Uusia toiveita ja keinoja.
Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa luokse!»
Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä.
Oli näet Jacobin toivo ja aikomus heti viettää häänsä Louisen kanssa ja niiden jälkeen matkustaa Tukholmaan, johon hän aikoi perustaa ylemmän poikakoulun. Sille, joka tiesi Jacobin säästetyn omaisuuden olevan ainoastaan mitättömän summan, hänen vuotuisten tulojensa nousevan ummelleen viiteenkymmeneen riksiin ja hänen vastikään joutuneen ainoan vaikutusvaltaisen suosijansa epäsuosioon, sekä että hänen morsiamellaan ei ollut varoja ja että hän ei siis voinut perustaa tuumaansa muuhun kuin omaan työkykyynsä, sille oli tämä äkillinen kodin perustaminen niiden romaanien kaltainen, joissa kerrottiin päivälliseksi olleen oma sydän ja illalliseksi oma sielu «diner de mon coeur et souper de mon âme», ja joiden nykyään sanotaan osoittavan niin huonoa makua. Kuitenkin Jacobi varmasti ja lujalla luottamuksella esitti vanhemmille valmiin ja harkitun tuumansa sekä pyysi heidän suostumustansa saadaksensa Louisen mitä pikemmin omaksensa. Elise veti henkeään; laamanni vähän vastusteli; mutta siihen oli Jacobilla yhtä järjellisiä kuin hyvin punnituita vastaväitteitä.
«Ovatko Jacobin tuumat sinunkin, Louise?» kysyi laamanni hetken vaitiolon jälkeen. «Oletteko kumpikin yksimieliset?»
Louise ja Jacobi ojensivat kätensä toisillensa, katselivat toinen toistansa ja sitten isää, silmät kosteina, mutta kirkkaina ja katseet varmoina.
«Ette ole enää lapsia!» jatkoi isä, «teidän pitää tietää mihin ryhdytte. Mutta oletteko myöskin hyvin miettineet tätä?»
Kumpikin myönsi tehneensä niin. Jo ennenkuin oli kysymyskään T–n pitäjästä he olivat tuumineet sitä.
«Työlästä elämää te siten aloitatte», jatkoi laamanni vakavasti, «ja sinua, Louise se kohtaa yhtä paljon. Sinusta suureksi osaksi riippuu miehesi yrityksen onnistuminen. Tahdotko iloisesti ja valittamatta kantaa osasi sen seurauksista; tahdotko sydämmestäsi niin jakaa hänen työpäivänsä?»
«Kyllä, sen tahdon!» vastasi Louise sydämmen luottamuksella.
«Ja sinä Jacobi» – jatkoi isä horjuvalla äänellä, «tahdotko olla hänelle isän, äidin ja siskojen sijassa? Voitko luvata minulle, ettei hän nyt eikä vastedeskään – mikäli sinusta riippuu – kaipaa isänsä kotia?»
«Tahdon koettaa, Jumala minua auttakoon!»
«Menkää sitten lapset», huudahti isä, «pyytämään äitinne siunausta! Minun teillä jo on.» Kyynelsilmin hän sulki heidät syliinsä.
Elise seurasi puolisonsa esimerkkiä. Hän tunsi sillä hetkellä että Jacobin ja Louisen luja rakkaus, työinto ja mainiot luonteet – jotka sitä paitsi olivat niin sopivat toisillensa – olivat varmempana takeena heidän onnellensa kuin suurimmat rikkaudet. Mutta hän vakaasti vastusti haluttua hääaikaa. Ainoa, jota vanhemmat voivat antaa tyttärellensä, oli jotenkin kunnolliset myötäjäisvaatteet, niitä oli mahdoton niin lyhyeen aikaan saada valmiiksi. Louisekin kääntyi äidin puolelle ja Jacobin oli pakko, vaikka nuristen, suostua jättämään hääpäivän entiselleen, nimittäin helluntaipäiväksi, joka silloin sattui olemaan toukokuun lopulla.
