KAHDESTOISTA LUKU.
Edvard ja Kate.
— Olipa se kova ottelu! huudahti Edvard.
— Tosiaan. Meillä on täysi syy kiittää Jumalaa pelastuksestamme…
Entä koiraparkamme… onkohan se pahoin haavoittunut?
He astuivat Virkun luo, joka makasi aivan hiljaa kieli riipuksissa, se ähki ja uikutti surkeasti. Se ei kuitenkaan vuotanut verta eikä ollut saanut mitään ulkonaista vammaa, mutta kun Edvard tuli hiukan painaneeksi sen kylkeä, päästi se kovan parahduksen. Pojat tutkivat sitä tarkemmin ja huomasivat, että kaksi kylkiluuta oli poikki. Se tuotti tietysti kovia tuskia. Mutta kun Alfred oli tuonut sille vähän vettä hatussaan, alkoi se heiluttaa häntäänsä ja elpyä.
— Kyllä se vielä paranee, sanoi Edvard, — antakaamme nyt vain sen levätä kyllikseen. Ja tarkastakaamme nyt saalistamme… Ajattelepas, Alfred, kuinka paljon lihaa! Meidän täytyy tehdä ainakin kolme kaupunginmatkaa, ennenkuin saamme kaiken myydyksi.
— Niin, mutta kiirettä saamme pitää, sillä ilma alkaa jo lämmetä, joten on vaikea säilyttää liha tuoreena. Jää sinä tänne, minä menen noutamaan hevosen ja kärryt.
— Niin, minä jään tänne pitämään huolta Virkusta, ja nyljen härät sillä aikaa. Lainaapas minulle puukkosi, minun tylsyy pian.
Edvard sai veitsen, ja sitten Alfred pyssy olalla lähti kotiin päin. Kun hän palasi, oli Edvard nylkenyt kaksi härkää, ja Virkku oli taas jalkeilla.
Sitten ryhtyivät veljet nylkemään kolmatta härkää. Kaksi kuormallista täytyi heidän ajaa ennenkuin koko saalis oli saatu kotiin, ja silloin olivat sekä Kimo että pojat perin väsyksissä. Nälissään he myöskin olivat, mutta Alice oli valmistanut heille oivan illallisen, niin että nälkä ja väsymys pian olivat tipotiessään. Pablo oli jo täysissä voimissa ja pisteli tyytyväisenä poskeensa paistia.
— Maistuuko hyvältä? kysyi Alfred ja pani uuden paistinpalan pojan lautaselle.
— Kyllä. Pablo ei saada näin hyvää ruoka kuopassa, vastasi Pablo nauraen.
Hän oli oikein vilkas ja hauska, ja Alice kertoi, että poika oli huvittanut häntä ja Editiä kaikenmoisilla taikatempuilla, muun muassa hän oli heittänyt kolmella perunalla palloa yhtä haavaa, oli saanut lautasen pyörimään hiilihangon päässä ja viiputtanut sitä leukansa päällä.
Hyvissä ajoin seuraavana aamuna lähtivät pojat viemään saalistaan kaupunkiin. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkea yhdellä kertaa, vaan täytyi heidän vielä kahtena seuraavanakin päivänä käydä Lymingtonissa. Kun se oli tehty, sanoi Edvard:
— Luulenpa, Alfred, että jo on aika täyttää lupaukseni Oswaldille ja käydä tervehtimässä metsäpäällikköä tai oikeammin hänen tytärtään. Toivoisinpa, että koko juttu jo olisi suoritettu. Minun tekee kovin mieli metsälle taas pitkistä ajoista. Mutta ennenkuin olen puhunut Kate Stonen kanssa, en voi sellaisille retkille lähteä.
— Miksi et? kysyi Alfred kummastuneena.
— Oh, hän saattaisi kysyä minulta, olenko ollut metsästämässä, ja minä… minä… lyhyesti sanoen, minä en tahtoisi valehdella tuolle nuorelle tytölle.
— Milloin aiot lähteä.
— Huomenaamulla varhain.
