Akselholman suurissa kesteissä.
Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä, arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä liian vanhoina tahi – jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta, kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut. Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa, ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia. He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran – veljesten B. – tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi nähdessänsä luutnantti S–n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S. pyysikin neiti T–n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan. «Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!» Angleesi vieri Petrean nenän ohitse.
«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla.
«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.»
«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?»
«Niin, sitä minä en todellakaan voi sanoa!» vastasi Louise hymyillen.
«Ettekö?» tiuski assessori, «no sitten minä sen teille sanon, Louise sisko. Niin, minä tulin tänne vartavasten katsomaan Eevan tanssia; juuri sen tähden tulin, sen tähden enkä minkään muun. Mitä typeriä juonia oli antaa hänen jäädä kotiin? Te muut olisitte kaikki tyyni saaneet jäädä kotiin ennemmin kuin Eeva. Te itse, siskoseni niihin luettuna. Tuo Petreakin! Mitä hänellä on täällä tekemistä. Hän on aina ollut minulle loukkauskivenä, mutta nyt en enää kärsi häntä ollenkaan, kun hänellä ei ollut järkeä jäädä kotiin Eevan sijasta; ja tuo pieni oikkupussi, joka tuossa tanssii aikamiesten kanssa ikäänkuin olisi jo oikea ihminen! Eikö hän olisi voinut saada sokuripalaa ja jäädä kotiin, sen sijaan että nyt ajelehtii täällä? Te olette ikävät ja tuhmat kaikki tyyni ja tämmöiset juhlapidot ovat kauheinta mitä tunnen!»
Nauraen tuolle mielenpurkaukselle liiteli Louise, pois valssissa Jacobin kanssa ja kreivitär Solenstråle – tanssiaisten aurinko – lausui heidän liidellessänsä hänen nojatuolinsa ohitse: «charmant, charmant!».
Tämän keveäliikkeisen sopusuhtaisen parin edellä kierteli toinen pari varsin hillittömästi, vetäen puoleensa kaikkien katseet; Saara ja intohimoinen Schwartz ne siinä tanssivat. Saaran todellakin hurmaava kauneus, hänen pukunsa, ylpeä ryhtinsä ja säihkyvät silmänsä herättivät kummastusta ja ihailua, ja kaikkialla missä hän liiteli ohitse kuului katselijain huulilta «ah!» joka ilmaisi heidän ihailunsa tunteita. Katsellessansa häntä Petrea vallan unohti vielä istuvansa. Petrea ei mielestänsä ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin hurmaavaa kuin oli Saara valssin pyörteissä. Mutta kreivitär Solenstråle nojatuolissansa ei sanonut sanaakaan siitä parista; jopa luulivat muut huomaavansa moittivan piirteen hänen suupielissänsä. Aftonstjernat liitelivät eteenpäin sangen arvokkaasti.
Valssin loputtua tuli Elise Saaran luokse; «tyttö kultani!» hän lausui ystävällisesti mutta vakavasti, «sinä et saa tanssia sillä tavalla. Rintasi ei siedä sitä. Miten sinun on lämmin. Oikeinhan hehkut!»
«Sehän on minun ilmanalaani!» vastasi Saara hymyillen; «siitä minä voin mainiosti!».
«Istu seuraavan tanssin aikana, minä pyydän sinua! On todellakin vaarallista noin kuumeta.»
«Ensi tanssinko? Mahdotonta! Minä olen luvannut sen eversti H...lle.»
«Älä ainakaan tanssi seuraavaa valssia, ja jos tahdot olla minulle mieleen, niin älä ainakaan tanssi sitä Schwartzin kanssa. Hän tanssii niin hurjasti eikä semmoinen ole terveellistä; sitä paitsi se ei ole sopivaa eikä kaunistakaan.»
«Juuri hänen kanssansa minä mielelläni tanssin valssia!» vastasi Saara uhkamielisesti ja ylpeästi mennessään pois. Loukattuna ja tyytymättömänä palasi äiti paikalleen.
