YHDEKSÄS LUKU.
Tärkeitä tapahtumia.
Edvard astui nyt ulos pihalle ja keksi pian miehen, jolle hänellä oli asiaa. Hän astui Oswaldin luo ja sanoi nimensä ja mitä varten hän oli tullut.
— Kas vain! huudahti metsävouti hämmästyneenä. — En ole koskaan tietänyt, että vanhalla Jaakolla oli poika — ja nyt on hänellä vielä päälle päätteeksi pojanpoikakin. Oletteko kauankin asunut hänen luonaan?
— Vähän yli vuoden; sitä ennen olin Arnwoodissa.
— Arnwoodissa! Silloin kai olette kuninkaan miehiä? kysyi Oswald.
— Niin olen, koko sydämestäni.
— Ja minä, totta vieköön myös. Muutoin en teille koiriani antaisikaan.
Mutta mennään nyt pentuja heti katsomaan. Koirilla on se hyvä
ominaisuus, että ne kyllä kuulevat, mutta eivät kieli, mitä kuulevat.
— Minä, nähkääs, en enää asu yksin.
— Niin, minä huomasin sen, tapasin näet uuden metsäpäällikön teidän sijastanne, sanoi Edvard ja sitten hän kertoi Oswaldille, mitä oli tapahtunut herra Stonen ja hänen välillään.
— Te olette ollut rohkea, kuulen minä, sanoi Oswald, kun Edvard oli lopettanut kertomuksensa, — ja se miellyttää minua. Muuten on paras pitää suunsa kiinni tähän aikaan. Merkillistä kyllä, olemme minä ja pari muuta kuninkaalle uskollista miestä saaneet pitää paikkamme, muutoin on otettu pelkkää uutta, tuntematonta väkeä. He eivät juuri osaa muuta kuin soimata ja panetella kuningasta, mutta se lieneekin tärkeintä tähän aikaan. Ennen vanhaan täytyi metsänvartijan olla myöskin taitava metsästäjä. Sellaisia eivät nämä ole, mutta sen sijaan he kyllä tekevät parastaan estääkseen muita kaatamasta peuroja. Varokaa siis, etteivät he iske kynsiään teihin, sillä metsästyslait ovat ankarat.
— Pyh! Minä kyllä heistä suoriudun. Pahinta on saada metsänriista myydyksi, arveli Edvard.
— Siinä minä kyllä teitä autan, lupasi metsävouti. — Minä tunnen kyllä monta, jotka ostavat kaikki otukset, mitkä saatte ammutuksi… Ja tiedättekö mitä? Minä luulen kuten tekin, ettei tämä uusi metsäpäällikkö ole niinkään ankara. Hänen kanssaan tulee kyllä helposti toimeen. Eikö totta? Se on jo hyvä merkki, että hän salli teidän puhua niin vapaasti, ja sitten tapa, jolla hän puhui eversti Beverleystä…
— Niinpä kyllä. Mikä hän muuten on miehiään?
— Hän lienee Cromwellin hyvä ystävä. Muuta en tiedä hänestä… Mutta kuulkaa, te ja minä tapaamme kai vielä toisemme. Ensi kerralla ette kuitenkaan saa tuoda pyssyä mukananne tänne. Tässä ovat koirat isoisällenne… Kuinka vanha te muutoin olette? Jaakko ei suinkaan ole kuuttakymmentä vanhempi.
— Minä olen täyttänyt viisitoista, vastasi Edvard.
— Ettekö sen vanhempi. Minä olisin luullut teitä kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäiseksi. Niin, siinä sen näkee! Metsäelämä kehittää pian pojasta miehen. Osaatteko ajaa otusta?
— Minä palaan harvoin tyhjin käsin kotiin.
— Kas, kas! Kuulkaa, meidän molempain täytyy lähteä yhdessä metsälle… Tiedättekö, missä suuri tammi, niin kutsuttu kuningastammi on?
— Kyllä.
— Tahdotteko kohdata minut sen luona huomenna päivänkoitteessa?
— Jos elän ja olen terve.
— Hyvä, ottakaa koirat mukaanne, ja nyt onnellista matkaa.
Oswald nyökäytti päätään hyvästiksi Edvardille, joka meni ottamaan hevosensa tallista. Edvard satuloitsi Kimon ja ratsasti jälleen kotiin päin metsän poikki. Koirat juosta vilistivät hänen jäljestään.
