KYMMENES LUKU.
Hautajaiset.
— Kuulepas, Alfred, sanoi Edvard, — meidän täytyy koettaa saada hautajaiset suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Niin kauan kuin rakkaan kasvatusisämme ruumis vielä on talossa, eivät Alicen ja Editin silmät lakkaa kyyneleitä vuotamasta.
— Olet oikeassa, mutta minne kaivamme hänen hautansa?
— Suuren tammen juurelle rakennuksen taakse. Hän sanoi itse kerran, että hän mielellään tahtoisi levätä sellaisen puun juurella metsässä.
— Hyvä, silloin ryhdyn heti työhön; on kuutamo, niin että hyvin ennätän saada haudan valmiiksi ennen aamun koittoa.
— Niin, minä en ikävä kyllä voi nyt auttaa sinua, sanoi Edvard, jonka käsivarsi yhä oli kipeä.
Alfred arveli, että hän kyllä tulisi yksinkin toimeen, ja varhain seuraavana aamuna hän herätti veljensä ilmoittaen hänelle, että hauta nyt oli valmis.
— Kaikki on nyt järjestyksessä, Edvard, mutta luuletko, että voit auttaa minua osoittamaan vanhalle ystävällemme viimeisen palveluksen.
— Kyllä. Käsivarteni on nyt paljoa parempi. Aja sinä vain kärryt oven eteen.
Sitten käärittiin ruumis lakanaan ja nostettiin kärryille.
— Kutsummeko nyt Alicen ja Editin?
— Ei, laske hänet ensin hautaan.
He tekivät niin, ja palasivat sitten kotiin.
— Jokohan sisaret ovat hereillä? kysyi Edvard.
— Luultavasti, minä menen heidän luokseen.
Pian seisoivat kaikki neljä sisarusta avoimen haudan ääressä, joka kätki vanhan metsänvartijan maalliset jäännökset.
— Laskeutukaamme polvillemme, sanoi Edvard ja avasi raamattunsa. He polvistuivat haudan ääreen ja Edvard luki kaksi Daavidin psalmia, 90:nnen ja 146:nnen. Sitten hän sulki kirjan, ja pikku tytöt kääntyivät takaisin tyhjään kotiin, sillä aikaa kuin molemmat veljet täyttivät haudan.
— Vanha Jaakko raukka, lausui Alfred silmiään pyyhkien. — Minä pystytän oikein kauniin aidan hänen hautansa ympärille.
Kun he jälleen olivat kotona, istuutui Edvard metsänvartijan suureen tuoliin, ja kutsui pikku sisarensa luokseen; hän kietoi käsivartensa heidän kaulaansa ja sanoi heille:
— Rakkaat sisaret, me olemme kadottaneet parhaimman ystävämme, miehen, jota aina tulemme rakkaudella muistelemaan. Hän pelasti meidät joutumasta liekkien uhriksi, kun kotimme paloi, ja siitä päivästä lähtien hän on uskollisesti suojellut meitä kaikkia. Nyt on hyvä Jumala kutsunut hänet luokseen, ja me olemme yksin. Sentähden pitää meidän nyt rakastaa toisiamme kaikesta sydämestä ja auttaa toisiamme kaikin tavoin, niin saatte kyllä nähdä, että onni ja menestys meitä seuraavat. Mutta itku ja valitus eivät hyödytä mitään, sen vuoksi meidän täytyy ryhtyä työhön reippaasti ja rohkeasti. Ja joka aamu ja ilta tulee meidän rukoilla, että Jumala siunaisi työmme ja varjelisi meitä kaikesta pahasta. Suudelkaa nyt minua ja luottakaamme Häneen, joka on leskien ja orpojen turva. Rukoilkaamme.
He rukoilivat yhdessä ja menivät sitten kukin askareilleen. Jokapäiväinen työ vaimensi hiukan heidän suruaan, mutta monta, monta päivää kului, ennenkuin lapsuuden onnellinen hymy taas valaisi heidän nuoria kasvojaan.