Kreivitär Solenstråle kiitteli Eliselle hänen lapsiansa. «He ovat todellakin tanssiaisten koristuksena», hän sanoi, «charmant». Ja nuori poika, niin sivistynyt nuorimies, niin kaunis ja «comme il faut». Charmant! Mainiot tanssiaiset, vallan charmant’it.»
Isabella Aftonstjerna loi suloisia silmäyksiä kauniisen Henrikiin.
«Mitä hassutusta onkaan tuo tanssi!» torui asessori Munter väsyneen ja ärtyneen näköisenä istahtaessansa Eveliinan viereen. «Ei, katsokaapa kuinka he hytkyvät, hyppivät ja rasittavat itseään, ikäänkuin eivät vähemmällä laihtuisi! No sinä taivaan taatto! Miten se näyttää vaivaloiselta ja miten se on rumaa. Mahtaako se huvittaa heitä? Muutamille se näyttää olevan päivätyö, toiset taas hyppivät vimmastuneina ja osa taas ikään kuin ilvehtii. Ei, minä menen tieheni, sillä tästä tulen ihan hulluksi ja synkkämieliseksi, jos kauemmin katselen tätä erityisen suurta hulluutta.»
«Te ette ajattele niin, jos Eeva Frank olisi mukana tanssimassa!» vastasi Evelina tarkoittavasti hymyillen.
«Eeva!» vastasi asessori ja lempeä ilme levisi hänen kasvoillensa ja hänen silmänsä säihkyivät. «Eeva!, no, sen uskon. Nähdä hänen tanssivan on sama kuin nähdä sopusointuisuus ihka elävänä. Ah! minun mieltäni virkistää jo hänen pelkkä näkemisensä, hänen käyntinsä ja pienin liikkeensä; ja kun vielä tiedän, ettei tämä sointuisuus, tämä kauneus ole teeskentelyä eikä ulkonaista, vaan sielun tosi kuvastus!... Minä voin oikein hyvin hänen läheisyydessänsä ja minulle nousee oikein halu kiittää häntä herättämästänsä tunteesta. Hän on todellakin hyväntekijäni! Minä vakuutan teille, että se tunne oikein lepyttää minua ihmisiä kohtaan ja saattaa minun tyytymään kohtalooni. En voi selittää kuinka suloista se on, kun muuten alinomaa täytyy ärtyä ja suuttua noihin «niinsanottuihin Herramme taideteoksiin.»
«Mutta hyvä ystäväni, minkätähden teette niin? Enimmät ihmiset ovat kuitenkin...»
«Ah! Älkää nyt olko mikään ange de clemence, pitkämielisyyden enkeli, voidaksenne esiintyä jalompana kuin minä, sillä silloin täytyy minun olla harmissani teistäkin! Ja te olette kuitenkin yksi niitä, joita paraiten siedän. Minkäkötähden minun täytyy olla harmissani? Tyhmä kysymys! Minkä vuoksi ovat ihmiset tyhmät ja ikävät ja vieläpä pöyhkeilevät typeryydestänsä? Ja minkätähden olen itse tuommoinen ärri purri, pahempi kuin kukaan muu, ja miksi olen saanut kaksi häijyä silmää, huomatakseni niillä ainoastaan kaikki maailman vaillinaisuudet ja nurinpuolisuudet. Minun laitani voipi olla tuommoinen. Kun juolahtaa mieleen noin vaan ilman järjestystä ja kristillisiä tapoja tulla tupsahtaa maailmaan, kun ei kätkyensä ääressä näe isää eikä äitiä, ei kuule, ei näe eikä opi