Edvardilla oli paljon miettimistä kotimatkalla päivän tapahtumien johdosta. Vanha Jaakko Armitage ei suinkaan enää kauan tulisi elämään, ja silloin hän jäisi maailmaan yksin Alfredin ja kahden pienen sisarensa kanssa. Tähän asti oli metsä antanut heille, mitä he elatukseensa tarvitsivat, mutta nyt, uuden metsäpäällikön tultua, ei ollut niinkään helppoa elää metsästyksellä, siitä saattoi tulla kova rangaistus. Hätätilassa täytyy kai elää yksinomaan maanviljelyksestä. Olihan Alfred jo pannut sen hyvään alkuun, mutta totta puhuen ei eversti Beverleyn vanhin poika oikein mielellään olisi luopunut reippaasta metsästäjänelämästä. — Ja ajakoon vain minua takaa metsänvartijoineen, Alfred on jo kyllin suuri pitääkseen huolta sekä Alicesta että pikku Editistä. Ja oikeastaan ei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikka minun täytyisikin paeta maasta; silloin vasta voisin oikein todenteolla kuningastani palvella, arveli hän.
Vasta myöhään illalla Edvard joutui kotiin. Silloin olivat jo kaikki muut nukkumassa paitsi Alfred, joka jännityksellä kuunteli veljen kertomusta päivän tapahtumista. Itsellään hänellä ei ollut muita kuulumisia kuin että Jaakko oli ollut hyvin huono koko päivän ja illalla pyytänyt Alicea lukemaan ääneen raamatusta.
Seuraavana aamuna meni Edvard vanhan Jaakon luo, joka oli maannut vuoteessa kymmenen viimeistä päivää, ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut uuden metsäpäällikön ja Oswaldin luona.
— Sinä olet käyttäytynyt uljaasti, poikani, sanoi vanhus, — kenties liiankin uljaasti, mutta se osoittaa, että olet liian ylpeä ja miehekäs tyytyäksesi valheeseen. Niin kauan kuin et ase kädessä taistele kuninkaan puolesta, eivät he voi sinua rangaista, vaikka oletkin hänen puolellaan. Mutta varovainen sinun kuitenkin tulee olla, nyt kun metsä on heidän hallussaan, ja muista, että vaara ei uhkaa yksin sinua, vaan myöskin sisariasi. Minä puhun sinulle näin, rakas poikani, koska tunnen, että päiväni pian ovat luetut, ja kun minä lähden pois, tulee kuorma lepäämään sinun hartioillasi. Jumalan avulla luulen kuitenkin, että sinä ja veljesi voitte hankkia jokapäiväisen leivän teille kaikille neljälle. Jos tahdotte seurata minun neuvoani, niin harrastakaa niin paljon kuin mahdollista maanviljelystä ja ampukaa vain villikarjaa, silloin ette riko metsästyslakeja. Mutta mene nyt, poikani, ja pyydä Alice luokseni. Illalla haluaisin vielä puhella kanssasi.
Edvard oli hyvin alakuloinen nähdessään, kuinka huonoksi Jaakko oli käynyt. Alfred ja hän työskentelivät pellolla koko päivän, mutta illalla keskusteli Edvard taas kauan vanhan metsänvartijan kanssa, jolle hän nyt myöskin kertoi, että hän ja Oswald olivat päättäneet tavata toisensa seuraavana aamuna.
— Niin, Oswald on uskollinen kuin kulta, häneen voit luottaa. Arvelen muuten, että olisi kenties parasta ilmaista hänelle syntyperänne. Olen joskus itse aikonut puhua siitä hänelle, jotta ainakin yksi ihminen voisi tarvittaessa todistaa, kuka sinä olet. Sano hänelle huomenna, että minulla ei enää ole monta elonpäivää ja pyydä häntä käymään luonani. Haluaisin puhutella häntä ennen kuolemaani.
Varhain seuraavana aamuna Edvard lähti pyssy olalla kuninkaantammelle, joka oli runsaasti puolitoista mailia metsänvartijatalolta. Hän oli ottanut Turvan mukaansa ja oli ensimmäisenä yhtymäpaikalla, mutta eipä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin Oswaldkin saapui pyssy olalla ja koira kintereillään.
— Tervetuloa, Oswald, sanoi Edvard.