— Huomenna… maltahan… niin silloin minulla on aikalailla työtä. Perunat on mullattava, ja Pablo saa näyttää mihin hän kelpaa; hän on nyt kyllin kauan laiskoitellut — huomenna hän voi tulla puutarhaan tekemään työtä. Me saamme kovin paljon perunoita tänä vuonna. Se on kyllä hyvä, mutta tiedätkös, Edvard, mitä minä mielelläni tekisin? Tahtoisin aidata pienen maakaistaleen ja koettaa kylvää viljaa. Olisipa muhkeata viedä omia jyviään myllyyn, vai mitä?
— Mutta mistä saisit auran ja hevosia?
— Käsivoimia, Edvard, käsivoimia! Me molemmat voimme kuokkia koko lailla loma-aikoinamme, lantaa taas meillä on yllin kyllin, ja…
— Pelkään vain, että nuo uudet tulokkaat metsän tuolla puolen kieltävät meitä ottamasta maata, keskeytti hänet Edvard.
— Kieltävät! Metsä on kruunun omaisuutta, ja me olemme kuninkaan miehiä emmekä totta tosiaan kysy lupaa Cromwellilta tai parlamentilta. Mutta kiirettä täytyy pitää, ja minä aionkin ryhtyä työhön nyt heti. Nyt kun Pablo on täällä, on meillä enemmän työvoimia. Kunpa vain saisin hänet työhön!… Muuten pitää minun ostaa saha itselleni ensi kerralla kun lähden kaupunkiin. Höyläpenkin tarvitsen myöskin. Ja kuulepas, Edvard, minulla on kerrassaan suurenmoinen tuuma…
— Kerro siitä joskus toiste, pyysi Edvard innokasta veljeään. — On jo myöhä, ja minun täytyy nousta kanojen kanssa, muista se. Ja jos minun pitää kuulla kaikkia sinun tuumiasi, en ikipäivinä pääse vuoteeseen.
Auringon noustessa olivat kaikki neljä sisarusta ja mustalaispoika jo jalkeilla. Nyt, kuten aina ennenkin, luki Edvard aamurukouksen, ja Pablo kuunteli kummastuneena. Hartaushetken päätyttyä kysyi Alfred häneltä, ymmärsikö hän, mitä he olivat tehneet.
— Enpä juuri. Arvaan, että pyysitte päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.
— Ei, Pablo, selitti pikku Edit, — me rukoilimme Jumalaa tekemään meistä hyviä ihmisiä.
— Te ette siis olla hyviä? kysyi Pablo. — Pablo ei olla paha.
— Kyllä Pablo, kaikki ihmiset ovat syntisiä, sanoi Alice, — mutta jos rehellisesti koetamme olla hyviä, antaa Jumala meille anteeksi.
Ensi kerran kuuli nyt pikku oppimaton mustalaisparka Jumalasta puhuttavan, eikä hän siitä paljonkaan ymmärtänyt.
Alfred tarvitsi Kimoa peltotyöhön, ja Edvard lähti siis jalkaisin matkalleen. Pyssyn hän otti mukaan. Oswald oli tosin kieltänyt häntä sitä ottamasta, mutta ajatellessaan äskeistä seikkailuaan villihärkien kanssa, ei hän tahtonut lähteä aseetta. Nuorukainen astui reippaasti, koira kintereillään, tällä kertaa ei Virkku päässyt mukaan, vaan Valpas, toinen uusista pennuista. Edvardin mieli oli onnellinen ja kepeä kuten ainakin ihmisen, joka huoletonna kulkee kauniilla säällä vihriässä metsässä. Lauhkea kesätuuli hiveli hänen poskiaan ja täysin siemauksin hän hengitti raitista metsän tuoksua. Hän rakenteli tuulentupia, ajatukset karkeloivat sinne tänne huolettomina kuin kevätperhoset — hän oli niin iloinen ja toiveikas. Mutta äkkiä hän muisti, minne oli matkalla ja että hän metsäpäällikön kotona varmaankin saisi kuulla uutisia pääkaupungista ja parlamentista. Ja silloin hänen kasvonsa synkistyivät ja käsi puristui ehdottomasti nyrkkiin. — Parlamentti, mutisi hän. — Murhapolttajat! Hän muisti Arnwoodin palon ja hänen poskiansa poltti. Sitten hän taas alkoi rakentaa tuulentupia. Parlamentti ja Cromwell ovat kukistetut. Arnwood annetaan takaisin entiselle omistajalleen ja rakennetaan uudestaan. Äkkiä sukelsi Katen kuva hänen mielikuvitukseensa seisoen hänen rinnallaan, kun hän antoi käskyjä Arnwoodia rakentaville työmiehille… Mutta nyt häiritsi Valpas hänen unelmiaan, se haukkui vihaisesti ja juoksi hänen ohitseen.
