Surun uudistus.
Samaan aikaan kun toukokuu piirsi romaaninsa lehtien, ilon ja elon muotoon, Jacobi ja Louise kirjoittivat omansa suuteloilla moniin lukuihin, samaan aikaan kuin kaikki kotona hääräsivät ja toimivat häitä varten ja ilo ja leikkipuheet uudestaan virkosivat eloon kuin perhoset kevätauringon suuteloista, silloin erään katseet synkistymistään synkistyivät ja posket kalpenivat, ja se oli – Eeva.
Sanotaan tavallisesti rakkauden olevan leikkikalun miehelle ja naiselle elinasian. Jos asianlaita usein on sellainen, niin lienee syynä se, että käytännöllinen elämä tavallisesti niin paljon vetää puoleensa miehen ajatukset ja toimet, niin että hänelle jää vaan vähäsen aikaa jäljelle rakkaudelle, kun nainen sitä vastoin on kokonaan jätetty oman sisällisen elämänsä varaan eikä ole mikään toimi voimakkaasti vetämässä hänen ajatuksiansa pois lemmentuskista. (Antakoon hovimarsalkanrouva meille anteeksi, että niin paljon puhumme «miehestä ja naisesta»! Ei ole tullut meidän osaksemme patojen ja lattioiden peseminen vaikkemme, totta puhuen, missään tapauksessa luule itseämme siihen niinkään kykenemättömäksi.) Eeva ei rauhallisesta kodistansa löytänyt mitään, joka olisi vaatinut hänen voimiaan sen jälkeen kun hän oli uhrautunut. Siinä ei ollut mitään, joka olisi mahtavasti vetänyt hänen sieluansa niistä ajatuksista ja tunteista, jotka niin kauan olivat olleet hänen sydämmensä hellimmät. Hiljalleen hehkuvaan hiillokseen hengähti nyt kevään lämmin tuulahdus, niin täynnä rakkautta, siitä tuntui kihlattujen elämä kaikessa viattomuudessaan ja puhtaudessaan olevan niin täynnä lemmen iloa ja autuutta – siihen koski vielä myrkyllisempi viima. – Majuri R***n kihlautuminen erään pääkaupungin kaunottaren, Eevan entisen kilpailijattaren kanssa, oli yksi kevään uutisia, ja se haavoitti syvästi Eevan sydäntä. Eeva tahtoi salata sen; salata mitä vielä oli jäljellä rakkaudesta, jota kaikki olivat moittineet ja jota hän nyt punastui; hän tahtoi salata paljon, mitä hän nyt itsessään inhosi; hän oli päättänyt olla tuottamatta omaisillensa surua, olla enää vaivaamatta heitä heikkoudellansa ja kärsimyksillänsä; hän ei tahtonut häiritä sitä rauhaa ja iloisuutta, joka oli alkanut voittaa alaa kodissa kaikkien onnettomuuksien ja surujen jälkeen, jotka olivat sitä kohdanneet; – mutta koettaessansa yksin kantaa kuormaansa masentui hänen heikko sielunsa. Yhä enemmän hän vetäytyi erilleen perhepiiristä, tuli harvapuheiseksi ja umpimieliseksi, etsi yksinäisyyttä ja oli pahoillaan jos häntä häirittiin. Leonorenkin seurassa hän oli salaperäinen, vaikka tämä hyvän enkelin tavoin kulki hänen rinnallansa. Hänen lempeä katseensa kohtasi niin hellästi ja lempeän levottomasti Eevaan; kaikki häiritsevät vaikutukset hän koetti poistaa hänestä, kaiken työn, joka vaan oli Eevalle vähänkään tuskallista, hän toimitti itse ja hoiti häntä kuin äiti sairasta lastaan. Eeva antoi hänen toimia, mutta tuskin huomasi sitä rakkautta, joka aina seurasi häntä; päivä päivältä hän yhä enemmän vaipui äänettömään, surulliseen mielentilaan. Silloiset kotipuuhat olivat estäneet muita huomaamasta Eevan mielentilaa, ja siten hän oli jäänyt liian paljon omien ajatustensa valtaan.
