SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Iloa ja riemua.
Saavuttuaan Pariisiin Edvard pyrki heti Kaarle-kuninkaan puheille, joka lupasi toimittaa nuorukaisen armeijaan.
— Kenenkä johdettavaksi mieluummin antaudutte, Condén vai Turennen — molemmat ovat suuria sotapäälliköitä?
— Kummanko teidän majesteettinne neuvoo minun valitsemaan? kysyi
Edvard.
— Minä puollan Condéta. Hän on juuri palannut Vincennes'tä ja varustautuu uudelleen. Minä annan teille suosituskirjeen.
Seuraavana aamuna lähti Edvard Condén prinssin puheille.
— Teillä on hyvät suositukset ollaksenne niin nuori. Te taistelitte siis Worcesterin luona? Minä otan teidät palvelukseeni. Voitteko hankkia minulle useampia maanmiehiänne? sanoi prinssi.
— Tiedän ainoastaan kaksi, mutta heistä vastaan kuin itsestäni.
— Tuokaa nämä upseerit luokseni huomenna tähän aikaan, monsieur
Beverley — au revoir.
Edvard riensi kertomaan uutisiaan Chalonerille ja Grenvillelle, jotka olivat hyvin tyytyväiset. Seuraavana aamuna Edvard esitti heidät prinssille, joka heti otti heidät palvelukseensa. Kuukauden kuluttua saivat nuorukaiset jo koetella miekkojaan Condén armeijassa, joka taisteli vaihtelevalla onnella toista suurta sotapäällikköä, Turenneä ja hänen armeijaansa vastaan.
Jonkin ajan kuluttua sai Edvard Alfredin kirjeen, joka sisälsi selityksen metsäpäällikön ja Katen käytökseen. Edvardista tuntui kuin olisi raskas kivi vyörynyt hänen sydämeltään. Hän ei kuitenkaan vielä tahtonut palata Englantiin sotakentältä. Prinssi Condé johti Espanjan sotilaita sodassa Alankomaita vastaan, ja Edvard tahtoi seurata sotapäällikköään. Mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen kotiin herra Stonelle, että kaikki väärinkäsitykset olivat hälvenneet, Katelle hän lähetti vain sydämelliset terveisensä.
Sodassa taistelivat Chaloner, Grenville ja Edvard kunnialla Condén lipun suojassa. Tuon tuostakin he kuulivat uutisia Englannista — eikä aina hyviä. Niinpä karkoitti Ranskan kuningas vuonna 1654 Cromwellin vaikutuksesta Kaarle Toisen Ranskasta. Maanpakolainen kuningas lähti Espanjaan, ja näyttipä siltä, kuin ei hän koskaan tulisi istumaan isäinsä valtaistuimella. Cromwell, joka nyt oli protektori, hallitsi Englannin kansaa rautakädellä, mutta kuoli vähän aikaa nimityksensä jälkeen.
Silloin alkoivat nuoret sotilaat ikävöidä takaisin isänmaahansa, ja heti kun rauha oli tehty, he erosivat sotajoukosta ja riensivät kuninkaansa luo, joka parhaillaan oleskeli Alankomaissa. Hän vastaanotti heidät ystävällisesti, ja häneltä he kuulivat, että Cromwellin nuori poika Richard, joka oli nimitetty protektoriksi isänsä kuoleman jälkeen, oli kieltäytynyt tästä arvosta, ja Englannin kansa aikoi senvuoksi jälleen palauttaa kuningasvallan.
Niin kävikin. 15 p. toukokuuta Kaarle Toinen sai sanan, että hänet oli julistettu Englannin kuninkaaksi. Hän purjehti Schevelingistä isäinsä maahan, ja Doverin luona kohtasi hänet kenraali Monk. 29 p. samaa kuuta kuningas saapui Lontooseen kansan riemuhuutojen kajahtaessa.
Kuninkaan rinnalla, hänen komean seurueensa etumaisina, ratsastivat Edvard Beverley, Chaloner ja Grenville. Kun juhlasaatto hitaasti kulki katuja pitkin, oli kaikissa ikkunoissa juhlapukuisia naisia, jotka huiskuttivat nenäliinojaan tervehdykseksi maanpakolaiselle kuninkaalle ja hänen onnettomuustovereilleen.
— Edvard! huudahti Chaloner äkkiä. — Tunnetko noita kahta suloista neitoa tuolla ikkunassa?
— Missä? Ei, en muista heitä ennen nähneeni?
— Etkö tunne omia sisariasi? Heidän takanaan seisovat molemmat vanhat tätini.
He lähestyivät nyt ikkunaa ja Edvard tunsi todellakin sisarensa. — Niin, oletpa oikeassa, Chaloner. Mutta kuinka he ovat muuttuneet! huudahti Edvard. — Ovatko he todellakin samat pikku tytöt, jotka viimeksi näin köyhässä metsänvartijantalossamme!
— Niin, he ovat todellakin viehättäviä, mutta niinhän he aina ovat olleetkin, vastasi Chaloner.
Nyt he ratsastivat ohitse, ja samassa äkkäsi Edit veljensä.