Edvard loi silmänsä ylös, ja hänen katseensa kohtasi kookkaan, metsänvartijanpukuun pukeutuneen miehen, jolla oli kavalat ja vastenmieliset kasvot.
— Halloo, nuori mies! Mitä te täällä metsässä toimitatte? hän huusi ja tuli lähemmäksi virittäen pyssynsä hanaa.
Edvard teki samoin ja vastasi sitten aivan levollisesti: — Minä kuljen metsän läpi kuten näette.
— Kuljette, niinpä kyllä pyssy ja koira matkassa! Seuratkaa heti minua. Salametsästäjien emme salli samoilla metsiä.
— Minä en ole salametsästäjä enkä seuraa teitä. Menkää tiehenne, muuten joudutte tekemisiin minun kanssani.
— Teidän täytyy seurata minua, sanon minä.
— Silloin saatte raahata minua jäljestänne… Mutta minä sanon teille vielä kerran, minä en ole salametsästäjä. Minä en ole ampumassa metsänriistaa, vaan matkalla metsäpäällikön luo vieraisille. Neuvon teitä siis olemaan varuillanne. Antakaa vain minun kulkea edelleen rauhassa ja häiritsemättä. Jos minuun koskette, tuotatte sillä vain itsellenne vahinkoa. Edvardin tyynessä esiintymisessä oli niin paljon kylmäverisyyttä ja lujuutta, että metsänvartija kyllä ymmärsi viisaimmaksi hiukan muuttaa röyhkeätä puhetapaansa. Mutta hänen tyly äänensä osoitti hänen harmiaan.
— Te aiotte metsäpäällikön luo. Hyvä on. Hänen luokseen juuri vienkin kaikki salametsästäjät, jotka saan kiinni. Te voitte kulkea edelläni — tehkää hyvin, nuori mies.
Mutta siihen ei Edvard suinkaan suostunut.
— Teidän edellänne? Ei, laskekaa pyssynne puolihanaan, minä teen samoin, ja silloin voimme kulkea rinnan. Mutta pian, minulla on kiire.
Metsänvartijan täytyi vasten tahtoaan totella, ja molemmat jatkoivat sitten yhdessä matkaa.
— Te sanoitte aikovanne käydä metsäpäällikön luona, sanoi mies vähän ajan kuluttua. — Hän ei ole kotona.
— Kate-neiti on kai kuitenkin kotona.
— Hän näkyy tuntevan perheen, ajatteli metsänvartija ja kävi paljon kohteliaammaksi. — Niin, hän on kyllä kotona, vastasi hän, — näin hänet puutarhassa aamulla.
— Entä Oswald?
— Hänet tapaatte kyllä myöskin — te näytte tuntevan talonväkemme hyvästi… saanko luvan kysyä kuka olette?
— Se ei kuulu teihin, vastasi Edvard. — Missään tapauksessa en halua sanoa teille nimeäni, teille, joka olitte niin töykeä minulle äsken.
Nyt oli metsänvartija aivan ymmällä. Mitähän ihmisiä mahtoi nuorukainen olla? Mitäs, jos hän olisi joku hänen esimiehiään? Ei, hänhän oli pukeutunut tavallisen metsänvartijan tapaan. Ja kuitenkin… — Kunpa en vain joutuisi ikävyyksiin tästä hyvästä, ajatteli mies.
Kun he saapuivat metsäpäällikön asunnolle, sanoi Edvard:
— Nyt minä menen sisään. Te olette kai metsävouti Oswaldin alamaisia?
Menkää siis hänen luokseen ja sanokaa, että olette tavannut Edvard
Armitagen metsässä, ja että hän on täällä ja mielellään haluaisi tavata
häntä.