Jo pari iltaa oli Eeva heti teen juotua mennyt alas huoneesensa, – sillä tilapäisessä kodissaan asuivat tyttäret alakerrassa – eikä tullut takaisin toisten luokse niinä iltoina, vaan syyttänyt päänkivistystä.
Vanhempien periaatteihin kuului sekin, etteivät he pakottaneet lapsiaan mihinkään heidän tultuaan täyskasvuisiksi, ei suureen eikä pieneen muulla tavalla kuin rakkaudella. Mutta rakkaudella olikin suuri valta tässä kodissa; ja perheenisän ilo nähdessään kaikki tyttärensä ympärillään olikin heille kyllin riittävänä syynä, etteivät he oikullisesti eivätkä syyttä jääneet pois perheseurasta.
Kun Eeva noin kolme iltaa peräkkäin pysyi erillään, tuli isä levottomaksi ja äiti meni alas katsomaan häntä sillä aikaa kuin perheen muut jäsenet ynnä muutamat ystävät soittelivat ja lauloivat. Mutta äiti ei löytänyt Eevaa huoneestansa. Se oli tyhjä; levottomana hän aikoi jälleen astua ylös toiseen kertaan, kun vanha Ulla tuli vastaan tekemään vuoteita yöksi.
«Missä Eeva on?» kysyi Elise näennäisen välinpitämättömästi.
Ulla säpsähti, punastui ja kalpeni vuorotellen ja vastasi epäröiden: «e–en tiedä ... hän on mennyt ulos, luulemma!»
«Minne hän on mennyt?» kysyi Elise äkkiä levottomasti.
«Luulen hänen menneen – nuoren herran haudalle.»
«Haudalleko? – näin myöhään! Onko hän käynyt siellä ennenkin iltaisin?»
«Tämä on nyt kolmas ilta! Ja, armollinen rouva! se on minusta niin ikävää. Asiat eivät ole ensinkään oikein.»
«Mikä ei ole oikein, Ulla!»
«Se, että Eeva neiti niin myöhään menee haudalle – eikä palaa sieltä kotiin ennen kuin kello käy yhtätoista – ja se että hän tahtoo olla niin yksikseen! Eilen Leonore oikein itkien pyysi häntä, että hän olisi menemättä tahi ainakin sallisi hänen tulla mukaan. Mutta sitä ei Eeva neiti sallinut, vaan lupasi olla menemättä ja pyysi Leonore neitiä menemään ylös toisten luokse sekä jättämään hänet yksin. Mutta heti Leonore neidin mentyä hän läksi ulos ainoastaan ohut saali hartioilla. Ja tänä iltana hän on myöskin mennyt sinne. Oi! olen oikein itkenyt sitä, armollinen rouva. Varmaankin joku suuri suru häntä kalvaa, sillä hän kalpenee päivä päivältä.»
Kovin levotonna saamistansa tiedoista riensi Elise miehensä luokse. Hän tapasi hänet ahkeraan selailemassa kirjojaan ja papereitaan; mutta hän jätti kaikki nähtyään vaimonsa huolestuneet kasvot. Hän kertoi hänelle mitä oli kuullut Ullalta ja ilmoitti hänelle aikovansa heti lähteä hautausmaalle.
«Minä tulen kanssasi!» vastasi laamanni. «Käske vaan Louisen viivyttämään illallista siksi kunnes palaamme; minun luullakseni ei kukaan jouda meitä kaipaamaan. He ovat kaikki niin innostuneet soittoonsa ja laulunsa!»
Tuumasta toimeen. Puolisot läksivät yhdessä. Oltiin toukokuun keskipaikoilla, mutta ilma oli kylmä ja kylmä sumu laskeutui maahan.
«Laupias Jumala!» lausui laamanni hiljaa, «hän joutuu kuoleman omaksi, jos hän viipyy hautausmaalla tähän aikaan ja tämmöisellä ilmalla.»
Lähestyessään hautausmaata puolisot huomasivat naisen kiireesti astuvan sisään sen portista. Eeva se ei ollut, sillä hän istui veljensä haudalla; hän istui siinä liikkumatonna, aaveentapaisena. Hautausmaa oli muuten tyhjä. Hän, joka meni sinne puolisoiden edellä, lähestyi hiljaa hautaa ja jäi seisomaan parin askeleen päässä siitä.
