Äkkiarvaamaton tapaus.
Kolme päivää ennen häitä vierivät komeat neljän hevosen vetämät matkavaunut pitkin X. kaupungin katuja, kovalla kolinallaan houkutellen talojen kaikki uteliaat asukkaat ikkunan luokse.
«Näittekö, sisko kulta», huusi tukkukauppiaan rouva Suur postimestarin rouva Baskille, «nuo komeat matkavaunut, jotka vastikään kulkivat ohitse? Näittekö tuon herttaisen pojan, joka istui vasemmalla puolella ja oli niin ylhäisen näköinen lumivalkeine kauloineen ja avonaisine kauluksineen? Hyvänen aika, miten hän katseli minua ja miten suloinen hän oli! – ihan prinssin näköinen hän oli!»
«Sisko kulta», vastasi postimestarin rouva, «ette varmaankaan nähnyt herraa, joka istui minun puolellani, oikealla vaunuissa! Hän oli komea herra, sen voin varmasti vakuuttaa! Hän istui siinä niin ylhäisenä nojautuen vaunujen patjoihin ja niin turkkiinsa käärittynä, ettei voitu nähdä vilaustakaan hänen kasvoistansa. Ihan varmasti hän on ylhäistä väkeä.»
«Näin pojan vilaukselta», lausui käsiltään ja kasvoiltaan harmaankalpea Annette katsahtaen ylös karkeasta liinaompeluksestansa silmissä ilme ikäänkuin vangin, joka vankilastansa on saanut katsahtaa vapaampia ja ihanampia oloja; «hän katseli niin rauhallisesti suurilla sinisillä silmillään vaunujen peili-ikkunista. Hän näytti puhtaalta ja viattomalta kuin Herran enkeli.»
«He, me nyt tietäisimme minkä näköiset Herran enkelit ovat!» tiuskasi postimestarin rouva kiukkuisesti luoden ankaran katseen Annetteen, «ja se voipi myöskin olla yhdentekevä. Mutta minä mielelläni haluaisin tietää ketkä ovat nuo ylhäiset. Minua ei kummastuttaisi, vaikka se olisikin itse hänen kuninkaallinen korkeutensa, armollisin perintöprinssimme, joka salaa, noin «inkondito» matkustaa ympäri maata vanhimman poikansa seurassa.»
«Sisko kulta, lausutte sanan! Niin se onkin! Sillä oikean prinssin näköinen hän oli, tuo herttainen poika istuessansa siinä katsellen minua ikkunan lävitse; hän oikein hymyili minulle.»
«No, hyvä herrasväki, mehän lienemme saaneet ylhäisiä vieraita kaupunkiin!» huudahti läähättäen raatimies Nyberg astuen huoneesen.
«Ovatko he seisahtuneet täällä?» kysyivät molemmat rouvat yhtaikaa.
«Vaimoni näki vaunujen pysähtyvän ja...»
«No Herran tähden raatimies, mitä ajattelettekaan, kun ette lähetä sanaa asianomaisille, ettekä valmistaudu menemään kunniatervehdykselle? Herran nimeen, kootkaa toki porvaristo!»
«Kuinka? Mitä? Kuka?» kysyi raatimies ikäänkuin unen pöpperössä avaten silmänsä seljälleen, «olisiko hän...»
«Niin, varmaankin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse, ellei mahdollisesti hänen majesteettinsa!...»
«Herra Jumala!» huudahti raatimies yhtä ällistyneenä kuin jos raatihuone olisi kaatunut maahan.
«Mutta rientäkää toki Herran nimessä, juoskaa katsomaan ja kuulustelemaan älkääkä seisoko siinä töllistelemässä kuin kuollut kipsikuva!» huudahti käheästi postimestarin rouva ollen vallan suunniltaan liekuttaen ruumistansa ratisevassa sohvassa. «Sisko kulta, voisit sinäkin juosta vähäsen ja Annette voisi tehdä samoin eikä istua siinä hölmöttäen, töllöttäen ompeluksensa ääressä, siitä kun ei kuitenkaan tule mitään. Juokse heti Annette katsomaan mitä on tapahtunut, mutta tule heti paikalla takaisin kertomaan minulle raukalle, jonka Herramme on kurittanut kivulla ja tuskalla, – no mene toki sen vetelys!»