Näin sanoen Edvard astui ovelle ja koputti. Metsäpäällikön tytär avasi itse oven ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian seisoi Edvard toistamiseen herra Stonen työhuoneessa, ja sievä Kate-neiti ojensi hänelle kätensä, kiittäen lämpimin sanoin rohkeata nuorukaista, joka oli pelastanut hänet julmasta kuolemasta. — Kiitos, sydämellinen kiitos, sanoi hän lopuksi.
— Minä en todellakaan ansaitse niin suurta kiitosta, vastasi Edvard pidellen tytön kättä omassaan. — Olisin sen tehnyt kenelle hyvänsä. Se oli velvollisuuteni miehenä. Aatelismiehenä, oli hän vähällä sanoa, mutta huomasi ajoissa.
Kate nouti hänelle tuolin ja Edvard istui.
— Isäni on yhtä kiitollinen kuin minä, jatkoi Kate. — Mutta sanokaa, mitä voimme tehdä puolestanne. Sanat ovat vain pieni kiitos.
— Tehän olette jo osoittanut minulle kiitollisuuttanne, Kate-neiti! Te olette ojentanut minulle, köyhälle metsänvartijalle, kätenne, ja olette sallinut minun istua tässä ja puhua teille kuin vertaiselleni.
— Te olette pelastanut henkeni! Ettekö siis olisi minulle läheinen ja rakas kuin oma veljeni? Velka on velka, ja… rehellisesti puhuen, niin… Hän keskeytti puheensa ja loi silmänsä hämillään maahan.
— Entä mitä? Rehellisesti puhuen? Mitä sitten? kysyi Edvard.
— Niin, en usko, että te olette se, mikä sanotte. Tarkoitan, te ette ole syntynyt metsänvartijaksi. Sitä ei isänikään usko.
— Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että teillä on niin hyvät ajatukset minusta, mutta minusta tuskin koskaan tulee muuta kuin metsänvartija, ei ainakaan isänne aikana, jollen ehkä vaivu vielä syvemmälle ja tule salametsästäjäksi. Tänään viimeksi oli muuan teidän isänne käskyläisistä sieppaamaisillaan minut kiinni salametsästäjänä. Ellen olisi miestä peloittanut, olisi minun käynyt huonosti.
— Olitteko siis ampumassa peuroja? Ette suinkaan?
— En, neiti, minä en ole ollut metsällä siitä asti kuin viimeksi tapasimme.
— Isäni tulee iloiseksi sen kuullessaan. Hänellä on paljon sanomista, ja jos vain tahtoisitte, voisi hän tehdä paljon puolestanne. Tosin hän ei enää ole yhtä hyvissä väleissä johtohenkilöiden kanssa kuin ennen. Se johtuu…
— Kuninkaanmurhasta, keskeytti hänet Edvard. — Niin, minä tiedän kyllä, että hän koetti estää tätä rikosta, ja minä kunnioitan häntä siitä.
Katen silmiin nousi kyyneliä — ilonkyyneliä. — Kuinka ystävällisesti puhutte, sanoi hän. — Ette usko, kuinka iloinen olen kuullessani teidän kiittävän isäni menettelyä… Mutta tässä minä istun juttelemassa enkä lainkaan muista, että teillä tietysti on sekä nälkä että jano… Jane, Jane!
Ja nyt täytyi Janen tuoda nuorukaiselle ruokaa. Hänen syödessään istui Kate ahkerasti ompelemassa, joskin hänen silmänsä tuon tuostakin eksyivät Edvardiin katsoakseen, puuttuiko häneltä mitään. Kun Edvard oli syönyt, vei Jane ruoan pöydästä, ja nuori metsänvartija nousi tuoliltaan ja kiitti ruoasta. Hän aikoi lähteä kotimatkalle, mutta siitä ei Kate tahtonut kuulla puhuttavankaan.
— Minulla on teille niin paljon puhumista, väitti metsäpäällikön tytär. — Ensiksikin täytyy teidän sanoa minulle, mitä me — isäni ja minä, voimme tehdä puolestanne.
— Minä en voi ottaa vastaan mitään tointa niiltä, joilla nykyään on valta maassamme, vastasi Edvard, — jättäkäämme siis tämä asia sikseen.