rahtuakaan semmoista, joka olisi rahtusenkaan opettavaista, niin ei ole alottanut elämäänsä varsin hauskasti. Ja kun sitten vielä on saanut nimen Munter![2] Oi taivaan taatto, Munter! Jos minua olisi sanottu Blaniukseksi tahi Skarniukseksi, tahi Brummeriukseksi tahi Grubleriukseksi tahi Rabarberiukseksi, niin olisi siinä kuitenkin ollut jotakin perää; mutta Munter! Sanokaa, eikö semmoisesta todellaki voi tulla synkkämieliseksi ja ärtyiseksi koko ijäksensä? Ja kun sitten vielä syntyy maailmaan nuhaisena, jota aina jatkuu, niin ettei voi katsoa taivasta kohti aivastamatta, onko se teidän mielestänne hauskaa ja mieltä ylentävää? No, entä sitten! Käytyäni sitten koulun läpi, nieltyäni kirjain pölyä, ja suoritettuani anatomian kurssin, niin että olen päässyt niin pitkälle, että oikein vihaan tointani ja olen rakastunut kauneuteen, niin luonnon kuin taiteen, sittenkin pitäisi minun kiittää onneani, jos voin ansaita leipäni alinomaan katselemalla ja hoitelemalla kaiken maailman rumuutta ja kurjuutta ja joka päivä käsitellä keltatautia, punatautia ja keuhkotautia! Sentähden en voikaan milloinkaan olla muuta kuin ärtyisä henkilö. Niin, ellei olisi kedon liljoja ja taivaan tähtösiä ja niiden yli joku, jonka – täytyy olla suuremmoinen! – ja ellei olisi ihmislasten joukossa tuota ihmisruusua Eevaa, ihanaa, suloista Eevaa! niin...» Asessori vaikeni, kyyneleitä nousi hänelle silmiin, mutta niiden ilme muuttui äkkiä, kun hän näki kokonaista viisi neitosta – tanssittiin «vapaata valintaa» – ja niiden joukossa nuo kolme lumoavaa neitosta Aftonstjerna veitikkamaisesti tanssiaskelin lähestyvän itseänsä. Hän loi heihin mitä tylyimmän katseen, nousi kiireesti ja juoksi tiehensä.
Saara tanssi toisen valssin Schwartzin kanssa ja vielä hurjemmin kuin ensimmäisen. Elise kääntyi pois, kovasti paheksuen, mutta Petrean sydän sykki salaisesti halusta saada tanssia niin hurjasti, ja hän seurasi heidän liikkeitään säihkyvin silmin. «Oi!» ajatteli hän, «jospa saisi lentää elämän läpi ilon hurmaavassa huumeessa!»
Se oli jo illan kuudes tanssi. Petrea istui yhä. Hän tunsi nenänsä punettuvan ja paisuvan. «Kas niin!» hän arveli, «hyvästi kaikki tanssin toiveet! Nyt tulen rumaksi, eikä kukaan edes välitä katsellakaan minua.» Samassa hän huomasi äidin katselevan häntä hieman nuhtelevasti. Petrea tunsi siitä ikäänkuin piston sydämmessänsä, mutta silloin nousikin samainen sydän vastustamaan semmoisia masentavia tunteita, jotka olivat hänet valtaamaisillaan. «Tämä on ikävää», hän ajatteli, «mutta eihän sitä voi auttaa, enkä minä ole syynä siihen. Tottapa tämäkin loppuu joskus. Ja kun ei kukaan tahdo huvitella minua, niin olkoon menneeksi! minä tahdon itse huvitella.»
