa hän jäi vielä kuuntelemaan puron iloista lorinaa ja vaipui syviin ajatuksiin kokonaan unohtaen ajan. Mutta äkkiä hän säpsähti unelmistaan, Valpas murisi, jotain oli tekeillä. Tuota pikaa hän latasi pyssynsä ja nousi seisomaan nähdäkseen, mikä oli hätänä. Ja aivan oikein! Siinä seisoi Tom puoleksi piilossa erään puunrungon takana ja tähtäsi häneen. Hän kuuli jo pyssynhanan napsauksen, mutta laukausta ei seurannut. Samassa astui Tom esiin piilopaikastaan ja yritti lyödä Valpasta pyssynperällä. Edvard huusi hänelle ja varoitti häntä koiralle pahaa tekemästä, mutta Tom ei ollut tietääkseen.
— Kiittäkää onneanne, että pyssynne petti, huusi Edvard vihoissaan.
— Minä en ampunut teitä. Koiraa minä tähtäsin, ja sen riiviön minä vielä kerran ammunkin, kun vain sen tapaan.
— Vai niin! Sitä te ette tee. Sitäpaitsi tähtäsitte minuun. Mutta minä olen itse puhaltanut ruudin pyssystänne, niin että minun on kiittäminen itseäni — ja teidän uneliaisuuttanne siitä, että kävi niinkuin kävi. Viisaimmin tekisin, jos nyt ampuisin teidät, mutta en tahdo ampua aseetonta miestä; senvuoksi sanon vain: Pötkikää tiehenne niin pian kuin mahdollista. Kas niin, yks kaks kolme, muuten saatte maistaa pyssystäni. Näin sanoen Edvard kohotti pyssyn poskelleen.
Tom huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta, ja lähti kiireesti käpälämäkeen. Mutta tuskin hän oli päässyt kantoväliä ulommaksi, niin hän alkoi syytää kirouksia ja uhkauksia suun täydeltä nuoren miehen jälkeen.
Edvard ei ollut levollinen. Hän ei luottanut siihen, että Tom todellakin oli lähtenyt, eikä hän millään muotoa olisi tahtonut, että tuo konna olisi hiipinyt hänen jälkeensä ja saanut tietää hänen asuinpaikkansa. Senvuoksi hän teki monta kierrosta ja mutkaa eksyttääkseen takaa-ajajansa. Oli jo pimeä. Yhä katseli Edvard tarkasti ympärilleen nähdäkseen, ajoiko Tom todella häntä takaa, ja viimein hän pimeässä näkikin varjon, joka hiipi puulta puulle. — Vai siinäkö olet, arveli Edvard. — Silloin saatkin käyttää sääriäsi, sillä nyt minä juoksen. Annapas olla, missä paikoin oikein olenkaan… Hän katseli ympärilleen ja kun hän huomasi olevansa aivan lähellä veljensä salahautaa, juolahti hänen mieleensä mainio tuuma.
Hän suuntasi kulkunsa kuopalle päin ja katsellessaan taakseen hän huomasi Tomin yhä seuraavan jäljessään.
Kun hän saapui paikalle, oli metsänvartija aivan hänen kintereillään; hän astui yhä edelleen reippain askelin ja piti huolta siitä, että salahauta jäi hänen ja Tomin väliin. Tämä otti aika harppauksen — ja pöksähti suoraan päälaelleen kuoppaan. Edvard kuuli hänen kiljaisevan, ja hänen pyssynsä laukesi samassa. — Kas niin, se tekee sinulle hyvää! sanoi Edvard. — Saat kuin saatkin maata siinä yhtä kauan kuin Pablo raukka, niin ehkä hiukan kesytyt. Tule, Valpas, nyt me molemmat tarvitsemme jotain suuhumme. Kiiruhtakaamme kotiin.
Pian hän olikin kotona metsänvartijantalossa. Sammutettuaan ensin nälkänsä alkoi hän kertoa sisaruksilleen päivän tapahtumisista. Mustalaispoika, joka myöskin tarkasti kuunteli hänen kertomustaan, hypähti pystyyn huudahtaen: — Nyt hän maata kuopassa. Huomenna Pablo ottaa pyssyn ja ampua hänet.
— Ei suinkaan, poikani! sanoi Edvard, ja pikku Edit torui Pabloa ja sanoi, ettei saa ampua toisia ihmisiä.
— Paha mies tahtoa ampua herran! väitti Pablo, joka ei lainkaan voinut ymmärtää, että olisi väärin tappaa tuollainen lurjus armotta.
Alfred ja Edvard neuvottelivat nyt siitä, miten heidän tuli menetellä kavalan Tomin suhteen, ja viimein päätettiin, että Alfred seuraavana aamuna varhain ratsastaa Oswaldin luo asiasta ilmoittamaan.
Niin tapahtuikin. Oswald oli ensin yhtä kova kuin Pablokin. — Jääköön sinne, se lurjus! sanoi hän. — Hän on saanut ansionsa mukaan. Mutta viimein hän kuitenkin suostui lähtemään Alfredin ja parin muun metsänvartijan seurassa salakuopalle. Kun he saapuivat kuopalle, kumartui Oswald ja huusi:
— Kuka on siellä alhaalla?
— Minä Tom!
— Oletko vahingoittunut?
— Kyllä hyvin, hyvin pahasti. Pyssyni laukesi, kun putosin, ja minä sain kuulan jalkaani, oi, kuinka siitä on vuotanut verta.