«Eeva!» lausui rukoileva ja surullinen ääni, Leonoren. Laamanni seisahtui Elisen kanssa parin tuuhean kuusen taakse. Juuri samalla paikalla hän oli seisonut kerran ennen ja kuullut sangen toisenlaisen keskustelun.
«Eeva!» toisti Leonore vielä kerran sanomattoman hellästi.
«Mitä tahdot minusta, Leonore?» kysyi Eeva maltittomasti, mutta kuitenkin liikahtamatta, «olenhan pyytänyt saada olla yksinäni.»
«Oi, en voi jättää sinua, Eeva! Miksi istut täällä näin kosteana, kylmänä iltana ja sitten vielä maassa? Oi! tule kotiin, tule kotiin minun kanssani!»
«Mene sinä kotiin, Leonore! Tämä kostea ilma ei sovi sinulle. Mene kotiin iloisten luokse ja ole onnellinen ja iloinen heidän kanssansa!»
«Muistatko, Eva, kun minä monta vuotta sitten olin sekä ruumiillisesti että henkisesti sairas? Muistatko ken silloin jätti iloiset toverinsa lohduttaaksensa minua? Minäkin pyysin häntä jättämään itseni, mutta hän ei mennyt luotani. En minäkään nyt mene sinun luotasi!»
«Oi mene! jätä minut yksin. Yksinäni vaan olen kuitenkin nyt tässä maailmassa.»
«Eeva! sinä kohtelet minua väärin ja pahasti! Tiedäthän hyvin etten milloinkaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. Minä surin ja ikävöin paljon kun läksit luotamme ja minusta tuntui koti sen perästä niin autiolta; mutta minua lohdutti ajatus: Eeva palaa pian kotiin! Sinä palasit ja minä olin niin iloinen, luulin että tulisimme niin onnelliseksi yhdessä. Sitten kyllä huomasin, että sen jälkeen olin sinulle hyvin vähäarvoinen, mutta minä rakastin sinua niinkuin ennenkin, ja jos luulet että minä en ole kärsinyt sinun kanssasi, etten ole itkenyt kanssasi ja sinun tähtesi, niin teet minulle todellakin vääryyttä! Oi Eeva! niin monena yönä, jolloin ehkä luulit minun nukkuvan rauhallisesti, olen istunut ovesi takana, kuuntelemassa itkuasi, olen itkenyt kanssasi ja rukoillut puolestasi. Minä en rohjennut tulla huoneesesi, syystä että luulin sydämmesi olevan minulle suljetun!» Leonore itki katkerasti.
«Olet oikeassa, Leonore!» vastasi Eeva, «paljon on ollut minussa suljettua, joka ennen on ollut avointa ja selvää. Tuo tunne – tuo rakkaus häneen – oi! se on niellyt koko sieluni. Hetkisen luulin voivani kukistaa sen; mutta – nyt en sitä enää usko!...»
«Kadutko uhraustasi! Se oli niin jalo! Tahtoisitko vieläkin tulla hänen omaksensa?»
«En! Se on jo ohitse. Mieluummin tahtoisin nyt kuolla. Mutta – katsos, Leonore! Minä olen niin suuresti rakastanut häntä! Olen maistanut rakkautta! Sen kautta olen saanut tuntea miten hurmaavaa, miten jumalallista elämä voi olla; – oi Leonore! Yhtä paljon kuin kirkas auringonpaisteinen lämmin kesäpäivä eroaa tästä sumuisesta illasta, yhtä paljon se elämä, joka kerran aukeni minulle, eroaa siitä tulevaisuudesta, joka leviää eteeni!»