— Minä odotin kyllä tuota vastausta, vastasi nuori tyttö totisena, — ja ymmärrän teitä hyvin. Niitä on kyllä monta nykyään, jotka mielellään tahtoisivat päästä irti Cromwellista ja parlamentin hallituksesta… Kukapa olisi aikanaan aavistanut, että asiat saisivat niin onnettoman käänteen?… Missä muuten asutte?
— Metsän tuolla puolen, talossa, joka ennen oli isoisäni, vaan nyt on minun.
— Asutteko yksin?
— En.
— Miksi olette niin umpimielinen? Voitte rauhallisesti luottaa minuun, en koskaan tule väärinkäyttämään luottamustanne.
— Isoisäni kuoltua asun yhdessä vain veljeni ja kahden sisareni kanssa.
— Onko veljenne teitä nuorempi?
— On.
— Entä sisarenne, ovatko hekin nuoremmat?
— Ovat.
— Te olette siis kasvatettu yhdessä eversti Beverleyn lasten kanssa?
Everstin tarkoitus ei siis ollut tehdä teistä metsänvartijaa?
— Ei, minä olin aiottu sotilaaksi.
— Te olette kenties kaukaista sukua eversti Beverleylle?
— En. Minä en ole kaukaista sukua hänelle — Edvardia ei tämmöinen ristikuulustelu oikein miellyttänyt — mutta jos eversti nyt eläisi, niin taistelisin minä hänen joukossaan kuningashuoneen puolesta… Mutta nyt minä olen vastannut niin moneen kysymykseen, että teidänkin vuoronne, Kate-neiti, on kertoa vähän itsestänne… Onko teillä sisaruksia?
— Ei, minä olen ainoa lapsi. Ja äitini on kuollut.
— Mitä sukua on perheenne?
Kate katsahti häneen kysyvästi. — Mitäkö sukua? Niin, äitini oli
Cooper syntyään.
— Cooper! Silloinhan olette aatelissukua.
— Niin.
Mutta nyt arveli Edvard jo viipyneensä kyllin kauan metsäpäällikön talossa. Hän nousi siis istuimeltaan ja heitti hyvästi nuorelle tytölle.
Kate kiitti häntä vielä kerran lämpimästi siitä, että hän oli pelastanut hänen henkensä, ja pyysi hartaasti häntä tulemaan toisen kerran, kun isäkin oli kotona. — Jos te tuntisitte isäni, sanoi hän, — pitäisitte hänestä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on niin hyvä, niin sanomattoman hyvä.
— Mutta muistakaa, Kate-neiti, että minä vihaan ja inhoan niitä ihmisiä, joiden asiaa hän palvelee.
— Voinko luottaa teihin? Silloin uskallan sanoa teille, että hän ei ole niin suuressa määrin parlamentin puolella kuin te luulette. Hän, samoin kuin enoni Cooper, ei pidä Cromwellista. Mutta se jääköön meidän kesken.
— Miksi hän siis on ruvennut noiden ihmisten palvelukseen?
— Hän ei itse hakenut tätä tointa. Se annettiin hänelle. Toiset tahtoivat näet hänet pois tieltään, koska hän ei sokeasti tahtonut seurata heitä kaikessa.
— Hyvästi nyt, Kate-neiti, kiitos ystävällisyydestänne minua halpaa metsänvartijaa kohtaan.
— Milloin tulette isääni tervehtimään?
— Ei ole hyvä minunlaiseni salametsästäjän seisoa hänen tuimien kasvojensa edessä, vastasi Edvard hymyillen, — mutta kukaties jonakin kauniina päivänä joudun kiinni, ja silloin hän kyllä saa minut nähdä, ja te samoin.
— Minä en tahdo kehoittaa teitä käymään metsällä, sanoi nuori tyttö, — mutta sen kuitenkin sanon, että jos niin teettekin, ette kuitenkaan joudu siitä itävyyksiin, — jos oikein tunnen isäni. Hyvästi vielä kerran ja kiitos!
Ja Kate ojensi hänelle kätensä, jonka hän kohteliaasti kohotti huulilleen. Nuori tyttö salli sen punastuen, ja syvästi kumartaen lähti Edvard Beverley metsäpäällikön talosta.