Sitten riensivät kihlatut kertomaan siskoille uudet toiveet ja keinot. Siinäpä kuultiin: No vielä jotain! No hyvänen aika! ja sitten oltiin ahkerat ompelemassa tammenoksia ja -terhoja!
Mutta tullessaan illalla sisään teen aikana äiti heti huomasi että «pikku neiti» vähän epäsuosiollisesti kohteli lankoaan eikä ensinkään ollut ihastunut hänen tulevaisuutensa tuumiin.
Jonkinmoisen tartunnan kautta, jommoista on olemassa, siirtyy toisen mielipide toiseen, etenkin jos molemmat rakastavat toisiansa, ja siten tarttui nytkin «pikku neiden» nyrpeys äitiin, jonka mielestä Jacobin tuumat rupesivat tuntumaan yhä kevytmielisemmiltä ja vaarallisemmilta. Ja kun Jacobi piankin pyrki puhelemaan hänen kanssansa omista ja Louisen toiveista, niin hän ei voinut olla sanomatta hänelle, että mitä enemmän hän mietti hänen asiatansa, sitä enemmän se muuttui hänen mielestänsä miltei – mielettömyydeksi.
Mutta Jacobi vastasi iloisesti: «Herra hullujen holhooja!»
Eliselle johtui samassa mieleen eräs tuttava, joka toivoen samaa holhousta oli ryhtynyt melkein samanlaiseen yritykseen kuin Jacobi, mutta se ei ollut estänyt yritystä menemästä päin mäntyyn ja päättymästä täydelliseen vararikkoon ja kurjuuteen. Elise kertoi sen Jacobille, joka vastasi:
«Oletteko, äitini, lukenut tuon viisaan huomautuksen erään lääkärikirjan lopussa?»
«En! Mikä huomautus se on?»
«Se, mikä suutareja parantaa, se räätälejä kuolettaa.»
Elisen täytyi nauraa ja sanoa Jacobia «itserakkaaksi suutariksi!» Jacobi nauroi myöskin, suuteli Elisen kättä ja riensi sitten nuorten joukkoon heidän kokoontuessaan teepöydän ympärille maistelemaan ja arvostelemaan erästä uutta teeleipälajia, jolla Louise tahtoi kunnioittaa sulhoaan, ja jolla hänen mielestänsä oli monta muuta ihmeellistä ominaisuutta, paitsi tuoreinta tuoreuttansa.
Teepöydässä kuiskasi äiti veitikkamaisesti Louiselle kun Jacobi pani sokuria teehensä:
«Rakas tyttöseni! kyllä kuluu hyvin paljon sokuria sinun talossasi. Sinun miehesi ei sitä suinkaan säästä!»
Louise kuiskasi takaisin: «mutta hän ei myöskään milloinkaan nurise, että sitä kuluisi liiaksi.»
«No, anna hänen ottaa! Anna hänen ottaa!» vastasi äiti, ja molemmat nauroivat.
Nähdessänsä myöhemmin illalla Jacobin tanssivan nelistystä Louisen ja Gabriellen kanssa ja tartuttavan iloansa muihinkin, Elise ajatteli: on hyveelläkin kevytmielisyytensä! Ja hänen sydämmeensä tuli rauha Jacobin ja hänen yritystensä suhteen.