«Nyt luulet niin, Eeva, nyt on sinun mielestäsi niin, mutta – anna ajan kulua, ja saat nähdä, että kaikki muuttuu! Se, minkä nyt tunnet, on myrskyn nostamia maininkeja, mutta nekin tyyntyvät aikaa myöten. Anna jonkun aikaa kulua, ja saat nähdä että nuo tuskalliset ajatukset hälvenevät ja elämä selkenee sinullekin. Muistatko miten mielelläsi ennen katselit taivasta, kun pilvet rupesivat haihtumaan, miten silloin sanoit; «katso nyt jo selkenee! Miten taivas on kaunis!» Ja sinisilmäsi silloin loistivat ilosta ja rauhasta. Usko minua, Eeva, hyvät ajat vielä palaavat, jolloin jälleen katsot ylös taivaasen ja kaikki tuntuu sinusta niin rauhalliselta ja iloiselta!...»
«Ei milloinkaan!» huudahti Eeva itkien; «oi se aika ei milloinkaan palaa! Silloin olin viaton; – sen vuoksi näin taivaan ylläni selkenevän. Nyt on paha ja saastaisuus niin suuresti tahrannut sieluani, niin, se saastuttaa sitä vieläkin!... Oi, Leonore! jospa tietäisit mitä kaikkea olen tuntenut viimeisinä aikoina – silloin et enää rakastaisi minua! Uskotko että Louisen viaton onni on saanut minut kateelliseksi, että kodissa jälleen orastava iloisuus tekee minut katkeraksi omaisilleni, lähimmäisilleni! Oi, minä vallan inhoan itseäni. Olen mitä ankarimmin sanoin moittinut itseäni siitä, olen katkerasti itkien rukoillut, mutta sittenkin...»
«Eeva kulta, sinulla pitää olla kärsivällisyyttä itseäsi kohtaan, sinä et saa...»
«Oi! minä olen jo niin väsynyt, niin kyllästynyt itseeni ja koko elämään. Minusta tuntuu kuin olisin astunut hyvin pitkän matkan ja olisin niin uupunut, mutta minun täytyy kuitenkin vielä taivaltaa milloinkaan pääsemättä perille. Minusta on tuntunut kuin olisin taakkana kaikille omaisilleni. Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa mullassa, johon kaste putoaa; – olen tahtonut piiloutua kaikilta syvälle, syvälle hautaan!»
«Mutta minulta et voi piiloutua, minun luotani et voi mennä, Eeva! Sillä minne vaan menet, sinne minä sinua seuraan. Oi! mitä olisi elämä minulle, jos sinä sen epätoivoisena jättäisit! Sinä et enää mene yksin haudalle, Eeva, sillä minä seuraan sinua sinne; ja jos et tahdo nähdä minun istuvan vieressäsi siellä, niin istahdan tuohon kirkkomuurin viereen, niin että sama iltakosteus, joka tunkee sinun lävitsesi, tunkee minunkin lävitseni, sama öinen tuuli, joka kylmettää sinun rintasi, kylmettää minunkin; niin että siihen hautaan, johon sinut pannaan, lasketaan minutkin sinun rinnallesi. Ja mielelläni kuolisin sinun eteesi, ellet – sinä tahdo elää minun tähteni! Oi Eeva! Etkö tahdo elää minulle ja niille monille, jotka rakastavat sinua. Kaikkea me koetamme tehdäksemme sinut onnellisemmaksi! Jumala meitä auttaa ja vielä se aika koittaa, jolloin kaikki nykyinen katkeruus on vaan unta muistissasi, jolloin kaikki suuret, suloiset tunteet, kaikki elämän miellyttävät mielenjohteet jälleen virkoavat sinussa eloon. Sinä tulet viattomaksi jälleen, sinä kehityt vieläkin enemmän – sillä hyve on korkeampaa, on kirkastunutta viattomuutta. Oi Eeva! jos hän, jonka maalliset jäännökset vielä lepäävät allamme, jonka henki näkymättömänä ehkä nyt meitä ympäröi, jos hän, joka oli meitä kaikkia parempi ja puhtaampi, voisi saattaa äänensä meille kuuluviin, varmaankin hän rukoilisi minun kanssani: «Oi Eeva! elä, elä niille, jotka rakastavat sinua! Pian on kuitenkin elämä kaikkine tuskineen ja iloineen ohitse; ja silloin tuntuu hyvältä kun on elämällään tuottanut iloa maan päällä ja se herättää taivaassakin iloa. Kaikkien murheellisten suuri lohduttaja ei halveksi sinua; älä sinäkään halveksi häntä! Ole kärsivällinen, odota! Rauha tulee, tulee ihan varmaan...»
