YHDESTOISTA LUKU.
Mustalaispoika.
— Olisitteko te… olisitko sinä tarkoitan… itse löytänyt tien Lymingtoniin? kysyi kelpo metsävouti Kimon reippaasti ravatessa metsän halki.
— Luulenpa kyllä, arveli Edvard, — mutta silloin minun olisi pitänyt ajaa Arnwoodin ohitse johtavaa tietä. Nythän me sitävastoin kuljemme oikotietä, joten se jää tekemättä.
— Arnwoodin ohi? Enpä olisi luullut, että olisit halunnut nähdä entisen kotisi surullisia raunioita.
— Päinvastoin olisin mielelläni käynyt siellä, varsinkin nähdäkseni, onko kukaan anastanut maatilan. Sanotaan valtion ottaneen sen takavarikkoon.
— Siitä saamme kyllä selvän kaupungissakin. Siellä en muuten ole ollut kokonaiseen vuoteen… niin, sehän on totta, ethän sinäkään tosiaan ole siellä käynyt. Eipä sinua siis siellä kukaan voi tuntea. Ja minä varon kyllä viemästä sinua sellaisten ihmisten luo, jotka ovat uteliaita… Kas tuossahan näkyy jo kirkontorni, pian olemme perillä.
Kun kärryt pyörivät pienen kaupungin mutkikkaille kaduille, ajoi Oswald matalan majatalon pihalle, jossa metsänvartijain oli tapa majailla, koska sen isäntä aina saattoi hankkia heidän metsänriistansa kaupaksi. Piharenki korjasi Kimon, ja Edvard ja Oswald menivät ravintolan puolelle, jossa isäntä istui tyhjentämässä pikaria parin muun miehen seurassa.
— Hyvää päivää, Andrew-mestari, mitä kuuluu? sanoi Oswald.
— Oswald Patridge, totta tosiaan! vastasi lihava ravintolanisäntä tutkittuaan niska kenossa ja vatsa pystyssä hetken aikaa tulokasta. — Missä te olette aikanne viettänyt, kun ei teitä ole näkynyt eikä kuulunut?
— Metsässä, Andrew-mestari, metsässä, missä suuria muutoksia on tapahtunut.
— Niin, olen kuullut jotain sinne päin. Kuka on seuralaisenne?
— Erään vanhan ystävänne pojanpoika, Jaakko Armitagen, joka nyt on kuollut.
— Onko kelpo ystävämme Jaakko kuollut? Sepä vahinko, mutta sellainen on maailman meno. Metsänvartijain ja ravintoloitsijain pitää kuolla kuten kuninkaidenkin.
— Olen tuonut Edvard Armitagen luoksenne, jotta tutustuisitte häneen ja tietäisitte kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsette metsänriistaa.
— Sitä tavaraa on niukalti näihin aikoihin, en ole saanut metsänriistaa sitten kuin viimeksi vanhalta Jaakolta. Te olette kai niitä uusia parlamentinmiehiä, arvaan minä? jatkoi isäntä kääntyen Edvardin puoleen.
— En, vastasi tämä, — minä en ammu laukaustakaan kenenkään keropään puolesta.
— Hyvin puhuttu. Kaikki Armitaget ovat uskollisesti seuranneet oikeata asiata ja Beverleyn lippua; mutta nythän ei ole enää ketään jäljellä Beverleyn perheestä. Sekä oksat että juuret ovat tuhotut, mutta tulkaa minun luokseni juttelemaan. Seinilläkin on korvat näihin aikoihin, ja jokainen saa varoa kieltään.
Näin sanoen tepsutteli pikku mies edeltä ja toiset seurasivat häntä hänen omaan huoneeseensa, ja nyt sopivat ravintoloitsija ja nuorukainen metsänriistasta. Edvard ei itse uskaltanut tuoda sitä kaupunkiin, se olisi ollut vaarallista, mutta he päättivät, että hän lähettäisi sanan ravintoloitsijalle, joka tuottaisi lihan yönaikana metsästä. Välipuheensa päätökseksi he joivat lasillisen olutta, ja sitten jättivät Oswald ja Edvard hyvästi, heidän täytyi lähteä kaupungille ostoksille. Edvard tarvitsi koko joukon tavaroita. Muun muassa hänen täytyi ostaa ruutia ja kuulia, ja Oswald vei hänet erään asesepän luo, joka myi ampumatarpeita. Myymälässä Edvard huomasi miekan, joka riippui seinällä. Hänestä se näytti niin tutulta, ja hän kysyi, mikä miekka se oli.