— Alice, tuossa ratsastaa Edvard! huudahti hän niin äänekkäästi, että kuningaskin sen kuuli.
Alice ja Edit huiskuttivat nenäliinojaan, mutta pian heidän täytyi liikutuksesta peittää kasvonsa.
— Ovatko he teidän sisarianne, Beverley? kysyi kuningas.
— Kyllä, teidän majesteettinne.
Kuningas kohosi satulassaan ja tervehti neitosia.
Sisariltaan Edvard sai sittemmin tietää, että metsäpäällikkö Stonen tytär myöskin oleskeli Lontoossa ja että hän usein kävi Conynghamen neitien luona tervehtimässä entisiä ystäviään. Hän oli entistään ihanampi ja kosijoita hänellä oli tusinoittain.
— Entä Alfred? Kuinka hän jaksaa? kysyi Edvard.
— Mainiosti. Hän hoitaa Arnwoodia toistaiseksi. Entinen kotimme on nyt rakennettu uudelleen. Se kuuluu olevan oikea linna, kertoi Alice.
— Niin, arveli Edvard, — sehän on tietysti hyvin hyvä — mutta minua se ei liikuta. Minä tiedän kyllä, millä ehdoilla herra Stone tahtoo sen minulle lahjoittaa, mutta vaikka pidänkin Katesta yhtä paljon kuin ennen, en voi vastaanottaa sillä tavalla isänperintöäni, johon minulla on laillinen oikeus.
Alice pudisti hymyillen päätään. — Sinäpä olet jäykkäniska, Edvard.
Sinulla on kaksi toivomusta — saada Arnwood suvullemme takaisin ja
Kate vaimoksesi. Mutta kun molemmat tarjotaan sinulle yhtaikaa, sanot
sinä: "ei kiitos". Sinä tahdot kummankin erikseen.
— Odotahan! Kuningas antaa kyllä minulle Arnwoodin takaisin. Silloin ei minun tarvitse vastaanottaa sitä lahjana herra Stonelta.
— Älä usko liiaksi ruhtinaihin, veliseni, sanoi Alice. — Jos kaikki aateliset tässä maassa tulisivat vaatimaan takaisin entiset linnansa ja talonsa, saisi kuningas paljon tekemistä. Sitäpaitsi se olisi väärin herra Stonea kohtaan, joka niin tarmokkaasti on toiminut kuninkaan puolesta.
— Sinä olet oikeassa, Alice, myönsi Edvard.
Edvard oleskeli nyt paljon hovissa, jossa yhtämittaa juhlittiin. Kateä hän ei tavannut, mutta hän näki hänet hovijuhlassa, jossa hänen suloinen olentonsa herätti kuninkaankin huomiota.
Alfredilta, joka Edvardin tulosta kuultuaan oli rientänyt häntä Lontooseen tapaamaan, kuuli Edvard, että herra Stone aikoi luovuttaa hänelle Arnwoodin.
— Mutta luuletko, että hänen tyttärensä vielä huolii sinusta? kysyi
Alfred.
— Mitä sillä tarkoitat, Alfred? Olemmehan rakastaneet toisiamme nuoruudestamme asti.
— Niin, mutta siitä on seitsemän pitkää vuotta. Ja voisihan sattua, että Kate Stone olisi kyllästynyt odottamiseen ja olisi kiintynyt johonkin toiseen sillä aikaa. Kuka tietää, kenties olen väärässä.
— Kenties olet oikeassakin, sanoi Edvard surullisesti.
Mutta Edit oli toista mieltä. — Kate pitää kyllä vielä sinusta, lohdutti hän. — Kysypäs häneltä.
Edvard Beverley kysyi jonkin ajan kuluttua, ja Kate oli todellakin ollut uskollinen rakkaudessaan nuoreen "metsänvartijaan".
Vuoden kuluttua vietettiin kolminkertaiset häät. Morsiuspareina olivat: Edvard ja Kate, Chaloner ja Alice ja Grenville ja Edit. Kuningas, joka talutti morsiamia, lausui: — Näin palkitaan uskollisuus.
Alfred eli vielä jonkin aikaa naimatonna. Hän harrasti yhä vielä innolla maanviljelystä ja menestyi hyvin. Hän sai ensin veljeltään maksutta vuokratilan ja sai pian niin paljon rahoja kokoon, että osti itselleen oman maatilan. Sitten hän meni naimisiin Klara Ratcliffin kanssa, jota hän aina oli ihaillut.
Vanha metsänvartijantalo joutui hyviin käsiin. Se lahjoitettiin Pablolle, joka hänkin meni naimisiin ja sai paljon pieniä mustalaislapsia. Oswald jätti toimensa Uudessametsässä ja tuli Arnwoodiin Edvardin palvelukseen. Janekin muutti Arnwoodiin, eli hyvin vanhaksi ja kävi yhä äreämmäksi vuosi vuodelta.
Tähän päättyy Edvard Beverleyn ja hänen sisarustensa tarina. Usein he vielä vanhoilla päivilläänkin muistelivat uurasta ja onnellista elämäänsä köyhässä metsänvartijantalossa, jolloin he vielä olivat — Uudenmetsän lapsia.