Tuskin oli Petrea päättänyt niin, ennenkuin hän tunsi itsensä vallan virkistyneeksi siitä, ja riippumattomuuden ja vapauden tunteen lähde rupesi kuohumaan hänen mielessänsä. Hän tunsi kykenevänsä vaikkapa ottamaan alas kynttiläkruunut katosta, jopa hän tekisi sen, ennemmin kuin istuisi ihan hiljaa katselemassa miten muut elämänhaluiset nuoret hyppivät tanssin säveleiden mukaan. Eräs vanha herra nousi samassa teekuppi kädessä penkiltä vastapäätä Petreaa. Palvelusinnon «puuska» valtasi Petrean, hän syöksi auttamaan vanhusta asettamaan pois kuppinsa. Tämä peräytyi hämillään ja piti kieltävästi kiinni kupista, jonka Petrea tahtoi ottaa häneltä mitä kohteliaammin lausuen: «Saanko minä!» Herra hieman kumarsi, Petrea vähäsen niiasi heidän taistellessaan kupista, kunnes kursailematon ohi tanssiva pari tuuppasi kursailevaa paria, jolloin läikähdys ilmaisi Petrealle, ettei teekuppi ollutkaan – kuten hän arveli – tyhjä. Hämillään ja säikähdyksissään hän laski irti teekupin ja jätti vanhan herran teensä jäännöksen kanssa etsimään rauhallisempaa paikkaa. Itse hän joutui – hän tuskin itsekään tiesi miten – kiireesti istumaan erään vanhanpuoleisen rouvan viereen, joka näytti hyvin lempeältä ja ystävällisesti auttoi Petreaa pyyhkimään pois teeveden läikät. Petrea jo tunsi olevansa ikäänkuin vanha tuttava tälle oivalliselle vanhahkolle rouvalle, kysyi häneltä mitä hän arveli Svedenborgista ja rupesi selvittelemään hänelle omia mielipiteitään henkien manaamisesta, aaveista j. n. e. Rouva töllisteli Petreaa, luullen häntä vähän mielenvikaiseksi ja riensi muuanne istumaan. Hänen jättämällensä paikalle istahti raskaasti eräs lihava keski-ikäinen sotaherra huoahtaen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: «Ho ho, Jumalan kiitos! tässähän saan istua rauhassa!» Mutta ei! Hän ei ollut istunut siinä neljää minuuttia, ennenkuin Petrea häntä ahdisti, kehoittaen häntä ilmoittamaan valtiolliset mielipiteensä ja yhtymään Petrean kanssa toivomaan pikaista sotaa Venäjää vastaan. Everstiluutnantti Uh*** oli vähän välinpitämätön Petrean sotaisille tuumille, mutta tunsi arvattavasti kuitenkin asemansa vähän kiusalliseksi, sillä puhisten pari kertaa puh huh! hän nousi ja jätti Petrean yksin sotaisine ajatuksineen. Petreakin nousi suuremman yksimielisyyden ja mieltymyksen tarpeessa.
«Herran tähden. Petrea kulta, pysy paikallasi!» kuiskasi hänelle Louise, joka tapasi hänet seikkailemassa. Petrea oli nyt huomannut erään nuoren neidin, jolla oli yhtä vähän tanssionnea kuin hänelläkin, mutta joka silminnähtävästi osasi paljoa huonommin kantaa vastoinkäymisensä ja näytti olevan ihan valmis itkemään ikävästä ja odotuksesta. Petrean luonteenmukaista oli jakaa muille kaikkia mitä hänellä itsellään oli, usein unohtaen että se oli hyvinkin vastenmielistä muille. Nyt hän tunsi omaavansa jommoisenkin määrän rohkeutta ja tahtoi senvuoksi jakaa siitä vähäsen kovan onnensa kumppanille. Sentähden hän istahti tämän viereen. «En tunne täällä ketään, ja minulla on niin kauhean ikävä!» kuului avomielinen sydämmenpurkaus, jonka Petrea sai siinä kuulla, ja se tunki suoraan hänen säälivään sydämmeensä. Petrea luetteli onnettomalle nuorelle neidolle kaikki tuttavansa seurassa ja ryhtyi sitten, poistaaksensa