Kului kokonainen viikko, ennenkuin Edvardin kipeä käsivarsi parani sen verran, että hän saattoi auttaa veljeään töissä. Nyt olikin yllin kyllin tekemistä, kun lumi oli sulanut ja kevät käsissä. Ensi työkseen pystytti Alfred aidan vanhan metsänvartijan haudan ympärille, jonka Alice ja pikku Edit olivat kaunistaneet kevään ensi orvokeilla. Edvard auttoi toisia, ja Jaakko Armitagen hautakumpu tuli paikaksi, jossa nuo neljä sisarusta joka päivä kokoontuivat muistellakseen rakasta vainajaa. Ensimmäisenä sunnuntaina Jaakon kuoleman jälkeen oli kaunis ilma, ja Edvard ehdotti sen vuoksi, että he pitäisivät yhteisen hartaushetkensä haudalla eikä sisällä matalassa huoneessa. Niin tehtiinkin, ja täst'edes oli Jaakon hiljainen lepopaikka sunnuntaisin heidän kirkkonsa. Ja mikäpä paikka koko avarassa maailmassa olisi ollut enemmän omiaan herättämään heidän sydämissään hurskaita ja lämpöisiä ajatuksia kuin heidän uskollisen ystävänsä rauhallinen hauta vihannoivassa metsässä! Kun Alfred oli saanut aidan valmiiksi, veisti hän laudan, kiinnitti sen tammeen ja kaiversi veitsellään siihen seuraavat kaksi sanaa: Jaakko Armitage.
Oswald ei vielä ollut käynyt heitä katsomassa, ja Edvard kaipasi häntä suuresti. Heidän jauhonsa ja muut ruokatavaransa olivat näet vähissä, ja molemmat veljet olivat jo päättäneet, että Edvardin pian oli lähdettävä kaupunkiin hankkimaan uusia elintarpeita. Rahaa heillä kyllä oli; Jaakon arkusta he olivat löytäneet kuusikymmentä kultarahaa ja koko joukon hopeaa. Mutta ennenkuin he alkoivat tätä aarrettaan kuluttaa, olisivat he mielellään tavanneet Oswaldia, joka olisi voinut antaa heille monta hyvää neuvoa kaupunkimatkan suhteen.
Kului kokonaista kuusi viikkoa, ennenkuin Oswald tuli.
— Kuinka vanhus jaksaa? kuuluivat hänen ensimmäiset sanansa.
— Hän on kuollut. Pari päivää sen jälkeen kun viimeksi olitte täällä, hautasimme hänet.
— Rauha hänen tomulleen. Hän oli mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Mutta hän oli jo vanha, ja minä arvasin kyllä, etten enää häntä näkisi… Miten on käsivarren laita?
— Oh, vastasi Edvard, — se on melkein terve. Mutta istukaa nyt, Oswald, minulla on niin paljon puhumista teille. Ensiksikin: missä olette ollut niin kauan? Miksi ette tullut niinkuin lupasitte?
— Sanonko teille mikä siihen on ollut syynä? Murha!
— Murha! toistivat Edvard ja Alfred.
— Niin tahallinen murha! Lyhyesti sanoen, he ovat mestanneet kuninkaan, mestanneet Kaarle I:n.
— Ovatko he uskaltaneet? huudahti Edvard kauhistuneena.
— Ovat. Täällä metsässä tosin saa niin vähän tietoja, mutta minä kuulin äskettäin, että kuningas oli viety Lontooseen, ja että hänet aiottiin asettaa syytteeseen ja tuomita.
— Syytteeseen ja tuomita! Kuka häntä voi tuomita? Eikö valtakunnan laissa sanota, että miestä voi tuomita vain hänen vertaisensa?
— Asia on, kuten olen kertonut. Herra Stone matkusti kuukausi sitten pääkaupunkiin, hän aikoi kai koettaa ehkäistä tuota laitonta tekoa — mutta hän ei voinut kumota Cromwellin päätöstä. Kotoa lähtiessään hän pyysi minua jäämään taloon tyttärensä turvaksi; siksipä en ole voinut ennen tulla.