Hetken aikaa ponnisteltuaan onnistui heidän saada mies kuopasta ylös; he sitoivat nenäliinan hänen säärensä ympäri estääkseen verenvuotoa, ja antoivat hänelle vettä. Tom virkistyikin tästä koko lailla, mutta kävellä hän ei jaksanut, ei millään muotoa. Mikä siis nyt neuvoksi?
— Jos minä saan määrätä, niin ratkaisemme sen asian helposti, virkkoi Alfred vieden Oswaldin hiukan syrjään. — Ei käy laatuun, että nämä molemmat metsänvartijat saavat tietää, missä minä asun. Jättäkäämme siis heidät haavoitetun luo, siksi aikaa kun te ja minä menemme kotiin noutamaan kärryjä; samalla voimme ottaa vähän leipää väellenne. Sitten viemme Tomin kärryillä kotiin teidän luoksenne, ja ennen päivän koittoa olemme minä ja Kimo taas kotona.
Oswald ja Alfred eivät viipyneet kauan matkalla. Alfred ratsasti Kimolla, ja vanha metsänvartija astui hevosen rinnalla. Sillä aikaa kun Kimo söi, ennättivät Oswald ja molemmat veljet keskustella päivän kirjavista tapahtumista. Metsävouti arveli, että metsäpäällikkö Stone heti ajaa Tomin palveluksestaan saatuaan tietää asiasta. Mutta siitä ei Edvard pitänyt.
— Hän voi tuottaa paljoa enemmän pahaa, jos hänet ajetaan paikasta, kuin nyt, ollessaan teidän silmäinne alla, sanoi hän. — Saammepa nähdä, miten hän esittää asian.
— Kas, siinähän on mustalaispoikanne, lausui Oswald hiukan myöhemmin nähdessään Pablon. — Hänellä on oikeastaan hauskat kasvot; mutta, jatkoi hän matalalla äänellä, — mustalaiset ovat omituista väkeä, älkää luottako häneen liiaksi, ennenkuin olette koettaneet häntä. He ovat helposti vihaan syttyviä, mutta jos kohtelette häntä hyvin, kiintyy hän teihin syvästi. Te voitte saada hänestä iloa, mutta myöskin surua — aina sen mukaan, miten häntä kohtelette. Ennen kaikkea, älkää lyökö häntä. Kuri on vain pahaksi.
— Ei, me emme lyö häntä, sanoi Alfred.
— Mitä hän muutoin toimittaa? kysyi Oswald edelleen.
— Ei mitään. Hän ei ole vielä oikein voimissaan, niin että hän auttaa vain Editiä kanojen hoidossa… niin ja tosiaan, viime yönä hän viritti muutamia ansoja, ja hänellä oli paljon parempi onni kuin minulla. Minä sain vain yhden kaniinin, mutta hän sai kolme kaniinia ja yhden jäniksen.
— Tiedätkö, Alfred, antakaa te hänen vain siinä suhteessa toimia omin päin. Hän on siinä taitava ja se huvittaa häntä. Kovaa työtä ette voi häneltä vaatia… Ja kuulkaahan, Edvard, teidän tai sinun oikeastaan… pitäisi joskus tuoda hänet minun luokseni, jotta hän oppisi tuntemaan tien.
— Sen teen! lupasi Edvard. — Sinäkö lähdet kyytiin, Alfred?
— Kyllä lienee parasta, että Alfred ajaa, sanoi Oswald. — Ei käy päinsä, että metsänvartija näkee minun lainanneen sinulta kärryt, Edvard. Alfredia hän ei tunne.
Kimo valjastettiin siis kärryjen eteen, ja saatuaan ruokaa väelle lähtivät Oswald ja Alfred ajamaan salahaudalle. He tapasivat Tomin paljoa reippaampana; pian hän makasi kärryissä oljilla. Ja sitten lähdettiin ajamaan edelleen metsän halki. Haavoitettu huusi kauheasti, kun kärryt tuon tuostakin tärähtivät epätasaisella tiellä, mutta viimein he kuitenkin onnellisesti saapuivat kotiin hänen asunnolleen.
Vaikea yö oli heillä kaikilla ollut, varsinkin Alfredilla. Hän viipyi nyt pari tuntia Oswaldin luona levähtääkseen vähän, ennenkuin taas lähti matkalle.
— Minä annan kyllä sitten tiedon veljellesi ja sinulle, kuinka Tomin laita on, ja mitä ryövärijuttuja hän sepittää, lupasi Oswald. — Mutta vasta kahden viikon kuluttua voitte minua odottaa.
Koska Kimo halusi takaisin talliinsa, kävi kotimatka nopeasti. Ja Alfred oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja suunnitelmiinsa, joita hän rakensi tulevaisuuden varalle, ettei aika hänestä tuntunut lainkaan pitkältä. Äkkiä joku huusi reippaasti "hei", ja Edvard tarttui Kimon suitsiin.
— Sinä tulet kuin kutsuttu, Alfred, sanoi hän, — minä, näetkös, olen hankkinut vähän ruoanlisäystä Alicen varastohuoneeseen. Otin pyssyni ja kuljin sitä tietä, jota tiesin sinun tulevan ja matkalla ammuin nuoren kauriin. En tosin aikonut metsästää, mutta hyvä saalis tämä oli, sillä ruokatavaramme alkavat olla vähissä.
Alfredin avulla nosti Edvard kauriin kärryihin, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kotiin. Tiellä kertoi Alfred matkastansa ja ehdotti Edvardille, että hän jäisi kotiin pariksi päiväksi uutta aitaa tekemään. Tähän Edvard mielellään suostui ja kun he olivat tulleet kotiin ja syöneet aamiaista, ottivat he kirveensä ja menivät kaatamaan mäntyjä, joita Alfred aikoi käyttää rakennustarpeiksi.