— Oh, sanoi mies punniten ruutia Edvardille, — se ei oikeastaan ole minun. Se tuotiin minulle kerran Arnwoodista. Minun piti sitä vähän puhdistaa. Muutamien päivien kuluttua kartano paloi. Olen varma siitä, että se aikoinaan on ollut itse eversti Beverleyn oma… katsokaahan, näin sanoen aseseppä otti miekan naulasta, — tässä on hänen nimikirjoituksensa hopealevyllä… E.B…. Herravainaja oli minulle vähän velkaa, ja sitä ei tietysti koskaan suoriteta, siksi olen aikonut myydä miekan…
Edvard oli hetken aikaa ääneti. Tuhannet muistot ja ajatukset valtasivat hänen mielensä, niin että hänen oli mahdoton puhua. Viimein hän lausui:
— Minä ja esi-isämme olemme aina palvelleet Arnwoodin isäntiä, ja totta puhuen tuntuisi minusta vaikealta nähdä tuo miekka vieraan kädessä. Jos minä nyt maksan teille saatavanne, niin kenties sallitte minun saada miekan. Tietysti annan sen heti takaisin, jos joku Beverley tulee sitä vaatimaan.
Ehdotus miellytti aseseppää suuresti, hän toi laskun ja Edvard maksoi sen. Sitten nuorukainen jätti osoitteensa ja nimensä, ja hänen ystävänsä metsänvouti meni takaukseen hänen puolestaan.
— Oswald! huudahti Edvard, kun he olivat tulleet kadulle, — et usko kuinka iloinen olen tästä isäni miekasta. En myisi sitä tuhannesta markasta, ja se on oleva hallussani, niin kauan kuin elän.
— Hiljempää, älä niin ääneen puhu, kaupunki vilisee pitkäkorvaisia ihmisiä… Vieläkö tarvitset jotain muuta?
— En, nyt on minulla miekkani, ja silloin en huoli ajatella mitään muuta. Luulenkin, että jo olemme suorittaneet kaikki ostoksemme. Palatkaamme siis majataloon valjastamaan Kimo ja sitten haemme jauhot ja muut tavarat, jotka jätimme kauppiaalle.
Kun he saapuivat majataloon, meni Oswald valjastamaan Kimoa, ja Edvard lähti isännän luo kysymään, paljonko metsänriistaa hän kerrallaan haluaisi. Oswald oli pannut Edvardin miekan kärryille valjastaessaan hevosta. Muuan mies astui hänen luokseen ja sanoi Oswaldille uteliaasti tarkastaen miekkaa:
— Tuo on entisen isäntäni, eversti Beverleyn miekka. Minä tunnen sen hyvin, koska itse olen vienyt sen mestari Filipille korjattavaksi.
— Todella! vastasi Oswald. — Mikä on nimenne?
— Benjamin Wite, vastasi mies. — Minä palvelin Arnwoodissa aina siihen päivään asti, jolloin se poltettiin ja olen senjälkeen oleskellut täällä.
— Mikä toimi teillä nyt on?
— Olen tarjoilijana Tasavalta nimisessä ravintolassa.
— Oletteko hyvä ja seisotte tässä kärryjen luona, sillä aikaa kun minä pistäyn sisässä pikimmältään.
— Mielelläni, mutta sanokaahan ensin, hyvä metsävouti, kuinka olette tämän miekan saaneet?
— Selitän sen heti, kun tulen takaisin, vastasi Oswald.
Oswald riensi Edvardin luo kieltääkseen häntä tulemasta ulos, niinkauan kuin Benjamin oli pihalla.
— Voit olla oikeassa, Oswald, mutta kysy häneltä, tietääkö hän, missä tätini hauta on ja minne toiset palvelijamme ovat joutuneet. — Ehkä hekin ovat Lymingtonissa.
— Kyllä minä saan ongituksi häneltä kaikki, mitä hän tietää, luota siihen, vastasi Oswald. — Sitten hän palasi Benjaminin luo, jolle hän kertoi, että vanhan Armitagen pojanpoika oli ostanut miekan mestari Filipiltä.
— En ole kuullut sanaakaan siitä, että vanha Armitage olisi kuollut tai että hänellä olisi ollut pojanpoika, vastasi Benjamin.
