Uusia vastuksia.
Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen», niin sanomattoman onnistunut, – etenkin «syrjästä päin» katsottuna! Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!»
Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi. Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita kasvoja.
Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan, mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla. «Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon vierasvaraisuutta; – sehän on Jacobin ilo; – jonkun omaisistansa Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen, ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa. Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä tapoja – joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään puuttua.
«Jokaisen kutsuu emäntä kestihin,
Olut virtaa, harpun äänet soivat,
Kaikki yhtyy polskan tahtihin.»
Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa, laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen – pois. Siten perustetaan vähitellen kultainen aika.
Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta pikaisen lopun.
Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan.
«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko, rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja ainiaan olen
sinua rakastava
Jacobi.»
Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului seuraavasti:
«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut, rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta.
Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa – ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan taistelevan perheen, – mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni. Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen – ja käsittänyt myöskin. Sillä tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä – tämän kalpean perhekurjuuden – hänelle minä sen näytin kaikessa alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon.
Mieheni oli päässyt suureen T:n pitäjään vaaliin. Hänellä oli kolmenkertaisesti suurempi ansioluettelo kuin Jacobilla, sitäpaitsi hän oli tuttu ja rakastettu seurakunnassa ja kaikki seurakunnan äänivaltaiset ilmoittivat suoraan aikovansa äänestää häntä. Mutta kaksi sen suurista tilanomistajista voi määrätä asian. Kreivi D. ja tehtaanomistaja B. voivat, ollen yksimieliset, yksinään valita T:n suureen pitäjään papin. Hekin ilmoittivat kunnioittavansa puolisoani ja vaalissa mielellään yhtyvänsä muihin seurakuntalaisiin. Ensi kertaa moneen vuoteen rohkenimme toivoa valoisampaa tulevaisuutta. Silloin saimme kuulla erään mahtavan suojelijan käyttäneen vaikutusvaltaansa herra Jacobin hyväksi, ja heti sen perästä se päättyikin. Molemmat suuret tilanomistajat lupasivat äänensä herra Jacobille ja tilamme tuli entistään toivottomammaksi.
Vaalipäivä oli lähellä. En tohtinut ilmoittaa erinomaisen hienotunteiselle puolisolleni sitä ehdotusta, joka oli pälkähtänyt päähäni. Mutta olin paljon kuullut puhuttavan Jacobin erinomaisesta tunnollisuudesta; olin epätoivoon joutunut puoliso ja äiti – etsin Jacobin. Puhuin hänelle sydämmeni kieltä; vetosin hänen oikeudentuntoonsa, hänen kunniaansa, näytin hänelle mimmoinen tilamme oli ennenkuin hän sysäisi meidät takaisin kurjuuteen keinoilla, joita ei voi sanoa jaloiksi. Pelkään että sanani olivat katkerat. Sitä jalompaa ja enkelimäisempää oli se, että Jacobi kuunteli niitä niin rauhallisesti. Minä kuvailin hänelle nykyisen tilamme ja kerroin hänelle, miten hän voisi pelastaa meidät kurjuudestamme ja – – rukoilin häntä niin tekemään.
Pyyntöni oli melkein kohtuuton, ja alussa Jacobikin piti sitä semmoisena. Mutta hän kuunteli minua, hän salli minun viedä hänet entisen opettajansa kotiin, hän näki katkeran surun kuvastuvan hänen kalpeista, riutuneista kasvoistansa, näki etten ollut mitään liioitellut; – hän itki, pudisti kättäni lausuen lohdutuksen sanan ja jätti meidät joutuin.
Vaalipäivä tuli. Jacobi luopui kaikista oikeuksistansa. Mieheni sai T:n suuren seurakunnan. Hyvä Jumala! Miten se kaikui meidän korvissamme, sydämmissämme. Kaukaan aikaan emme voineet sitä uskoa. Viidentoista vuoden pettyneiden toiveiden jälkeen emme oikein tohtineet luottaa semmoiseen onneen. Minä hartaasti halusin syleillä hyväntekijämme polvia; mutta hän oli jo kaukana meistä. Mieheni sai häneltä muutamia ystävällisiä rivejä, jotka saattoivat hänen tyytymään onneensa ja ottamaan vastaan Jacobin uhraavaisuuden sekä olivat ikäänkuin hänen jalon käytöksensä kukkurana. En ole edes saanut kiittää Jacobia, mutta te, hänen herttainen morsiamensa, joka kohta, ehkä jo olettekin tavannut hänet, oi sanokaa hänelle, sanokaa...«
Jätämme kertomatta kiitollisuuden purkaukset, joihin kirje päättyi; ne heruivat silminnähtävästi lämpimästä, jalosta, autuaallisen kiitollisesta sydämestä. Neula putosi kunkin ompelijattaren kädestä, kun äiti Louisen pyynnöstä ääneen luki heille kirjeen, ja kummastusta, osanottavaisuutta ja jonkinlaista ihastusta kuvastui kaikkien silmät. Sitten katselivat kaikki sanaakaan virkkamatta kyynelsilmin toisiansa. Gabrielle ensimmäisenä katkasi äänettömyyden.
«Siis saamme vähäsen kauemmin pitää Louisemme», hän lausui iloisesti syleillen häntä. Kaikki myöntyivät siihen hellästi, «mutta» – virkkoi Leonore huoaten – «oli kuitenkin vahinko, ettei häistämme ja seurakunnastamme tullutkaan mitään, ne kun molemmat olivat niin valmiina ja hyvässä kunnossa.» Louise vuodatti muutamia kyyneleitä, ei kuitenkaan yksistään pettyneiden toiveiden vuoksi. Myöhemmin illalla äiti kahdenkesken puheli hänen kanssansa asiasta ja koetti saada selville millä tavoin hän kantoi vastoinkäymisensä.
Avomielisesti niinkuin tavallisesti Louise selitti sen ensin kovin koskeneen itseensä. «Olin niin hartaasti», hän jatkoi, «kiinnittänyt ajatukseni läheiseen liittooni Jacobin kanssa; – näin uusissa oloissani niin paljon hyvää ja meille kaikille iloa tuottavaa. Mutta vaikka kaikki tuo nyt on mennyt tyhjäksi – ehkä ainiaaksi – niin en ole oikein selvillä siitä tahtoisinko sen olevan toisin. Jacobi on menetellyt oikein ja jalosti; tunnen rakastavani häntä nyt mahdollisesti entistä enemmän.»
Laamannin oli oikein vaikea hillitä iloansa sinä iltana. Hän oli sanomattoman hellä vanhimmalle tyttärelleen ja ihastunut siitä tavasta, jolla hän kantoi vastoinkäymisensä sekä sanoi hänen «kohonneen» melkoisesti.
Seuraavana päivänä jatkettiin rauhallisesti peitteen ompelua ja Gabriellen ääneen lukema «Erik Menvedin lapsuus» muutti virkistävällä tenhovoimallaan kaikkien ajatukset pois kirkkoherrakunnasta ja sen kadotetusta paratiisista Tanskan maan rikkaasen keskiaikaan, jossa eli «Erik Kongen hiin unge».