— Hyvää päivää, poikani, sanoi Oswald puristaen hänen kättään. — Ettepä usko, kuinka kovassa kuulustelussa olen ollut, siitä kun viimeksi tavattiin — ja teistä yksinomaan oli kysymys.
— Minusta?
— Niin. Ensin kuulusteli minua herra Stone. Hän tahtoi tietää minulta, olitteko todellakin vanhan Jaakon pojanpoika, kuten olitte väittänyt. Luulenpa, totta vie, että hän melkein kuvittelee teidän olevan vähintään Yorkin herttua omassa korkeassa persoonassaan. Minä en tietysti voinut sanoa hänelle enempää kuin itsekään tiesin, niin ettei hän minusta paljoakaan viisastunut. Mutta sitten alkoi pikku neiti kysellä, ja häntä ei ollut yhtä helppo tyydyttää. Viimein hän lähetti minun kauttani teille sellaiset terveiset, ettette millään muotoa ampuisi peuroja, sillä jos joudutte kiinni, täytyy hänen isänsä tehdä velvollisuutensa mukaan, ja se olisi kovin ikävä.
— Kiittäkää häntä ystävällisestä neuvosta, vastasi Edvard hymyillen, — mutta joka tapauksessa toivon tänään saavani pulskan peuran saaliikseni. Vai mitä te arvelette?
— Minä toivon samaa. Nyt saamme nähdä, kuinka taitava metsästäjä olette. Te saatte johtaa ajoa, sanoi Oswald.
— Hyvä. Luuletteko, että näillä seuduin on peuroja?
— On kyllä tähän aikaan vuodesta.
— Eteenpäin siis, tuuli on idästä… malttakaa… on kai parasta, että kuljemme sitä vastaan tai oikeammin, että kuljemme niin, että tuuli koko ajan on vasten oikeata poskeamme. Eikö totta?
Oswald oli samaa mieltä, ja niin he kulkivat eteenpäin noin puoli tuntia sanaakaan vaihtamatta.
Äkkiä Edvard pysähtyi ja viittasi eteensä: pehmeässä maassa oli aivan selvästi naaraspeuran sorkan jäljet.
— Tuossa on naaraspeuran jäljet ja tuossa metsikössä kai urospeura piilee, kuiskasi Edvard hiljaa.
Jäljet johtivatkin viidakkoon, oli päivän selvää, että otus oli siellä. Varovasti Edvard ryömi viidakkoon, ja pian hän huomasi pienen läjän korkeita sanajalkoja puitten välissä. Olikohan se peuran makuupaikka? Edvard viritti pyssyn hanan — ja aivan oikein, hanan napsutus sai eläimen säpsähtämään, ja nuori metsästäjä näki selvästi sen sarvet. Seuraavassa tuokiossa, kun peura taas makasi rauhallisesti, hän tähtäsi tarkkaan ja laukaisi. Pamauksen kuullessaan syöksyi toinen peura pystyyn pelästyneenä. Oswaldin kuula osui siihen, mutta eläin ei kaatunut, vaan juoksi vielä sittenkin eteenpäin koirat kintereillään.
Edvard, joka varmaan tiesi kaataneensa oman otuksensa, riensi juoksujalkaa viidakon lävitse ja alkoi ajaa takaa pakenevaa peuraa. Nopsajalkainen kun oli, juoksi hän pian Oswaldin ohi ja yhä edelleen peuran jälkeen. Se kiiti hurjaa vauhtia erään rämeen yli, mutta sitten se seisahtui aikoen nähtävästi asettua vastarintaan.
— Se on juossut veteen! huusi Edvard Oswaldille, joka hänkin nyt tuli täyttä vauhtia rämeen poikki.
— Nyt voitte ampua sen.
Sanottu ja tehty. Otus sai kuulan päähänsä ja kaatui heti kuolleena maahan. Yksissä voimin vedettiin saalis nyt maihin; sitten Oswald alkoi sitä nylkeä.
— Mistä se johtuu, että te ammuitte syrjään? kysyi metsävouti. — Nämä kuulathan ovat minun ampumiani.
— Ei tämä olekaan se, jota minä ammuin! Minun peurani makaa kuolleena viidakossa, mennäänpä sitten katsomaan sitä, kun olemme päässeet tästä. Se on komea eläin, saatte nähdä.
— Tämä minun on viisivuotias peura.
— Mutta minun on kuusivuotias ja päälle päätteeksi kruunupeura.