— Niin on asian laita, mutta voitteko sanoa minulle, mihin kaikki
Arnwoodin palvelustytöt joutuivat?
— Niin, Agatehan meni naimisiin erään sotamiehen kanssa ja muutti Lontooseen, keittäjätär taas matkusti sukulaistensa luo, jotka asuvat kymmenen mailin päässä täältä; en ole sittemmin kuullut hänestä mitään.
— Entä vanha neiti?
— Niin, hän katkaisi kaulansa, ja kun ei hänellä ollut rahoja, täytyi kunnan omalla kustannuksellaan haudata hänet… Mutta tässä seison nyt pitkät ajat juttelemassa. Täytyy lähteä kotiin, muuten minun käy huonosti. Hyvästi ja sanokaa terveisiä Jaakko Armitagen pojanpojalle.
Heti kun Benjamin oli kadonnut näkyvistä, tuli Edvard pihalle. Sitten ajoivat hän ja Oswald pitkin kaupunkia ostamassa tavaransa, ja vasta myöhään illalla he saapuivat metsänvartijantalolle.
Jo ennen aamunkoittoa oli Oswald jalkeilla, ja pian sen jälkeen hän oli kotimatkalla. Alfred saattoi häntä kappaleen matkaa. Takaisin tullessa juolahti hänen mieleensä, ettei hän moneen päivään ollut käynyt salakuopallaan; hän poikkesi polulle, joka johti sinne, ja seisoi ennen pitkää kuopan reunalla. Jo kaukaa hän saattoi huomata, että kuoppaa peittävät oksat ja risut olivat pois paikoiltaan, joku eläin oli siis pudonnut siihen. Oli vielä aamuhämärä, niin ettei hän voinut nähdä alas pohjalle, mutta hän oli kuulevinaan hiljaista ähkimistä sieltä.
Hän alkoi tulla levottomaksi ja huusi: — Onko siellä kukaan? Ja hänen kauhukseen kuului vastaukseksi kovaa vaikeroimista. Hän tuijotti, tuijotti kuoppaan — ja viimein hän näki, että kuopan pohjalla makasi joku. Häntä kauhisti ajatellessaan, että joku ihminen kenties makasi siellä, oli ehkä kuolemaisillaan — ja hän oli siihen tavallaan syypää. Mitä oli tehtävä? Onneksi hän muisti, että tikapuut, joita hän oli käyttänyt kuoppaa kaivaessaan, vielä olivat siinä lähellä. Tuossa tuokiossa hän oli noutanut ne ja pääsi niitä myöten alas kuoppaan. Valitettavasti hän ei ollut erehtynyt: kuopassa makasi todellakin nuori poika, mutta hän oli Jumalan kiitos vielä elossa. Alfred käänsi hänet kyljelleen, ja silloin hän avasi silmänsä yhä tuskasta voihkien.
Nyt hänet oli saatava ylös. Ja se onnistuikin. Poika parka oli niin laiha ja kurja, että Alfredin onnistui kaikki voimansa ponnistaen kuitenkin saada hänet ylös. Läheisyydessä oli pieni puro, hän riensi sen luo ja toi vettä hatussaan. Poika sai vähän juodakseen, ja se antoi hänelle voimia; koettipa hän jotain sanoakin, mutta siihen hän vielä oli liian heikko. Vain pari sanaa hän sai änkytetyksi, ja niitä oli Alfredin mahdoton ymmärtää — sen verran hän kuitenkin kuuli, ettei poika puhunut englanninkieltä.
— Mutta minun täytyy koettaa saada hänet kotiin, ajatteli Alfred, ja niin hän lähti aika vauhtia lyhintä tietä juoksemaan kotiinpäin. Muutamin sanoin hän selitti veljelleen mitä oli tapahtunut, ja sillä aikaa kun Edvard hommasi mukaan vähän maitoa ja vehnäleipää, valjasti Alfred Kimon kärryjen eteen.
Nyt ajettiin hyvää vauhtia metsään takaisin, ja poika, joka yhä makasi hengettömän näköisenä maassa, sai jotain suuhunsa. Siitä hän niin virkistyikin, että hetkisen kuluttua saattoi nousta istumaan. Veljekset nostivat hänet nyt kärryihin ja ajoivat kotiin hiljakseen, ettei kärryjen tärinä häntä liiaksi vaivaisi.
— Kukahan hän on? kysyi Alfred veljeltään matkalla.