Sanat sammuivat Leonoren huulilla; molemmat sisaret olivat kiertäneet käsivartensa toistensa ympäri ja itkivät. Eevan pää lepäsi Leonoren olkapäällä, kun hän pitkän vaitiolon perästä puhui heikolla katkonaisella äänellä:
«Älä sano enää mitään Leonore! Niin kuin sinä tahdot niin minä teen! Ota minut, tee minulle mitä tahdot; olen liian heikko nyt kantamaan taakkaani!... tue minua; – minä seuraan sinua. Sinä olet hyvä enkelini!»
Muut suojelevat enkelit lähestyivät nyt ja sulkivat sisaret hellästi syliinsä. Heidän saattamanaan palasi Eeva kotiin. Hän oli erittäin hellä ja sydämmellinen sekä pyysi pyytämistänsä kaikilta anteeksi. Kovasti oli illan tapahtuma häneen koskenut ja mielellään hän äidiltään otti rauhoittavia tippoja; Leonore auttoi häntä vuoteelle ja luki sitten ääneen hänelle rauhoittavia sanoja, kunnes hän nukkui.
Samana yönä astuskeli laamanni levottomasti edestakaisin makuukamarissa puhellen vuoteellaan olevalle puolisolleen:
«Hänelle olisi kyllä parasta matkustaa sinun seurassasi terveysvettä juomaan! Mutta – minä en tiedä miten voin tulla toimeen ilman sinua; ja sitäpaitsi – mistä otamme siihen tarvittavat rahat? Olemme kärsineet suuria tappioita ja meillä on suuret menot edessämme; – ensiksi Louisen häät; ja sitten – emme myöskään voi ihan rahatonna lähettää tyttöämme pois kodistansa! – ja talomme uudestaan rakennuttaminen... Mutta meidän täytyy lainata enemmän rahaa; en voi keksiä muuta keinoa. Eeva on pelastettava, hänen sielunsa on karaistava ja hänen ruumiinsa vahvistettava maksakoon mitä hyvänsä! Minun täytyy koettaa saada lainaa....»
«Ei ole tarvis Ernst!» lausui Elise, ja laamanni seisahtui äkkiä sekä katseli kummastuneena puolisoonsa, joka puoli istuallaan katseli häntä silmät säihkyen ilosta. «Tule!» Elise jatkoi, «tule, istahda tähän ja salli minun muistuttaa sinua eräästä seikasta, joka tapahtui viisitoista vuotta sitten.»
«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi.
«Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...»
«Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.»
«Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa. Muistatko miten kaksikymmentäviisi vuotta sitten avioliittomme alussa tuumiskelit matkaa äitisi ihanaan synnyinmaahan – Ernst, minä huomaan nyt sinun muistavan sen. – Mitenkä meidän siellä piti jalkaisin kuljeskella ja nauttia vapaudestamme ja Jumalan kauniista luonnosta! Sinä iloitsit niin siitä matkasta. Mutta silloin tulivat vastoinkäymiset ja huolet ja lapset ja sinulle erittäin lakkaamatonta lisätyötä, jotka vaikuttivat sen, että Norjanmatkamme vuosi vuodelta lykkäytyi. Kauan se kuitenkin oli tulevien päiviesi valokohtana; – mutta nyt näytät jo jonkun aikaa sitten unohtaneen sen niin, sillä sinä olet unohtanut itsesi ja nautintosi työsi tähden omaistesi hyväksi, kätkenyt kaiken ilosi ja tuumasi vaikutusalaasi ja kotiisi. Mutta minä en ole unohtanut tuota Norjanmatkaa – vaan olen valmistanut sille toteutumismahdollisuutta viisitoista vuotta.»
«Viisitoista vuotta? Mitä tarkoitat?»