Kun nahka oli nyljetty, ripusti Oswald lapakappaleet puuhun, ja sitten he palasivat viidakkoon, jossa ensin olivat tavanneet peurat.
— Mihin kohtaan osuitte sitä? kysyi Oswald tiellä.
— Minä en voinut nähdä muuta kuin sen silmät sanajalkojen välistä, niin että niille paikoin kai laukaukseni sattui.
Huomattiinkin, että Edvardin kuula oli tunkeutunut suoraan eläimen silmään ja Oswald kehui syystäkin oikein ylistämällä tätä mestarilaukausta. Yks kaks nyljettiin komea otus ja liha ripustettiin puuhun. Sitten molemmat metsämiehet suuntasivat kulkunsa metsänvartijatalolle, jossa Alice oli valmistanut heille oivan päivällisen. Oswald oli varsin hämmästynyt nähdessään, että vanhalla Jaakolla oli kokonaista neljä lapsenlasta, mutta päivällisen syötyään hän meni Jaakkoa katsomaan, ja silloin vanha metsänvartija kertoi hänelle, mitä sukua lapset oikeastaan olivat. Iloisesti ja kunnioittavasti tervehti nyt uskollinen metsävouti eversti Beverleyn poikia, mutta Edvard pyysi häntä muistamaan, että heidän yhä vielä täytyi esiintyä metsänvartijanlapsina.
— Sitä en unohda, mutta olen iloinen siitä, että olen saanut tietää salaisuuden. Tulee ehkä kerran sekin aika, jolloin voin olla teille hyödyksi… Niin, siten voivat asiat kääntyä. Kukapa olisi luullut, että minä koskaan söisin päivällistä, jonka eversti Beverleyn tytär omin käsin on valmistanut.
Yön Oswald nukkui pienessä metsänvartijanmökissä. Seuraavana aamuna Edvard valjasti Kimon kärryjen eteen, ja sitten ajettiin metsään noutamaan saalis, joka vietiin kotiin Oswaldin luo. Vasta myöhään illalla he saapuivat herra Stonen asunnolle, ja Edvard suostui senvuoksi jäämään sinne yöksi. Sillä aikaa kun Oswald meni päällikkönsä luo, istui Edvard keittiössä. Metsävouti kertoi herra Stonelle mainiosta saaliista, jonka hän oli tuonut kotiin. Hän mainitsi myös, kuinka suurta apua hänellä oli ollut "metsänvartijanpojasta" ja sanoi, että nuorukaisen oli pakko jäädä taloon yöksi. Hän ei tiennyt, miten kylliksi kiittää Edvardin metsästystaitoa; hän itse oli muka vain töhertäjä hänen rinnallaan.
— Nuorukainen on nähtävästi siihen ammattiin hyvin harjaantunut, sanoi herra Stone hymyillen. — Mutta jos hän tähän asti onkin elänyt kuninkaan tiliin, on siitä nyt tehtävä loppu. Kenties voisimme saada hänestä metsänvartijan… Ehdottakaa sitä hänelle, Oswald… Kruunupeuran reisikappaleet lähetämme huomenna kenraali Cromwellille.
Heti kun Oswald tuli takaisin Edvardin luo, kertoi hän hänelle metsäpäällikön ehdotuksen, mutta siihen ei nuori Beverley mitenkään suostunut. Häntä ei haluttanut ampua metsänriistaa Cromwellin ja toisten keropäiden päivällispöytää varten.
Oli jo myöhä, ja illallisen jälkeen pyysi Oswald palvelustytön valmistamaan vuoteen Edvardille. Mutta Jane, joka oli äreä, mukavuutta rakastava vanhapiika, vastasi vain, ettei hänellä ollut sijaa vieraille. — Tallinylisillä on olkia yllin kyllin, sanoi hän, — siellähän voitte nukkua.
Siihen täytyi nuorukaisen tyytyä, ja kun Oswald, joka uuden metsäpäällikön tulon jälkeen asui läheisessä metsänvartijantalossa, oli sanonut hyvää yötä ja mennyt matkoihinsa, kapusi Edvard tikapuita myöten ylisille. Huh, sepä oli huono makuusija! Ovella ei ollut minkäänlaista luukkua, ja jääkylmä tuuli puhalsi sen läpi häneen, niin että Edvard ei ollut maannut siellä monta minuuttia, ennenkuin hän oli aivan vilusta kangistunut. — Yllin kyllin olkia, oli Jane sanonut, kyllä kai, siellä täällä lattialla oli joku olkitukko, mutta niitä oli niin vähän, että ne töin tuskin riittivät alusiksi. Ei, hänen täytyi lähteä pihalle vähän jaloittelemaan ja liikuttamaan jäykkiä jäseniään saadakseen hiukan lämpöä ruumiiseensa.