— Joku kerjäläispoika parka, joka on eksynyt metsään ja pudonnut kuoppaan.
— Minä luulen, että hän on mustalaisväkeä. Hän on niin tummaihoinen ja sitten hänellä on aivan mustat silmät ja valkoiset hampaat. Jaakko ja minä näimme kerran muutamia mustalaisia lähellä Arnwoodia, ja silloin sanoi Jaakko, että he kuljeskelevat yltympäri maata; ei kukaan tiedä mistä he tulevat; mutta he ovat suuria veijareita, jotka elättävät itseään kattilanpaikkuulla, povaamisella ja muulla sellaisella… Mutta yhdentekevää mikä hän on, minä olen vain iloinen siitä, että keksin mennä kuopalle tänään. Ajatteles, jos hän nyt olisi kuollut, poika parka!
— Mutta mitä me oikeastaan teemme hänellä? kysyi Edvard.
— Jos hän tahtoo jäädä luoksemme, voi meillä olla suurta apua hänestä.
Hän voi paimentaa karjaa.
Edvard hymyili. — Siinä osuit oikeaan. Hän on joutunut saaliiksemme samalla tavalla kuin vasikatkin, kaitkoon hän siis niitä.
He saapuivat nyt kotiin. Poika kannettiin heti Jaakon entiseen huoneeseen, ja laskettiin vuoteelle. Alicen ja Editin silmät lensivät selälleen kun he näkivät uuden vieraan, joka tuli taloon, ja hätäpikaa he riensivät keittämään hänelle kauralientä. Sen syötyään poika vaipui takaisin patjoille ja oli pian sikeässä unessa, josta hän vasta seuraavana aamuna heräsi. Mutta silloin hän olikin jo koko reipas, hän jaksoi nousta vuoteelta ja tulla arkihuoneeseen.
— Mikä on nimesi? kysyi Alfred.
— Pablo.
— Puhutko englanninkieltä?
— Kyllä vähän.
— Kuinka sinä putosit kuoppaan?
— Ei nähdä aukkoa.
— Oletko mustalainen?
— Olen.
Vähitellen saivat Edvard ja Alfred tietää pojalta, että hän oli ollut muutamien mustalaisten seurassa, jotka joitakuita päiviä sitten olivat majoittuneet lähelle salakuoppaa. Yöllä oli poika lähtenyt virittämään satimia kaniineille ja oli paluumatkalla pudonnut kuoppaan oksapeitteen läpi. Kolme vuorokautta hän sitten oli maannut kuopassa syömättä ja juomatta. Heimolaisiaan oli hänen vaikea enää löytää, eikä hän heitä kaivannutkaan; isäänsä hän ei koskaan ollut nähnyt, mutta hänen äitinsä oli samassa parvessa, josta poika niin äkkiarvaamatta oli eksynyt.
— Haluttaisiko sinua jäädä tänne meidän luoksemme meitä auttamaan? kysyi Alfred.
Siihen poika mielellään suostui, jos he vain olisivat hänelle ystävällisiä eivätkä panisi häntä liian ankaraan työhön. — Pablo ei kelpaa raatamaan, sanoi mustalaispoika, — Pablo keittää ruokaa, pyytää lintuja ja tehdä paljon muuta.
— Hyvä, Pablo, sanoi Edvard, — me tahdomme koetella sinua, ja jos olet kiltti poika, saat hyvän kodin luonamme, mutta jos käyttäydyt huonosti, täytyy meidän ajaa sinut pois.
— Pablo olla hyvä, vakuutti pieni mustalaispoika, ja sillä oli asia päätetty, ainakin toistaiseksi. Pablo oli noin viisitoistavuotias, tummaihoinen hän oli, mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, ja hänen sievät valkoiset hampaansa kiilsivät kuin helmet. Hänen ulkomuotonsa vaikutti ylimalkaan edullisesti, sitäpaitsi oli Edvardin ja Alfredin tavallaan pakko pitää huolta hänestä, koska olivat syynä siihen, että hän nyt oli yksin ja erotettu ystävistään ja omaisistaan.
— Luulenpa todellakin, että meillä voi olla suurta hyötyä pojasta, sanoi Alfred, — ja minä toivon, että hän on rehellinen ja uskollinen. Saammehan nähdä, mihin hän kelpaa, mutta ensin hänen täytyy päästä oikein voimiinsa.