Raatimies juoksi, «sisko kulta» Suur juoksi, Annette neiti juoksi, me juoksemme myöskin, arvoisa lukija, katsomaan kun komeista matkavaunuista astui pitkä ja vanhahko mies ynnä yksitoista vuotinen, hentokasvuinen jalomuotoinen poika. Se oli hänen ylhäisyytensä O*** ja hänen nuorin poikansa.
He astuivat vaunuista Frankin perheen asunnon edessä ja menivät sisään. Hänen ylhäisyytensä astui saliin ilmoittautumatta ja esittelihe itse Elise rouvalle, joka, vaikka olikin vähän kummastunut, otti odottamattoman vieraansa vastaan luonnonomaisen miellyttävästi, pahoitteli että puolisonsa sattui olemaan kaupungilla ja ajatteli itseksensä, että Jacobin kuvailut hänen ylhäisyydestänsä O***sta eivät ensinkään olleet liioitellut. Hänen ylhäisyytensä oli mitä iloisimmalla tuulella, huomasi äkkiä olevansa Elise rouvan serkku, sanoi häntä koko ajan «serkuksensa» ja lausui koreita lauseita hänen perheestänsä, josta oli kuullut paljon puhuttavan, etenkin eräältä nuorelta mieheltä, johon hän pani suurta arvoa. Hänen ylhäisyytensä lausui vielä että, vaikka hänelle oli erittäin mieleistä vihdoin saada personallisesti tutustua «serkkuunsa», hänen käyntinsä sillä kertaa etupäässä koski mainittua nuorta miestä, ja hän kysyi Jacobia.
Jacobi haettiin sinne, ja hän tuli joutuin vilkas liikutus kasvoissansa. Hänen ylhäisyytensä meni häntä vastaan, ojensi hänelle iloisesti kätensä lausuen: «minua ilahuttaa nähdä teitä! Lemmon leini ei ole vielä kokonaan parantunut, mutta en voinut matkustaa niin läheltä tätä kaupunkia poikkeamatta tänne toivottamaan teille onnea lähestyvän juhlapäivänne johdosta sekä samalla puhumaan kanssanne eräästä, asiasta – – mutta ensin teidän täytyy esittää minulle morsiamenne.»
Jacobi teki sen säihkyvin silmin. Hänen ylhäisyytensä tarttui Louisen käteen sanoessaan: «onnittelen teitä että saatte puolisoksenne erään paraimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, joita tunnen! Minulle on rakasta saada itse sanoa se Jacobin morsiamelle.» Ystävällisesti, mutta läpitunkevasti hän siinä tarkasteli häntä ja suuteli hänen kättänsä. Louise punastui kovasti ja näytti tyytyväisemmältä kuin oikein soveltui hänen lausumalleen päätökselle «olla ensinkään välittämättä hänen ylhäisyydestänsä».
Toisiinkin läsnäoleviin talontyttäriin hän loi läpitunkevan katseen ikäänkuin tahtoen sillä enemmän tutkia sielua kuin ruumista. Erityisellä mielihyvällä ne viipyivät kauniisti punastuvassa Gabriellessa, hänen hitaasti lausuessansa: «on minullakin ollut tytär, yksi ainoa – mutta hänet riistettiin minulta!» Surumielinen tunne näkyi valtaavan hänet, mutta hän karkoitti sen luotansa, nousi, astui Jacobin luokse ja puhutteli häntä ääneen ja ystävällisesti.