Kun hän oli astunut alas tikapuita myöten, hän huomasi, että keittiön yläpuolella olevan makuuhuoneen ikkunasta yhä loisti tulta. Kummallisen vahva valo… ja se kävi vain yhä vahvemmaksi joka hetki. Nyt veti valkoinen naishaamu uutimet syrjään… aikoi varmaankin avata ikkunan… Huone oli tulessa! Samassa tuokiossa pystytti Edvard tikapuunsa ikkunaa vasten ja juoksi niitä myöten ylös. Pian ikkuna auki! Tiheät savupilvet virtasivat häntä vastaan ja olivat tukehduttaa hänet. Mutta sisään hänen täytyi, ja sisään hän pääsi. Aivan ikkunan luona makasi nainen, joka oli koettanut avata ikkunan — hän oli tainnuksissa vaipunut lattialle. Edvard nosti hänet syliinsä, ja samassa silmänräpäyksessä leimahti tuli ilmiliekkiin, niin että nuorukainen ennätti vähän palaakin, ennenkuin hän taakkoineen pääsi tikapuille. Kuka oli nainen, jonka hän oli pelastanut? Nyt hän hänet vasta tunsi: se oli metsäpäällikön tytär, suloinen Kate Stone.
Tuli oli tarttunut tytön vaatteisiin, mutta Edvardin onnistui tukahduttaa se. Hän riensi talliin ja laski tytön oljille tyhjään hinkaloon. Sitten hän riensi pihalle ja huusi kaikuvalla äänellä yhtämittaa: Tulipalo, tulipalo! ja sai siten muut talon asujaimet liikkeelle. Kukaan ei ennättänyt saada vaatteitaan ylleen, puolipukeissa he syöksyivät kaikki ulos kauhistunein kasvoin, ensin herra Stone, sitten äreä Jane, jonka jalat nyt kylläkin ketterästi liikkuivat — naapuritalojenkin asukkaat kokoontuivat palopaikalle. Edvard toimi ripeästi, hän juoksi tikapuita ylös alas vesisanko kädessään, ja heitettyään veden palavaan huoneeseen, hän nopeasti taas riensi täyttämään sankonsa kaivosta. Nähdessään Oswaldin hän huusi, että hän komentaisi miehet työhön, jos he muodostaisivat vesiketjun, kävisi sammuttaminen paljon nopeammin.
Herra Stone oli suunniltaan. — Tyttäreni! Tyttäreni! huusi hän käsiään väännellen. — Pelastakaa hänet. Hän on tuossa huoneessa, missä palaa!
Mutta kaikki sanoivat vain, että huoneeseen oli mahdoton enää päästä; liekit leimusivat ikkunoista sellaisella voimalla, että jokainen, joka olisi sinne pyrkinyt, olisi ollut kuoleman oma. Oswald ja muut tekivät kuitenkin työtä hiki hatussa ja vähitellen alkoi tulen voima heikontua. Epätoivoissaan aikoi herra Stone syöstä tikapuita myöten ja ikkunan kautta palavaan huoneeseen, ja kun pari miestä tarttui häneen käsiksi estääkseen häntä siitä, huusi hän vaikeroiden: — Lapsiraukkani! Pikku Kate parkani! Palanut! Hukkunut liekkeihin!
Samassa kuului ihmisjoukosta ääni, joka huusi: Arnwoodissa paloi neljä lasta!
Mutta silloin pettivät onnettoman isän voimat; hänen silmissään musteni, ja tiedottomana hänet kannettiin läheiseen taloon.
Edvardin tarmokkaalla johdolla saatiin tuli vähitellen sammutetuksi. Silloin huomattiin, että tuli oikeastaan oli tärvellyt vain huoneen sisustuksen, muuta vahinkoa eivät liekit olleet ennättäneet tehdä. Vasta sitten, kun rohkea nuorukainen oli varma siitä, että vaara oli ohi, astui hän maahan tikapuilta, kutsui Oswaldin luokseen ja riensi tallille.
— Kuinka kauheata! päivitteli kelpo metsävouti. — Pikku neitirukka!