vallitsevan mielen painon, rakentamaan tuulentupia kertoen suuremmoisista tulevaisuudentuumistaan. Hän koetti taivuttaa uutta tuttavaansa kunniasanallansa lupautumaan yhdessä hänen kanssansa panemaan toimeen seuranäytäntöjä, jotka osaltaan paljon vaikuttaisivat seuraelämän hauskuuteen. Sitten he vielä yhdessä perustaisivat opiston, missä opetettaisiin nuoria naisia laupeudensisariksi ja sitten he tekisivät pyhäinvaellusmatkan Jerusalemiin, vielä he yhdessä kirjoittaisivat romaaneja ja seuraavana päivänä eli oikeammin yönä he nousisivat ummelleen kello puoli kaksi ja kiipeisivät yhdessä korkealle vuorelle katselemaan auringonnousua. Petrea lopetti sen ja monet muutkin ehdotuksensa esittämällä veljenmaljan uudelle tuttavallensa. Mutta oi! Ei Petrean rohkea mieli, eivätkä suuremmoiset tuumat, ei seurateaatteri eikä pyhiinvaellusmatkakaan Jerusalemiin, eikä edes sinutteluesitys voineet elähyttää istuvaa nyreännäköistä nuorta neitosta. Petrea huomasi selvästi, että tanssiinpyyntö vaikuttaisi paremmin kuin kaikki hänen ehdotuksensa ja syvästi huoahtaen siitä, ettei hän ollut mies eikä siis voinut suoda hänelle sitä iloa, hän nousi ja jätti siihen turhan vaivansa esineen. Hänen katseensa etsivät uutta esinettä ja sattuivat kreivitär Solenstråleen. Kreivitär vallan hurmasi Petrean, jonka äkkiä valtasi mitä kiihkein halu tutustua häneen, tulla huomatuksi, sanalla sanoen jollakin tavalla lähestyä tanssiaisten aurinkoa. Petreasta tuntui kuin hän saisi hänestä itsekin jonkinmoista loistetta. Mutta millä tavoin se voisi tapahtua? Jos kreivitär pudottaisi nenäliinansa tahi viuhkansa, silloinhan hän voisi syöstä esiin, ottaa sen ylös ja jättää sen takaisin lausuen jonkun runomittaisen kohteliaisuuden (Petrea näet jo edeltäkäsin sepitti sen, ja siinä oli mainittu jotakin auringosta). Varmaankin se sangen paljon ja iloisesti kummastuttaisi kreivitärtä ja olisi edelleen tutustumisen aiheena, ja kenties ... mutta oi! hän ei pudottanut nenäliinaansa eikä viuhkaansa, eikä Petrealle näkynyt koituvan minkäänlaista tilaisuutta koreilla runollansa. Kuitenkin salainen voima veti hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi salin kuningatarta, samalla tavoin kuin kiertotähdet pyrkivät aurinkoa kohti. Aftonstjernat seisoivat tuikkien hänen ympärillänsä; taivuttaen valkoisia, helmillä koristettuja niskojansa kuullaksensa hänen leikillisiä huomautuksiansa. Sillä välin he hymyillen vastailivat kohteliaiden ja komeiden herrojen mielistelyihin ja tanssiin pyyntöihin. Se oli komeata ja kaunista, ja Petrea huokasi halusta päästä «la haute voléen» seuraan. Samassa tuli Jacobi hengästyneenä, riensi hänen luoksensa ja pyysi häntä seuraavaan katrilliin. Iloisena kiitti Petrea, mutta sävähtäen tulipunaiseksi liikutuksesta saadessaan jakaa onneansa hän lausui heti sen perästä:
«Saanko vastaanottaa pyyntönne toisen hyväksi. Tehkää minulle ilo ja pyytäkää tuo nuori neiti, joka istuu tuolla ikkunan luona – meidän, vasemmalla puolellamme...»
«Mutta minkä tähden? Miksi ette tahdo...»
«Minä rukoilen teiltä sitä! Minua huvittaisi enemmän nähdä hänen tanssivan kuin itse tanssia.»
Jacobi vielä pari kertaa ystävällisesti uudisti pyyntönsä, mutta teki sitten niin kuin Petrea pyysi.
