KUUDESKOLMATTA LUKU.
Erehdyksiä.
Alfred palasi takaisin veljensä huoneeseen. Edvard oli valveilla ja keskustelussa Oswaldin kanssa. Hän puristi kiihkeästi Alfredin kättä ja lausui: — Rakas Alfred, toivon pian olevani niin terve, että voin lähteä tästä talosta. Pelkään metsäpäällikön vaativan selitystä sekä sisariemme äkilliseen lähtöön että moneen muuhun seikkaan. Ja sitä minä mieluummin vältän. Metsäpäällikköä emme voi oikeastaan moittia siitä, että hän vastaanottaa Arnwoodin, eihän hän tiedä, että Beverley-suvun perillisiä on elossa, mutta minä en enää tahdo nauttia hänen luottamustaan. Pyydän siis sinua, ettet koskaan jätä minua kahdenkesken metsäpäällikön kanssa, ettei hänellä ole tilaisuutta kysyä minulta seikkoja, joista en tahdo puhua. Puhuin juuri tästä Oswaldillekin.
— Luota minuun, Edvard, olen aivan samaa mieltä, vastasi Alfred. Ja hän pitikin lupauksensa niin hyvin, ettei metsäpäällikkö kertaakaan saanut puhutella Edvardia kahdenkesken, vaikka hän nähtävästi sitä halusi ja usein kävi Edvardia tervehtimässä.
Edvard parani nopeasti. Kohta hän jo sai kävellä, mutta siitä eivät muut tienneet kuin Alfred ja Oswald. Edvard aikoi näet metsäpäällikön väen tietämättä poistua hänen kodistaan, heti kun hän oli siihen kyllin vahva. Eräänä iltana pimeän tultua toi Pablo, jolle Oswald oli vienyt sanan, kaksi hevosta. Oswald vei ne talliin, ja seuraavana aamuna varhain hiipivät molemmat veljet hiljaa portaita alas, nousivat hevosen selkään ja lähtivät metsäpäällikön talosta. Oswald yksin tiesi heidän matkastaan.
— Alfred, sanoi Edvard, — minusta tuntuu kuin olisi tautini haihduttanut kaikki suruni. Nyt kaipaan vain työtä. Chaloner ja Grenville ovat myöskin kyllästyneet hiljaiseen elämäänsä. Mitä sinä aiot? Lähdetkö mukaamme vai jäätkö tänne?
— Olen tarkoin punninnut ehdotustasi, vastasi Alfred, — ja olen päättänyt jäädä. Sinulta kuluu nyt paljon rahoja, muista, että sinun tästälähin tulee esiintyä Beverleynä ja elää siis säätysi mukaisesti. Minä jään siis tänne ja koetan saada maatilamme sellaiseen kuntoon, että voin lähettää sinulle vuosittain rahasumman.
Veljekset keskustelivat vielä kauan yhteisistä asioistaan ja tulevaisuudestaan. Seuraavana aamuna lähtivät Edvard, Alfred, Grenville, Chaloner ja Pablo Southamptoniin. Illalla matkustajat astuivat laivaan ja saapuivat seuraavana aamuna pieneen merikaupunkiin Ranskan rannikolla. Alfred ja Pablo sitävastoin palasivat alakuloisina kotiin.
— Ah, Alfred-herra, sanoi Pablo, — Alice-neiti ja Edit-neiti olla poissa, minä toivoisin olla heidän luonaan. Herra Edvard poissa, toivoisin olla hänen luonaan. Te jäätte kotiin, toivoisin olla teidän luona. Pablo ei voi olla kolmessa paikassa yhtaikaa.
— Ei, Pablo, parasta on siis, että jäät sinne, missä sinusta on enimmän hyötyä.
— Niin, minä tiedän sen, te tarvitsette minua. Neiti Alice, Edit ja
Edvard-herra eivät minua tarvitse.
— Niin, Pablo, me jäämme metsään ja viljelemme maata. Minä aion ruveta kasvattamaan hevosia, joita sitten myyn Lymingtonissa. Mitä siitä arvelet?
Pablo hyväksyi heti tuuman, ja pian olivat molemmat nuorukaiset innokkaassa keskustelussa uusista parannuksista ja muutoksista, joita aikoivat panna toimeen "maatilallaan".
Mutta palatkaamme metsäpäällikön talolle. Aamulla Edvardin lähdettyä, heti kun metsäpäällikkö oli noussut vuoteeltaan, koputti Oswald hänen ovelleen. Hän ojensi herra Stonelle kirjeen, jonka Edvard oli kirjoittanut ennen lähtöään. Metsäpäällikkö avasi kirjeen, ja suuri oli hänen hämmästyksensä ja suuttumuksensa, kun hän oli sen lukenut. Kirjeessään Edvard sydämellisesti kiitti metsäpäällikköä ja hänen tytärtään kaikesta ystävällisyydestä ja hyvyydestä. Kirje päättyi seuraaviin sanoihin: "Minun täytyy lähteä teille hyvästiä jättämättä. Älkää minua siitä syyttäkö, on sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää. Minä matkustan nyt Ranskaan ja rupean siellä sotapalvelukseen. Teille ja perheellenne toivotan onnea ja menestystä, ilolla ja kiitollisuudella olen aina muistava niitä päiviä, jotka teidän kodissanne vietin."
— Matkustanut? Onko hän todellakin matkustanut? huudahti herra Stone.
— Kyllä, herra, aamuhämärässä.