«Jacobi hyvä, te sanoitte minulle viime kerran, tavatessamme toisemme, aikovanne perustaa Tukholmaan oppilaitoksen poikia varten. Se minua ilahuttaa, sillä minä olen nähnyt että nuorison opetus- ja ohjaustaitonne ei ole tavallista lajia. Pyydän saada ilmoittaa teille oppilaan – pikku poikani! Tekisitte minulle suuren hyvän työn, jos kahden kuukauden kuluttua voisitte ottaa hänet luoksenne, sillä siihen aikaan minun on pakko matkustaa ulkomaille ja arvattavasti viivyn siellä kauan. Tahtoisin silloin tietää poikani olevan hyvissä käsissä. Tahtoni olisi myöskin että hän vähintään kahdeksi tahi kolmeksi vuodeksi jäisi teidän hoitoonne. Teidän pitäisi selvästi huomata, etten noin vaan jättäisi teille rakkaimpaani maailmassa, ellen täydellisesti luottaisi teihin. Sentähden en myöskään tee mitään määräyksiä hänen suhteensa, en ainoatakaan paitsi tätä: arvostelkaa hänen sielunsa hopearikseissä ja hänen ruumiinsa pankkorikseissä, etenkin ensi aikoina. Ja jos rukouksilla voipi ostaa äidillistä huolenpitoa», jatkoi hänen ylhäisyytensä kääntyen Louisen puoleen, «niin kääntyisin teidän puoleenne! Hoitakaa hyvästi poikaani! Hänellä ei ole enää äitiä!»
Liikutetuin mielin veti Louise pojan luoksensa, syleili ja suuteli häntä hellästi. Päivänpaisteinen hymy levisi isän kasvoille ja varmaankaan eivät mitkään Louisen lausumat sanat olisi niin miellyttäneet häntä kuin tämä sydämmen mykkä vaikka selvä vastaus. Jacobi seisoi siinä kyyneleet silmissä, monta sanaa ei hänkään voinut lausua; mutta hänen ylhäisyytensä oivalsi hänet ja pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.
«Emmekö saa käskeä riisumaan hevosia? Teidän ylhäisyytenne, ettekö suvaitse syödä päivällistä meidän kanssamme?» kuuluivat rukoilevat kysymykset, joita sydämmellisesti lausuttiin hänen ympärillään.
Mutta «mahdotonta»! niin mielellään kuin hänen ylhäisyytensä olisikin siihen suostunut. Hän oli lupautunut päivällisille Strö...hön kreivi Y–n luokse kolmen peninkulman päähän kaupungista.
«Mutta aamiaista! – ainakin vähän aamiaista! Se valmistuu tuossa tuokiossa!» «Pikku kreivi Aksel ihan varmaan mielellään söisi aamiaista!» vakuutti ystävällisen varmasti Louise, joka jo näkyi pitävän huolta miehensä vastaisesta oppilaasta. Pikku kreivi Aksel ei estellyt, ja hänen ylhäisyytensä, joka hetki hetkeltä muuttui yhä iloisemmaksi ja sydämmellisemmäksi, suostui pyyntöön selittäen että «vähän aamiaista semmoisessa seurassa maistuisi mainiosti».
Ihastuneena ja palavalla innolla kattoi Bergström pöydän ylhäiselle vieraalle. Hänen ylhäisyytensä silminnähtävästi mieltyneenä keskusteli Elisen ja Jacobin kanssa, silloin tällöin puhutellen Louiseakin melkein huomaamattoman tutkivaisesti.
Äiti ja sulho silloin sydämmestänsä iloitsivat siitä, että hän niin hyvästi kesti koetuksen.
Ikkunan luona nuori kreivi Aksel huvitteli Gabriellea, antamalla uuden kultaisen taskukellonsa yhä uudelleen lyödä; sen kautta pelastui luonnostaan vakava ja hiljainen poika muulla lailla pitämästä keskustelua, ja Gabrielle, huomaten sen, kummasteli kovasti kellon ihmeellistä koneistoa, pyysi häntä sitä yhä uudestaan lyöttämään, jolloin hänen kaunis, vilkas hymynsä ja leikilliset sanansa yhä enemmän saavuttivat nuoren kreivi Akselin luottamusta.
Aamiainen valmistui, ylen onnellinen Bergström toimitti pöytäpalveluksen; hänen ylhäisyytensä, joka oli oikea herkkusuu, kiitti ja nautti hyvällä ruokahalulla, pyysi Louiselta mainion kilohailin säilytysselityksen sekä joi Madeiraviinissä hänen ja sulhasensa maljan.