Eräänä päivänä kertoi Jacobi äidille ja Louiselle käynnistänsä hänen ylhäisyytensä O***n luona P***rupissa, ja se kuuluu näin:
«Saavuttuani ylös saliin peräytyi juuri piispa N** syvästi kumartaen ulos hänen ylhäisyytensä huoneesta. Sisältä kuului voimakas ääni lausuvan kohteliaita ja leikillisiä sanoja, ja heti sen perästä näyttäytyi hänen ylhäisyytensä itse, jalat villatöppösissä, saattaen piispaa ulos. Lyhyeksi leikattu harmaa tukka oli pystyssä leveän, komean leijonaotsan yläpuolella; komea olemus, tummanviheriään silkkiseen aamunuttuun verhottuna, näytti minusta tavallista mahtavammalta. Kädessään hän heilutti keppiä, jossa istui harmaa papukaija, joka koettaessansa pysyä paikoillaan lakkaamatta huusi täyttä kurkkua piispalle: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!» Päivänpaiste katosi hänen ylhäisyytensä kasvoilta heti kun hän tuli ulos huoneestansa ja näki minut. (Olin jo kirjeessä ilmoittanut hänelle millä tavoin minun oli ollut pakko käyttää hyväkseni hänen hyvyyttänsä.) Ankara, tyly katse oli ainoa tervehdys, joka tuli osakseni. Pöydällä oli vettä ja viiniä ja hänen ylhäisyytensä tarjosi sitä piispalle sekä jatkoi iloista puhettaan hänen kanssansa olematta näkevinäänkään minua. Viimein läksi hänen kunnianarvoisuutensa papukaijan kimakoiden jäähyväishuutojen seuraamana, joille hänen ylhäisyytensä tuskin huomattavasti hymyili. Sitten hän viittasi palvelijat menemään ja katsoi minuun vaaleanharmailla, terävillä silmillään vallan masentavasti ja kysyi sitten lyhyesti ja ankarasti:
«Mitä tahdotte minulta, herraseni?»
Sillä tavalla en milloinkaan ollut nähnyt hänen kohtelevan itseäni, ja koettaen voittaa todellakin tukahduttavan tunteen vastasin hänelle:
«Tahtoisin kiittää teitä, teidän ylhäisyytenne, siitä hyvyydestä, jonka...»
«Jonka olette heittänyt luotanne, juuri kuin se olisi mikäkin hylkykappale!» keskeytti hänen ylhäisyytensä, «Teillä lienee erinomaisen runsas valikoima pitäjiä luulemma; teillähän on varaa lahjoittaa semmoisia oikealle ja vasemmalle!»
Sanat lausuttiin tylyllä ja ivallisella äänellä. Minä rukoilin häntä kuulemaan sanojani, selitin hänelle uudestaan rajattoman kiitollisuuteni ja kerroin lyhyesti ja niin selvästi kuin suinkin osasin, syyt, jotka pakoittivat minut hylkäämään sen onnen, jonka hänen hyvyytensä oli minulle hankkinut. Lopetin sanomalla, että ainoa, joka lohdutti minua viran menettämisestä ja siitä, että olin suututtanut hyväntekijäni, on tieto että olen täyttänyt velvollisuuteni ja seurannut omantuntoni ääntä, on tieto että olen menetellyt oikein.
«Olette menetellyt kuin houkkio!» keskeytti hänen ylhäisyytensä kiivaasti, «kuin oikea houkkio olette menetellyt! Semmoinen tapa, herraseni, semmoinen tapa voi kelvata romaaneissa; mutta tosi elämässä se tapa ei kelpaa muuhun kuin jouduttamaan teidät itseänne ja omaisianne mieron tielle! Ja te olette anteeksiantamattomasti saattanut minut huonoon valoon! Tuhat tulimmaista! Kaikkia noita asioita ja tunteita olisitte voinut edeltäpäin miettiä, ennenkuin kävitte pyytämässä minun apuani asiassa! Miten minä voin tuntea kaikki kilpahakijat, joilla on ansioita, virkavuosia, köyhyyttä ja yhdeksän lasta! Teidän tähtenne olen tässä jutussa kirjoittanut kirjeitä, pitänyt päivällispitoja, koreita puheita, lausunut imartelevia kohteliaisuuksia, muista keinoista puhumattakaan. Minä hankin teille kirkkoherrakunnan, joka on hippakunnan paraimpia, ja silloin lahjoitatte sen pois ikäänkuin se olisi .... se on todellakin liikaa! Älkää vaan milloinkaan enää tulko seoittamaan minua asioihinne: sen sanon teille! En vastedes enää milloinkaan puutu niihin! Älkää enää milloinkaan pyytäkö minulta mitään!»