— Neitikö? Hän on pelastunut!
— Pelastunut? Oswald ei ollut uskoa korviaan.
— Niin, minä kannoin hänet kaikkein ensiksi alas portaita, ennenkuin aloin taistella liekkejä vastaan, jo ennenkuin te muut ehditte paikalle. Hän makaa täällä tallissa — kas tuossa hän onkin… Tuokaa vähän vettä… Jumalan kiitos, hän hengittää!… Kiitos Oswald… Kas niin, nyt hän toipuu. Lainatkaa minulle viittanne, niin kiedomme sen hänen ympärilleen ja kannamme hänet teidän asuntoonne.
He tekivät niin, ja pian makasi Kate, joka vielä oli puolipyörryksissä vuoteella, metsävoudin pienessä huoneessa. Viimein hän avasi silmänsä, hänen ensimmäiset sanansa saatuaan puheenlahjan olivat:
— Missä on isäni?
— Hänellä ei ole mitään hätää.
— Entä talo, onko se palanut?
— Ei, tuli on sammutettu.
— Kuka minut pelasti?
— Nuori Armitage sen teki.
— Kuka? Armitage… Kuka hän on?… Ah niin, nyt muistan… Mutta missä on isä? Minä tahdon isäni luo.
— Hän on tuolla toisessa talossa.
Kate Stone koetti nousta jaloilleen, mutta hän oli vielä liian heikko ja voimatonna hän vaipui takaisin vuoteelle. — Minä en jaksa, hän voihki. — Isä tulkoon minun luokseni.
— Minä menen kyllä häntä noutamaan, lupasi Oswald jättäen Edvardin yksin nuoren tytön luo.
Herra Stone oli jälleen tullut tuntoihinsa, mutta hän oli enemmän kuollut kuin elävä, ja kun Oswald jo kaukaa huusi hänelle, että tuli oli sammutettu, vastasi hän äänellä, joka melkein hukkui itkuun ja nyyhkytyksiin: — Tuli! Tuli! Niin, mutta tyttäreni! Rakas lapsiparkani!
— Tyttärenne elää, herra Stone.
— Mitä sanotte? Hän elää! Missä hän sitten on?
— Hän on minun kotonani ja on lähettänyt minut noutamaan teidät luokseen.
Salamannopeasti metsäpäällikkö riensi Oswaldin tupaa kohti. Ovella seisoi Edvard, mutta häntä ei onnellinen isä huomannutkaan — hän etsi vain tytärtään, ja seuraavassa tuokiossa hän sulki pikku Katen syliinsä.
— Siinä sen näkee, sanoi Edvard hiukan myöhemmin Oswaldille. — Olipa onni, ettei kelpo Janemme suonut minulle pehmeätä vuodetta tänä yönä. Ellen minä olisi maannut kylmässä tallinlakassa, olisivat he kaikki kuolleet liekkeihin. Mutta kuulkaahan, minä sain muutamia pahoja palohaavoja käsivarteeni…
— Siihen kyllä tiedän neuvon. Odottakaa vähän. Ja Oswald meni noutamaan purkillisen voidetta, jolla hän siveli haavoja. Käsivarsi oli pahoin palanut, mutta voide lievitti tuskia.
— Saattepa nähdä, että herra Stone tulee olemaan kauhean kiitollinen teille, sanoi Oswald sitoessaan Edvardin kättä. — Hän tekee kaiken mitä voi palkitakseen uljaan työnne.
— Mutta juuri siksi tahdonkin päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. En tahdo ottaa vastaan mitään kiitokseksi… ja muistakaa Oswald, ettette ilmaise hänelle asuntoani… Olen pelastanut hänen tyttärensä — ja samoin tekisin pahimman vihamieheni tyttärelle, mutta minä en välitä kiitoksista ja palkinnoista. Hän on nyt kerta kaikkiaan keropää, ja senvuoksi en tahdo häntä palvella, vaikka hän kuinkakin pyytäisi ja tarjoaisi minulle metsänvartijanpaikkaa… ja sen hän kai tekee. Ei, kuten sanottu, minä lähden kotiin.
Oswald satuloitsi siis Kimon — Edvard itse ei kipeällä käsivarrellaan voinut sitä tehdä. — Näkemiin asti! huusi Edvard, ja niin molemmat ystävät erosivat tällä kertaa.