— Ja miksi ei minulle ilmoitettu sanaakaan?
— Minä tunsin herra Edvardin ennen teitä, herra, vastasi Oswald.
— Siinä tapauksessa olisitte voinut lähteä hänen mukaansa, lausui metsäpäällikkö ankaralla äänellä.
— Olette ehkä oikeassa, herra, vastasi Oswald ja lähti huoneesta.
Metsäpäällikkö oli vihoissaan. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat rauenneet. Hän luki uudestaan Edvardin kirjeen. "On sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää." Tätä en ymmärrä, minun täytyy kysyä Kateita.
Herra Stone avasi oven ja kutsui tyttärensä huoneeseen.
— Kate, sanoi herra Stone, — Edvard on lähtenyt täältä tänä aamuna, tässä on häneltä kirje. Lue se, ja ilmoita minulle, jos siinä on jotain, jota sinä voit minulle selittää.
Kun Kate oli lukenut kirjeen, vierähti kyynel hänen poskelleen. Hän peitti kasvot käsiinsä, mutta kyyneleet vuotivat sormien lomitse. Hetkisen kuluttua sanoi metsäpäällikkö:
— Kate, onko jotain tapahtunut sinun ja Edvard Armitagen välillä?
Kate itki ääneen. Viime aikojen mielenliikutukset olivat olleet hänelle liian voimakkaat, nyt hän ei enää jaksanut hillitä suruaan. Metsäpäällikkö antoi hänen itkeä rauhassa vähän aikaa, sitten hän hellästi pyysi tytärtään uskomaan hänelle huolensa.
Arastellen ja kyynelsilmin Kate kertoi, että Edvard oli sanonut hänelle rakastavansa häntä, ja että hän oli keskeyttänyt nuorukaisen puheen, osaksi kainoudesta, osaksi siitä syystä ettei hän muuta uskaltanut, koska ei tuntenut isän mieltä. — Minä ajattelin, ettet sinä kuitenkaan koskaan antaisi ainoata tytärtäsi köyhälle metsänvartijalle, nyyhkytti hän.
— Minä en moiti sinua, tyttäreni, sinä luulit tekeväsi oikein, mutta sinä olet kuitenkin erehtynyt.
— Erehtynyt? Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan, että hartain toivoni on ollut nähdä sinut Edvardin vaimona. Mutta minä tahdoin, että olisit rakastanut häntä hänen itsensä tähden.
— Niin teenkin. Minä en vain uskaltanut suostua ilman sinun myöntymystäsi, kuiskasi Kate.
— Syy on tavallaan minun, sanoi hänen isänsä. — Minun olisi pitänyt puhua sinulle suoraan. Katsopas, Kate, minä olen jo kauan aavistanut, että Edvard Armitage on Edvard Beverley, jonka luultiin saaneen surmansa Arnwoodin palossa.
Kate katsahti kummastuneena isäänsä.
— Minä aavistin sen hänen jalosta ulkomuodostaan, jota ei karkea puku voinut peittää. Kerran tapasin erään Benjamin nimisen miehen, joka oli ennen palvellut Arnwoodissa ja kysyessäni eversti Beverleyn lasten nimiä, hän luetteli aivan samat nimet mitkä ystävillämme Uudessametsässä oli. Kirkonkirjoista sain lopullisen vahvistuksen luulolleni, siitä näin, että eversti Beverleyn neljä lasta: Edvard, Alfred, Alice ja Edit olivat aivan samanikäiset kuin sisarukset metsänvartijantalossa. Saatuani tämän tietää, otin Edvardin luokseni ja iloitsin siitä, että teistä heti tuli hyvät ystävät. Senvuoksi koetin niin hartaasti saada Arnwoodin haltuuni voidakseni antaa sen oikealle omistajalleen. Hänelle en voinut sitä suorastaan lahjoittaa parlamentin ja Cromwellin tähden. Mutta kun tiesin, että hän rakasti sinua, mainitsin hänelle ohimennen, että annan Arnwoodin sinulle myötäjäisiksi — ajattelin, että kaikki asiat siten järjestyisivät oikein päin.
— Nyt selviää minulle kaikki, sanoi Kate. — Ja nyt hän on lähtenyt pois, emmekä enää koskaan saa häntä nähdä. Oi, minä olen hyvin onneton!
— Toivokaamme parasta, Kate. Te olette molemmat nuoria — aivan liian nuoria — ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Minä lähden tapaamaan Alfredia, tahdon puhua hänelle suoraan.
— Entä Alice ja Edit — mihin he ovat joutuneet?
— Heistäkin voin antaa sinulle tietoja. Ystävämme Langton, jolle asiasta kirjoitin, sanoo, että he ovat hänen ystäviensä, kahden ystävällisen neidin luona Boltonissa ja voivat hyvin.
Jo seuraavana päivänä ratsasti herra Stone metsänvartijantalolle. Alfred oli tapansa mukaan ahkerassa työssä, mutta vastoin tavallisuutta hyvin vakava. Hän tervehti kylmästi herra Stonea, mutta kun hän oli kuullut herra Stonen selityksen, myönsi hän, että Edvard ja hän olivat olleet väärässä. Heti kun metsäpäällikkö oli ratsastanut pois, alkoi Alfred kirjoittaa veljelleen, joka nyt täydellä todella oli ulkona maailmalla. Hän kirjoitti pitkän, pitkän kirjeen, ja vielä samana päivänä toimitti herra Stone sen Ranskaan Chalonerin jättämän osoitteen mukaan.