Tuumia ja vastatuumia.
Seuraavan päivän aamuna tuli Eeva isänsä työhuoneesen. Laamanni, jätti heti työnsä ja meni hellästi häntä vastaan, asetti hänet istumaan viereensä sohvaan, kiersi toisen käsivartensa hänen ympärillensä, toisella pitäen häntä kädestä ja katseli häntä tutkivasti lausuen:
«Tahdotko minulta mitään lapseni? Voinko tehdä mitään hyväksesi? Sano se minulle, sano!»
Noin rohkaistuna kertoi Eeva isällensä sielunsa tilan. Kukistaaksensa sen surun ja voittaaksensa takaisin rauhansa ja lujuutensa hän tahtoi hankkia itselleen työtä kysyvän vaikutusalan. Opettajattaren paikka eräässä kaupungin oppilaitoksessa oli haettavana ja Eeva halusi heti saada sen, mutta ainoastaan kesän ajaksi, jolla ajalla hän Leonoren kanssa valmistautuisi syksyllä perustamaan kasvatuslaitoksen, jota he jo kauan olivat tuumineet ja joka tuottaisi heille itselleen hyödyllisen ja itsenäisen toimeentulon. Eeva pyysi isänsä suostumusta siihen tuumaan.
«Leonore ja minä», jatkoi Eeva, «olemme paljon neuvotelleet siitä tänä aamuna; me luulemme voivamme suoriutua siitä niiden neuvojen avulla, joita toivomme saavamme. Oi isäni! Olen ruvennut oikein pelkäämään omaa heikkouttani! Minun täytyy mitä pikimmin tarttua ulkonaisiin keinoihin sen voittamiseksi. Minun täytyy ryhtyä toimeen, tahdon tehdä työtä ja sen kestäessä unohtaa menneisyyden, unohtaa itseni ja elää, ainoastaan ilahuttaakseni niitä, jotka minua rakastavat ja joille olen tuottanut niin paljon levottomuutta ja huolta, niin paljon suruja.»
Kovin liikutettuna sulki isä tyttärensä syliinsä sanoen: «Lapseni! Rakas lapseni! Sinä olet oikeassa ja sinä myöskin menettelet oikein. Saat sen minkä haluat ja kykyni mukaan minä koetan edistää yritystänne. Hyvin monta kasvatuslaitosta siten saakin alkunsa meidän talostamme. Mutta se ei haittaa; hyödyllisempiä laitoksia ei ole olemassa. Yhden ainoan vastalauseen panen sinun ja Leonoren päätökseen. Syksyn ja talven voitte mielinmäärin käyttää laitoksenne hyväksi; mutta kesän – se teidän täytyy uhrata isällenne; rouva B. hankkikoon opettajattaren mistä saa, mutta ei vaan minun talostani. Minulla ei ole nykyään varaa luovuttaa semmoista.»
«Oi isäni! jokainen joutohetki on minulle taakkana!...»
«Kantakaamme se yhdessä, lapseni, Leonore, sinä ja minä matkallamme länteenpäin. Parin viikon kuluttua aion lähteä matkalle, jota olen halunnut jo monta vuotta; tahdon käydä äitini ihanassa synnyinmaassa. Tahdotko sinä, Eeva, minun kanssani hengittää sen raitista vuori-ilmaa? Yksinäni minulla tuskin olisi iloa siitä; sinun ja Leonoren seurassa se minut uudestaan nuorentaa. Päämme ovat painuneet kumaraan, lapseni; mutta Jumalan ihanassa luonnossa me kohotamme ne uudestaan ja hengitämme vapaasti. Tulethan mukaani, eikö niin? Hyvä! Tule nyt kanssani äitisi luokse, sillä hänen ansionsa yksin on tämän matkan toteuttamismahdollisuus.» Ja käsi tyttärensä vyötäisille kierrettynä meni laamanni rouvansa luokse. Leonore oli hänen luonansa. Mozartin kvartetti ei voi olla sopusointuisampi kuin heidän neuvottelunsa.
Koko päivän oli Eeva tavattoman vilkas, mutta illalla hänellä oli kova kuume. Koko perheen valtasi tuskantunne. Heistä tuntui kuin olisi uusi hauta ollut aukenemaisillaan, ja levottomuutta kuvastui kaikkien kasvoista. Houreensekaisen hätäisesti pyysi Eeva assessoria luoksensa. Hän saapui heti.
«Antakaa anteeksi! antakaa minulle anteeksi!» huudahti Eeva ojentaen hänelle kätensä, «minä olen ollut niin kiittämätön teille! Mutta sydämmeni oli niin sairas, se oli vallan muuttunut. Mutta se kyllä paranee jälleen; Leonore on parantanut sen. Olen kovin sairas nyt, käsiäni polttaa, päätäni pakottaa! Antakaa minulle pieni ompelulippaani käsiini, että saan nojata siihen pääni; ennen en parane! Te, ystäväni, teette minut terveeksi jälleen, että voisin ilahuttaa omaisiani. En soisi kenenkään enää surevan tähteni!»
Assessori pyyhkäsi sanaakaan virkkamatta kyyneleet silmistänsä. Nojaten otsaansa lippaasen Eeva puhui hätäisesti, jopa vähän sekaisesti tulevaisuuden tuumistansa.
«Hyvin hyvä! Hyvin hyvä!» lausui asessori vähä väliä keskeyttäen, «ja minäkin tulen yritykseen osalliseksi; minä opetan koko tyttöliudalle kasvitiedettä; ja välistä me viemme sen metsään ja ulos kedolle, jotta se oppisi huomaamaan mitä kaunista on tässä maailmassa. Mutta nyt, Eeva, ette saa puhua enää, teidän täytyy vaan kauniisti juoda tämä lasi pohjaan asti.»
Vastustelematta Eeva joi rauhoittavan juoman ja tyyntyi siitä. Hän oli mitä tottelevaisin ja suloisin sairas, joka osoitti vanhalle ystävälleen sydämmeen asti tunkevaa luottamusta. Yöt päivät assessori olisi tahtonut istua hänen vuoteensa vieressä.
Eevan tauti muodostui kovaksi hermovilutaudiksi, joka piti häntä lähes kolme viikkoa vuoteenomana ja tuotti hänen omaisillensa paljon huolta. Hänelle itselleen, hänen sielullensa olivat taudin pudistukset terveelliset; mutta vielä terveellisempää oli suuri hellyys ja rakkaus, jolla kaikki hänen omaisensa häntä kohtelivat. Eräänä päivänä parantumisen alussa, istuessansa jo vuoteessansa ja katsellessansa kaikkia miellyttäviä esineitä, joita rakkaus ja koti kokoo armaan kärsivän ympärille, hän kumartui Leonoren puoleen sanoen: «Oi, kenpä ei tahtoisi elää nähdessään itsensä niin rakastetuksi?»
Sillä välin oli Louisen hääpäivä lähestynyt.