Aamiaisen loppupuolella laamanni tuli kotiin. Itsenäisyyden, melkeinpä ylpeyden ilme, joka välistä ilmeni laamanni Frankin käytöksessä ja joka ehkä pilkisti esiin hänen kunnioittavasti mutta yksinkertaisesti tervehtiessään hänen ylhäisyyttänsä O***ta, saattoi viimemainitun käytökseen pian katoavan ylhäisyyden ilmeen. Mutta tuo ylpeys katosi pian kummaltakin puolelta. Nuo miehet tunsivat ja kunnioittivat toinen toisensa kuntoa ja työalaa, ja pianpa he kumpikin niin vilkkaasti keskustelivat, että hänen ylhäisyytensä unohti, että aikaa kului äkkiarvaamatta pari tuntia.
Me surkuttelemme Strö–läisiä ja heidän päivällisiänsä; miten he mahtoivat odottaa ja päivällinen vanheta! Mutta meidän on mahdoton auttaa heitä.
Lähdettyään hänen ylhäisyytensä jätti Frankin perheen jäseniin sangen miellyttävän muiston. Jacobi ilosta hypähti, syleili Louisea ja sanoi:
«No Louise, mitä nyt sanot miehestä? Ja oppilaan olemme saaneet, joka vetää mukaansa vähintään kaksikymmentä!»
Louise oli täydelleen leppynyt hänen ylhäisyyteensä.
Bergström aloitti siitä päivästä uuden ajanlaskun. Kaikki mikä tapahtui, tapahtui joko ennen hänen ylhäisyytensä käyntiä tahi sen jälkeen.
«No hyvänen aika! Vai oli se hänen ylhäisyytensä O***!» sanoi «sisko» Bask «sisko» Suurille.
«Niin, ajatteles! Ja hän tuli kaupunkiin vartavasten käymään Frankien luona ja on syönyt siellä aamiaista sekä viipynyt siellä monta tuntia! Hän taitaa olla serkku laamannin rouvalle.»
«Hänen serkkunsako? Loruja! Hän ei ole hänen serkkunsa enemmän kuin minä kuninkaan. Jyrkästi sanoen ei!»
«Niin, niin, mutta kuitenkin hän on sanonut häntä «armolliseksi serkuksensa». Ja myöntää täytyy että laamannin rouvassa on jotakin hienoa ja ylhäistä, ja hänen käsiensä vertaisia en ole ikinä nähnyt!»
«Mitä vielä! Ei ole vaikeaa olla ylhäisen näköinen ja säilyttää käsiänsä kauniina, kun kulkee talossansa tyhjäntoimittajana, pesee kätensä ruusuvedessä eikä tee niillä mitään hyödyllistä pitkiin päiviin! Sen tiedän varmasti.»
«Niin, niin! Ei ole sillä, joka tahtoo olla talonsa hyödyksi, varaa pitää käsiänsä semmoisina eikä lukea romaaneja kaiket päivät. Mietin tässä miten olisi käynyt Suur vainajan leipomon, josta hän sai tukkukauppiaan arvonimen, jos minä olisin tahtonut tekeytyä ylhäiseksi rouvaksi. Ei sen vuoksi etten olisi osannut – sisko kulta, tiedätte kyllä että minullakin on ollut kosijani; niin ja erinomainen taipumus kirjoittamiseen ja töhrimiseen, niin, ellei pieni ymmärrysrahtuseni olisi ajoissa ehkäissyt sitä hulluutta, niin olisi minusta voinut tulla oikea – kaunokirjallinen kuuluisuus – toinen tuommoinen – madam Stael! Mutta mennessäni naimisiin Suur-vainajan kanssa, päätin heittää kaiken töhrimisen sikseen ja kunnostaa itseäni leipomassa; ja nyt olen vastannut ja vanuttanut kaikki pienet taiteelliset taipumukseni taikinaan ja leivoksiin, niin että ne ovat ihan sinne kätketyt. Mutta sen tähden en enää muka sovi frankilaisten seuraksi ja sitä vähemmän kun he nyt kiipeävät yhä korkeammalle.»
«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio kursailla heille; sen lupaan – en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen – se on minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä sanon sille herrasväelle minä, – – niin, en aiokaan nöyrästi kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!»