Edvard ei oikein luottanut Pabloon. — Mustalaiset ovat kerta kaikkiaan oikeita veijareita, hän sanoi, — ja miksi tämä olisi toisia parempi? Mutta voimmehan koettaa. Toivokaamme parasta.
— Milloin olet aikonut käydä metsäpäällikön luona, Edvard?
— Huomenna tai ylihuomenna. Minun ei ole kovin helppo olla kohtelias keropäitä kohtaan nykyään — ja nyt lähden vielä lisäksi vierailemaan nuoren kauniin tytön luo.
— Miksi olet nyt enemmän kuin ennen heille suutuksissasi? kysyi
Alfred.
— Oh, ensiksikään en voi unohtaa kuninkaanmurhaa, ja toiseksi antoi
Jumala minulle eilen lahjan, joka…
— Lahjan?…
— Niin, uljaan isämme miekan, jota hän heilutti sodassa kuninkaan vihollisia vastaan. Tule, niin näytän sen sinulle, ja Edvard vei veljensä makuuhuoneeseen, missä välkkyvä ase oli piilossa hänen vuoteessaan; hän oli nukkunut miekka vieressään. — Katso, Alfred, sanoi hän, tämä on isänperintöni. Jumalan avulla tulen kerran käyttämään sitä jalon ja oikean asian puolesta.
— Niin, veljeni, sanoi Alfred, — sinun voimakas käsivartesi on kerran heiluttava miekkaa oikeuden ja totuuden puolesta. Seuratkoon onni ja menestys sinua. Mutta kerrohan nyt minulle, kuinka sait miekan käsiisi?
Edvard kertoi nyt hänelle kaikki, mitä Oswald ja hän olivat kaupungissa kokeneet. Alfred sai myös tietää, että he olivat tavanneet Benjaminin, sekä mitä he olivat päättäneet metsänriistan myynnistä.
Päivällisen syötyään Edvard ja Alfred ottivat pyssynsä seinältä; he aikoivat lähteä metsään ajamaan villikarjaa. Alfred oli edellisenä päivänä nähnyt koko lauman, ja hän oli varma siitä, etteivät ne vielä olleet lähteneet laitumeltaan, koska siinä paikassa vielä arvattavasti oli runsaasti ruohoa. — Puolen mailin päässä löydämme kyllä mitä etsimme, arveli hän. — Pohjanpuoleisilla rinteillä ei nurmi vielä ole noussut, niin että sinne ei karja siis tule.
— Meidän täytyy kai hiipiä niiden taakse? Muuten emme pääse ampumamatkan päähän? kysyi Edvard heidän kulkiessaan metsän halki.
— Tietysti me voimme tehdä niinkin, ja saamme silloin yhden kaadetuksi. Mutta pelkään pahoin, että koko joukko silloin kiitää tiehensä. Ei, jos seuraamme minun neuvoani, niin ahdistamme niitä edestäpäin. Luultavasti joudumme silloin härkien kanssa tekemisiin, mutta toiselta puolen voimme siten saada paljon suuremman saaliin.
— Hyvä, sanoi Edvard, — tehkäämme niin — nimittäin jos lähellä on puita, joihin voimme kiivetä, kun härät alkavat meitä ahdistaa.
— Siinä olet oikeassa… Mutta nyt kai pian saamme nähdä ne. Oikein!
Tuossahan on koko lauma.
Veljekset pysähtyivät ja latasivat pyssynsä, sitten he hiipivät puulta puulle karjaa kohti. Virkku, joka oli mukana, aikoi juosta elukoita vastaan, mutta Edvardin käskystä se levollisesti astui heidän jäljestään. Kun he olivat saapuneet suuren, vanhan tammen luo, noin kolmensadan askeleen päähän karjalaumasta, he taaskin pysähtyivät vakoillakseen. He saattoivat täältäkäsin lukea lauman — siihen kuului noin seitsemänkymmentä eläintä, nuoria ja vanhoja; pieniä ja suuria. Suurimmat härät olivat asettuneet nurmen reunamalle ikäänkuin voidakseen hätätilassa puolustaa muita.
— Niinkuin asiat nyt ovat, kuiskasi Edvard, — täytyy meidän ampua yksi härkä tai ei mitään, eikö totta, Alfred? Toisia emme pääse kylliksi lähelle.
— Olkoon menneeksi, täytyy kai tyytyä sitten härkään.
He hiipivät nyt vielä lähemmäksi, ja pian he olivat vain sadan askeleen päässä ulommaisista häristä.