Kotona sai Edvard heti kuulla, että vanha Jaakko oli hyvin heikko ja oli häntä jo kauan hartaasti odottanut. Edvard jätti siis Kimon Alfredin huostaan ja riensi heti makuuhuoneeseen, jossa vanha metsänvartija lepäsi kuolinvuoteellaan.
— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Jaakko. — Halusin mielelläni tavata sinua ennen kuolemaani. Ja nyt katoavat voimani hetki hetkeltä — mutta minähän olenkin jo vanha mies.
— Oletteko vanhempi kuin kuusikymmentä vuotta? Oswald sanoi…
— Mitä tietää Oswald minun iästäni? Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentäkuusi vuotta, ja kuten tiedät, sanotaan raamatussa, että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta. Tahdon nyt vain lausua sinulle pari sanaa, Edvard. Ole varovainen ja järkevä. Teillä on kovat ajat edessänne, mutta sinä olet nuori ja vahva ja voit paremmin suojella sisariasi kuin minä. Ennen kaikkea, älä ilmaise ylhäistä sukuperääsi! Hätätilassa saatte jokapäiväisen leipänne maasta, ja parasta olisi, että koettaisit välttää joutumasta ikävyyksiin metsänriistan vuoksi; hehän väittävät metsän kuuluvan heille. Arkustani löydät pussillisen rahoja, käyttäkää niitä säästämällä, sillä tulee aika, jolloin raha on teille hyvinkin tarpeen… Kutsu nyt veljesi ja pikku tytöt tänne, Edvard, että saan heillekin heittää hyvästi. Minä olen vain syntinen ihmisparka, mutta minä olen pitänyt teistä niin hyvää huolta kuin olen osannut, ja minä luotan Jumalan armoon. Lupaa minulle vielä jotain: lukekaa joka aamu ja ilta raamatusta lyhyt kappale ja rukoilkaa isämeitänne, kuten minä aina olen tehnyt, lupaa se minulle, rakas poikani.
— Sen teen, enkä myöskään unohda muitakaan hyviä neuvojanne.
— Jumala sinua siunatkoon, Edvard! Kutsu nyt sisaruksesi tänne.
Kun Alfred, Alice ja Edit olivat astuneet Jaakon vuoteen ääreen, kääntyi hän ensin Alfredin puoleen ja sanoi hänelle: — Muista, Alfred, että kuolema jonakin päivänä voi yllättää vanhemman veljesi, ja silloin olet sinä yksin sisariesi tukena. Senvuoksi et saakaan olla liian uhkarohkea ja uskaltaa henkeäsi tyhjän tähden. Ole varovainen ajaessasi villikarjaa, se on vaarallista urheilua. Viljele maatasi, sen neuvon annan sinulle. Ja teille, pikku tytöt, jatkoi vanhus kääntyen Alicen ja Editin puoleen, tahtoisin sanoa: pysykää aina hyvinä lapsina, ja noudattakaa kaikessa veljienne askelia. Suutele minua nyt, Alice. Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa, olet lukenut minulle raamattua, kun en itse ole jaksanut sitä tehdä. Jää hyvästi, elä onnellisena ja kuole lapsenuskossasi! Ja sinulle, pikku Edit, toivotan, että aina saisit pysyä yhtä hellänä ja hyvänä kuin nyt!… Jää hyvästi Alfred! Jää hyvästi, Edvard! Rukoilkaa puolestani, rakkaat lapset… Laupias Jumala, ole minulle armollinen Jeesuksen nimen tähden! Amen!
Nämä olivat vanhan metsänvartijan viimeiset sanat. Lapset olivat langenneet polvilleen hänen vuoteensa viereen ja rukoilivat hiljaa. Kun he jälleen nousivat pystyyn, näkivät he, että vanhus oli kuollut. He purskahtivat kaikki katkeraan itkuun — he olivat pitäneet sanomattoman paljon tuosta kelpo miehestä, joka oli ollut niin hyvä heitä kohtaan. Nyt he olivat ypö yksin maailmassa.
Sinä iltana vallitsi pienessä talossa syvä suru. Heti illallisen jälkeen lähtivät pikku tytöt levolle, mutta sitä ennen luki Edvard ääneen kappaleen raamatusta ja rukoili isämeidän rukouksen, niinkuin Jaakko Armitagen tapana oli ollut — ja sitä muistellessa kyyneleet taas nousivat heidän silmiinsä.