Petrean sydän oikein suloisesti lämpeni, kun hän näki minkä vaikutuksen pyyntö teki hänen uuteen ystäväänsä. Mutta kohtalo ja kandidaatti näkyivät päättäneen, että Petrean piti tanssia katrilli ja niin he yhdessä esittelivät hänelle loistavapukuisen nuoren upseerin, joka komeili tummilla silmillään ja mustalla tukallaan, tummilla, tuuheilla viiksillään ja uljaalla koollaan sekä näytti hyvin tuimalta. Petrealla ei ollut mitään syytä eikä hän tohtinutkaan kieltäytyä tanssista. Mielestänsä hän ei milloinkaan olisi voinut saada kunniallisempaa korvausta istumisestansa ja hän huomasi sitten parin minuutin kuluttua seisovansa ihan kreivitär Solenstrålen nojatuolin vieressä, tanssimassa samaa katrillia kuin «illan tähdet» Aftonstjernat, kandidaatti vastatanssijana. Petrea tunsi aivan kohoavansa ja olisi tuntenut itsensä oikein autuaalliseksi, ellei hänen levoton henkensä olisi lakkaamatta yllyttänyt hänen haluaan päästä tuon ihanan, komean rouvan huomion alaiseksi, etenkin nyt kun hän seisoi häntä niin lähellä. Hänen leningilleen tai jalalleen polkeminen olisi kyllä ollut läheinen keino, josta olisi saanut aihetta moniin kauneihin anteeksipyyntöihin, mutta se ei itse asiassa olisi ollut kohteliasta eikä kaunista, vaan olisi osoittanut kömpelyyttä. Jos hän jostakin syystä olisi kaatunut hänen jalkojensa juureen, ja siten hänen nostamana saanut kiittää häntä sievällä runolla, jossa puhuttiin auringosta, niin olisi se tosin ollut parempi, mutta – nyt oli Petrean vuoro tanssia. Oliko Petrea niin istumisesta hermostunut (jos semmoista sanaa sopii käyttää), ettei hän voinut oikein hallita jäseniään, tahi oliko se tarmon puutteesta niukan päivällisen vaikutuksesta, tahi oliko siihen syynä hänen tavallinen hajamielisyytensä – varmaa vaan on, että ensi luovittelussa hän erehdyksestä meni vastatanssijansa vasemmalle puolelle ja tuli siten suoraa häntä kohti; Jacobi syrjäytyi, mutta Petrea oli ehtinyt korjata erehdyksensä, ja kun kandidaatti jälleen siirtyi vasemmalle, niin oli Petrea jo siellä, ja siinä hypellessä hän niin hautasi nenänsä Jacobin liiveihin ja takertui hänen jalkoihinsa, että kun Jacobi vallan epätoivoisesti koetti päästä hänen ohitsensa, he molemmat kaatuivat lattialle kesken katrillia. Kyynelsilmin noustessansa Petrea huomasi edessänsä molemmat nuoret veljekset B***, jotka silmälaseinsa lävitse häntä tähystelivät ja olivat vallan pakahtumaisillaan nauruun. Salainen vilkaisu vakuutti Petrealle, että äitinsä ei ollut häntä nähnyt, ja toinen, että kreivitär Solenstråle nyt oli hänet huomannut ja hymyili viuhkansa takaa. Edellinen varmuus tyynnytti hänen mieltänsä jälkimäisen suhteen ja hän vakuutti hartaasti sydämmestänsä pahoillaan olevalle Jacobille, ettei hän ollut loukannut itseänsä, ettei se tehnyt mitään ja ettei kandidaatti ollut siihen syypää j. n. e., loi sitten tyynen katseen yhä vielä nauraviin herroihin ja tanssi rohkeasti paikalleen. Mutta hänen tanssittajansa käytös ja äkkiä muuttunut esiintyminen vaikutti kummallisesti Petreaan. Vakavalla katseella hän näet pakoitti veljekset B*** vaikenemaan sopimattomasta naurustaan ja rupesi nyt puheliaaksi, kohteliaaksi ja iloiseksi, hän joka siihen asti oli ollut niin harvapuheinen ja ainoastaan «niin» ja «ei» sanoilla vastannut Petrean kaikkiin puheyrityksiin. Hän koetti kaikilla tavoin haihduttaa Petreasta ikävän sattuman muiston, menipä niinkin pitkälle, että pyysi häntä kumppanikseen illallisen jälkeen tanssittavaan angleesiin. Petrea älysi hänen