— Nyt on kai paras, että eroamme, ehdotti Alfred. — Sinä voit laukaista tämän puun luota. Minä ryömin sanajalikon lävitse ja asetun tuon toisen tammen taakse.
— Niinpä kyllä! Näetkö tuon matalaoksaisen puun tuolla? Koeta päästä sen luo, niin voit ehkä ampua tuon valkoisen härän, näetkö?… Virkku, maahan!… Koira jääköön minun luokseni, Alfred.
Äsken mainitulle puulle oli kenties noin sata askelta. Niin kauan kuin Alfred saattoi kulkea korkeiden sanajalkojen peitossa kävi kaikki hyvin, mutta äkkiä hän joutui aivan aukealle paikalle, jossa hänellä ei ollut pienintäkään piilopaikkaa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! Hän rohkaisi mielensä ja astui eteenpäin. Samassa silmänräpäyksessä näki Edvard, että valkoinen härkä nosti kuononsa ilmaan, kaapi jaloillaan maata ja sitten kovasti mylvien lähti Alfredin jälkeen, joka kyllä oli päässyt aukeaman yli, mutta ei vielä ollut ennättänyt tammen luo. Nyt oli hätä käsissä! Edvard ei luullut osaavansa härkään niin pitkän matkan päästä, eikä hän myöskään voinut huutaa Alfredille varoittaakseen häntä. Hädissään hän päätti ensin ampua lähimmän härän ja sitten vasta varoittaa Alfredia. Tuumasta toimeen!
Hän tähtäsi ja ampui, mutta hänen kätensä vapisi. Laukaus ei tappanut härkää; se kääntyi vain ja juoksi vastakkaiselle puolelle muun lauman luo. Mutta kuinka oli Alfredin käynyt? Edvard kääntyi katsomaan siihen suuntaan. Valkoinen härkä ei ollut lähtenyt pakoon kuten toiset lehmät ja härät; päinvastoin se tuli yhä lähemmäksi Alfredia, joka kuitenkin jo oli saapunut määrätylle paikalleen puun luokse, ja seisoi valmiina laukaisemaan. Nyt hän ampui, mutta härkä ei kaatunutkaan; se valmistui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Nuorukainen heitti pyssyn kädestään salaman nopeudella ja kiipesi puuhun. Hän oli pelastettu. Hän ei kuitenkaan voinut liikkua paikaltaan. Härkä kiersi näet möyryten puuta, niin ettei hän päässyt maahan. Silloin Edvard keksi oivan tuuman. Hän latasi pyssynsä ja ärsytti Virkun härän kimppuun. Siten hän arveli saavansa härän houkutelluksi pois puun luota. Mutta mitä tapahtuu. Samassa Edvard näkee kahden muun härän täyttä laukkaa juoksevan häntä kohti, ja nyt hänen oli pakko itsensäkin kiivetä puuhun, ettei tulisi kuoliaaksi pusketuksi. Siinä kököttivät nyt molemmat veljet puussa. Edvardilla oli kuitenkin se etu, että hänellä oli pyssy mukanaan. Sillä aikaa kun Virkku yhä ärsytti valkoista härkää, houkutellen sitä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Edvardin puuta, olivat molemmat toiset härät tulleet aivan lähelle. Edvard nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja — pam! siinä kaatui toinen kuoliaana maahan. Hän oli juuri lataamassa pyssyään ampuakseen toisenkin, kun hän äkkiä kuuli Virkun surkeasti ulvovan — härkä oli sarvillaan heittänyt eläinraukan korkealle ilmaan. Samalla hän näki, että Alfredin oli onnistunut päästä puusta alas, siepata pyssynsä ja yks kaks jälleen kavuta oksalleen.
Äkkiä he saivat apua aivan odottamattomalta laholta, nimittäin häriltä itseltään. Ne olivat kenties vanhoja vihamiehiä tai mikä nyt lienee ollut syynä, mutta yhtäkkiä ne ryntäsivät toistensa kimppuun, ja siten Virkku-raiska säästyi toisesta kuperkeikasta. Hetken aikaa tappelivat härät vimmatusti. Silloin pamahtivat Edvardin ja Alfredin pyssyt yhtä haavaa, ja molemmat suuret otukset vaipuivat kuolleina maahan.
Nyt oli vaara ohi. Molemmat veljet laskeutuivat alas pakopaikoistaan ja paiskasivat iloisesti toisilleen kättä.