Se loukkasi minua, mutta olin kuitenkin enemmän suruissani kuin loukkaantunut ja vastasin: «ainoa, mitä vielä pyydän ja jota aion edelleen rukoilla, kunnes sen saan, on – teidän ylhäisyytenne anteeksiantamus! Sillä vikani on todellakin ollut suuri tässä asiassa; mutta huomattuani sen ei minulla ollut muuta neuvoa jäljellä kuin korjata se mikäli voin ja sitten kantaa sen seuraukset – vaikka kyllä tunnen niiden katkeruuden! Teidän ylhäisyytenne, en milloinkaan enää aio panna hyvyyttänne koetuksenalaiseksi; teidän hyvyytenne on jo auttanut minua liiaksikin. Aikomukseni on koettaa opettajana tulla toimeen omin voimin. Aion perustaa poikien oppilaitoksen Tukholmaan, johon matkustan niin pian kuin...»
«Koettakaa, matkustakaa ja tehkää hiidessä kuin haluatte», keskeytti minut hänen ylhäisyytensä, «minä en siitä välitä. Minä olen viimeisen kerran sekaantunut teidän asioihinne. Vaikkapa hankkisin teille kymmenen kirkkoherrakuntaa, niin te lahjoitatte ne heti paikalla pois ensimmäiselle vaimon ja kymmenen lapsen ansioluettelon omistajalle, joka tulee niitä kerjäämään. Lundholm! Vie pois ja huuhdo tuo lasi! Minä en milloinkaan juo piispojen jälkeen!»
Hänen ylhäisyytensä oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja astui huoneesensa, kiroten leiniänsä suomatta minulle ainoatakaan jäähyväissanaa. Papukaija sitä vastoin kääntyi kepissään ja huusi minulle täyttä kurkkua: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!»
Kuullessani semmoisia jäähyväisiä, – ehkäpä ne olivat viimeiset – hänen ylhäisyytensä O***n kodista, läksin pois. Tunnustan että minun täytyi pysähtyä hetkiseksi rappusiin enkä voinut estää muutamien kyyneleiden kastelemasta kiviportaita. Mahtavan suojelijan menettäminen ei minua surettanut; mutta – – oi! minä olen ihaillut, olen rakastanut häntä todellakin innokkaasti. Katsoin ylös häneen, minulle oli nautinto katsoa ylös häneen niinkuin katselisin maailman mainioimpiin, jaloimpiin ihmisiin. Hänkin näytti rakastavan minua, niin ainakin luulin, ja se oli minulle rakas luulo, ja nyt hän niin äkkiä muuttui niin tylyksi ja kovaksi minulle; ja – niinkuin minusta silloin tuntui – niin aiheettomasti! Minuun koski kovasti kun huomasin hänet epäjaloksi ja epäoikeaksi. Semmoiset olivat tunteeni ensimmäisenä, katkerana hetkenä. Rauhallisemmin mietittyäni asiaa näyttää minusta todennäköiseltä, että hänen ylhäisyytensä jo edeltäpäin oli saanut vääristellyn tiedon asiasta ja että hän tavatessani vielä oli sen vaikutuksen alaisena. Hänellä oli kaikissa tapauksissa syytä olla tyytymätön minuun ja asioiden menoon; – hän oli sitä paitsi silloin niin sairas. Olen kirjoittanut hänelle täältä enkä voi mitenkään luopua toivosta nähdä hänen mielensä muuttuvan ja hänen vielä leppyvän!»
Louise ei ensinkään arvostellut «hänen mieltänsä» yhtä lempeästi; hänen mielestänsä Jacobi oli kerrassaan liian anteeksiantavainen ja oli sangen pahastunut hänen ylhäisyyteensä.
«Parasta on olla kokonaan välittämättä hänestä», hän arveli.
Jacobi hymyili. «Hänen ylhäisyytensä, raukka!» hän huokaili.