«Tarkoitan että nyt tulen kertomukseni toiseen osaan. Muistatko Ernst ettemme viisitoista vuotta sitten olleet niin onnelliset kuin nykyään – sinä olet unohtanut sen! No, sitä parempi! Tuskin minäkään sitä enää muistan; – rakkauden gummi on pyyhkäissyt pois sen mustat viivat! Sen minä kuitenkin muistan, etten siihen aikaan vielä ollut oikein perehtynyt elämän todellisuuteen enkä oivaltanut kaikkea sitä hyvää, mitä se minulle tarjosi, ja että sen tähden etsin lohdutusta romaaninkirjoittamisella. – Mutta hoitaessani romaanihenkilöitä satuin pari kertaa laiminlyömään herrani ja mieheni passauksen – sillä herroilla on luontainen kykenemättömyys hoitamaan itseänsä. –»
«Varsin kohteliasta!»
«Pidä hyvänäsi! No, eräänä iltana törmäsivät hänen teensä ja minun romaanini yhteen; siitä tuli kauhea mellakka. Mutta minä lupasin sydämmessäni kerran vielä sovittaa molemmat riitaveljet. Katsos, käsikirjoitukseni – sinä suvaitsit sanoa sitä «loruksi» – lähetin eräälle hyvin valistuneelle miehelle, eräälle professorille, miehelle, jolla on erinomainen taideaisti ja arvostelukyky, jonka huomaa jo siitäkin että «loru» häntä miellytti ja hän – mitä siitä sanot? maksoi sievosen summan saadaksensa pitää ja julaista sen. Älä ole noin totisen näköinen Ernst; en ole sittemmin milloinkaan tarttunut hanhenkynään kirjoittaakseni romaaneja: oma romaanini on tuottanut minulle kylläksi työtä, enkä sitä paitsi enää tahtoisikaan tehdä mitään, jota sinä et mielelläsi soisi. Sinä olet sysännyt syrjään kaikki kilpailijat, ymmärräthän! Mutta tämän ensimmäisen päätin tehdä Norjanmatkan keinoksi. Tuon sievosen summan, kaksisataa riksiä, jotka siitä sain, talletin sitä varten säästöpankkiin, ja viidentoista vuoden, kuluessa se on niin kasvanut, että sen pitäisi täydelleen riittää tarkoitukseensa. Ja jos milloinkaan niin nyt on oikea aika sen käyttämiseen. Minulta on matkustamishalu kadonnut. Minä haluan ainoastaan rauhaa. Mutta sinä ja – »
«Ja luuletko että minä tahtoisin ottaa nämä sinun –»
«Oi Ernst! Kuinka voisit olla sitä tekemättä, kun saat kuulla minkä ilon se ajatus on tuottanut minulle? Nuo rahat, jotka vuosi vuodelta ovat karttuneet, koottiin kerran tuottamaan sinulle suuren huvin. Ne ovat olleet minulle oikeana salatun ilon aarteena, ne ovat monesti vahvistaneet ja elähyttäneet sieluani. Kun joskus on noussut pieni pilvi välillemme, kun olen ollut heikko ja ärtyisä, tahi kun sinä olet ollut minulle vähäsen liian ankara, silloin tämä aarre on suloisesti virvoittanut sieluani ja sovittanut minut elämään. Tee minut täydelleen onnelliseksi siten, että annat niiden ilahuttaa itseäsi! Ota ne, Ernst, anna niiden tuottaa itsellesi yhden kesän iloa; minä rukoilen sinua lastemme tähden. Ota Eeva ja jos mahdollista Leonorekin mukaasi; ei mikään enemmän virkistä Eevan sielua kuin semmoinen matka sinun ja Leonoren seurassa suurenmoisessa ja kauniissa luonnossa. Rahat saapi nostaa kuukauden kuluttua; – parin kuukauden virkavapautta on mahdoton kieltää sinulta, joka neljättäkymmenettä vuotta olet lakkaamatta työskennellyt valtion virassa. Ja kun Louise miehensä kanssa jättää meidät, kun kevät ja luonto ovat kauneimmillansa, silloin sinäkin lähdet huvimatkallesi virkistymään niin monen vuoden työn ja toimien perästä, ja parannat sairaan lapsemme sydämmen haavan.»