Sillä aikaa kuin Alice kattoi pöydän vieraalle, meni Edvard metsään hetkeksi saadakseen olla yksin ajatuksineen. Hän oli aivan suunniltaan. — Murhattu! kuiskasi hän. Tämäkö siis oli Kaarle-kuninkaan loppu! Eikö ainoakaan käsivarsi kohonnut häntä puolustamaan?… Onko siis koko Englanti menettänyt rohkeutensa?… Mutta odottakaa — aika neuvon tuo, ja silloin lyö koston hetki!
Kun Edvard palasi tupaan, oli hänellä pitkä keskustelu Oswaldin kanssa, joka jo oli lopettanut syöntinsä. Herra Stone oli palannut Lontoosta, mutta aikoi pian taas lähteä sinne, kertoi Oswald. — Suoraan sanoen, jatkoi Oswald, — luulen, että hän on yhtä kauhuissaan kuin mekin viimeisestä hirmutyöstä, ja hän ei suinkaan sitä hyväksy. Asia on näet niin, että on paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaan hallitukseen, mutta eivät suinkaan olisi tahtoneet eivätkä voineet aavistaakaan, että kapina päättyisi näin hirveihin tapahtumiin. — Muuten on minulla sana teille, Edvard, herra Stonelta. Hän pyytää teitä käymään kotonaan, että hän saisi kiittää teitä tyttärensä pelastuksesta.
— Minulla ei juuri ole siihen halua. Minun täytynee tyytyä hänen kiitokseensa teidän kauttanne, Oswald — sehän lienee yhdentekevää.
— Mutta onpa minulla teille toinenkin tervehdys. Nuori neiti on näet pyytänyt minun sanomaan teille, että hän mielellään tapaisi teitä saadakseen oikein kiittää teitä uljuudestanne. Minun täytyi luvata hänelle, että taivuttaisin teidät ratsastamaan sinne jonakin päivänä — nythän hänen isänsäkin matkustaa pois pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, silloin te voitte tulla meille, vai mitä?
Edvard suostui ja kysyi sitten Oswaldilta yhtä ja toista metsänriistan myyntiä koskevaa; hän aikoi näet ensi tilassa lähteä Lymingtoniin.
Oswald viipyi metsänvartijantalossa kaksi päivää. Sitten hän heitti hyvästi ja lähti kotiinpäin; mutta hetkisen kuluttua — molemmat veljet istuivat parhaillaan keskustelemassa monista ostoksista, joita Edvardin piti Lymingtonissa toimittaa — ilmestyi metsävoudin kookas olento jälleen ovelle.
— Niin, tässä minä taas olen! tervehti hän. — Aloin näet ajatella, että oli jotenkin yhdentekevää tulenko kotiin tänään tai huomenna, ja arvelin että yhtähyvin voin seurata Edvard Beverleytä kaupunkiinkin! Eikö totta, minä voin olla teille jonkin verran hyödyksi siellä ja toimittaa muutamia asioita puolestanne.
— Sehän on suurenmoista! Sydämellinen kiitos siitä! huudahti Edvard. — Mutta silloin on parasta, että heti koetamme päästä matkaan… Valjastapas hevonen, Alfred. Minä menen ottamaan vähän rahoja… Tosiaan, niin kauan kuin muistan: te ette saa kutsua minua Beverleyksi, rakas Oswald, ja parempi myöskin olisi, jos vain yksinkertaisesti sinuttelisitte minua — silloinkin, kun olemme kahden kesken, muuten unohdatte helposti kutsua minua Edvardiksi muitten kuullen, ja sehän olisi hullua.
— Hyvä, sinutelkaamme siis toisiamme! Se onkin selvintä, siinä olet oikeassa.
Muutaman minuutin kuluttua seisoivat kärryt oven edessä, Edvard ja Oswald istuivat niihin, ja sitten ajettiin hyvää vauhtia Lymingtoniin vievää tietä.