hyväntahtoisuutensa, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen sydämmensä sykki ilosta siitä, että hän voi katrillin loputtua juosta äitinsä luokse kertomaan: «Äiti, minut on pyydetty tanssimaan angleesia illallisen jälkeen! Mutta pikku «kaaos» ei milloinkaan saanut säilyttää samaa tunnetta eikä ajatusta rauhassa. Heti syöksi siihen niin monta muuta aatosta, että ensimäinen vallan haihtui. Niin tapahtui nytkin. Petrean ensi tunnelma nuoren luutnantti Y–n ystävällisyydestä oli: «Miten hän on hyvä!» Toinen oli: «Ehkä hän pikkusen minusta pitää!» Ja siinä tuokiossa syöksi hänen päähänsä tulvanaan hakkailemis- ja kosimiskuvitteluja ja ne saivat Petrean aivot vallan ymmälle. Sillä eihän hän tahtonut joutua naimisiin, eihän toki! Mutta olisipa kuitenkin hurmaavaa saada kosija ja joutua «esineeksi» kuten Saara ja Louise. Ehkä oli nuori luutnantti Y*** läheistä sukua kreivitär Solenstrålen kanssa, ja «kreivitär Solenstrålen veljenpoika kosii Petrea Frankia» – voi taivaan taatto miten kauniilta se kuuluisi! Mikä ylennys! Voihan vähempikin päätä huimata. Petrean elinvoimat vallan kuohuivat yli äyräittensä niistä mielikuvitteluista ja äkkiä hän muuttui oikeaksi koketiksi, joka jos jollakin tavalla koetti pauloihinsa kietoa esineensä, ja siinä oli, sillä kertaa valkoisella kätösellä – joka oli vilkkaassa liikkeessä – käsien kauneuskin kun on oikullinen, hyvinkin tärkeä osa. Petrean pakinoiminen ja ilahteleva vilkkaus saattoi usein äidin lornettinsa lävitse levottomasti tähystelemään sinnepäin, äiti oli näet vähäsen lyhytnäköinen ja sitäpaitsi Louise loi Petreaan katseita, jotka varmaankin olisivat vaikuttaneet jäähdytysjauheen tavoin, ellei Petrea olisi ollut liian huumaantunut niitä huomataksensa. Läheisyydessä istuvien huomion ja hymyilyt käsitti Petrea hyväksymiseksi, mutta erehtyi siinä, sillä heitä vaan huvitti tuo pieni mielistelevä, sangen vaaraton pikku neitonen. Luutnantti Y**tä kuitenkin todella huvitti Petrean vilkkaus, hän jatkoi katrillin loputtua keskustelua ja saattoi hänet erääsen sivuhuoneesen, joka seikka yhä vahvisti Petrean luuloa, että hän oli muka valloittanut hänen sydämmensä. Samassa huoneessa lauloi Isabella Aftonstjerna harpun säestämänä pienen ranskalaisen romanssin, jonka kaikki värssyt loppuivat sanoihin:
«Hommage à la plus belle,
Honneur au plus vaillant.»[3]
Maailma hurmasi Petrean; laulu siirsi hänet ritarikauden ihanaan aikaan. Luutnantti Y** oli hänestä ritarillisuuden esikuva ja vastapäätä oleva peili näytti hänelle hänen omat kasvonsa ja nenänsä niin edullisessa valossa, että hän, nähdessään siitä ilosta säihkyvät silmänsä, piti itseänsä melkeinpä kaunottarena. Kaunis ruusupensas kukki ikkunassa; Petrea taittoi ruusun ja antoi sen luutnantti Y**lle lausuen:
«Honneur au plus vaillant!»
Petreasta tuo sattui erittäin sukkelasti ja parhaasen aikaan ja hän odotti salaa, että hänen ritarinsa laskisi hänen jalkainsa juureen myrtinoksan, jota hän leikkien piteli ja siihen lisäisi sangen sopivasti:
«Hommage à la plus belle!»
«Kiitän nöyrimmästi!» lausui luutnantti Y**, onnettomuutta ennustavalla välinpitämättömyydellä ottaen ruusun; mutta kohtalo pelasti Petrean turhaan odottamasta sitä kohteliaisuutta, jonka hän oli määrännyt itselleen, sillä äkkiä syntyi levotonta liikettä tanssisalissa ja kuului huutoa: «hän pyörtyy!... Herra Jumala!... Saara!...»
Myrtinoksa, ritari, valloitus, kaikki hävisi äkkiä kerrassaan Petrean mielestä ja huudahtaen pelosta hän syöksi luutnantti Y**n ohitse tanssisaliin, samassa kuin Saara pyörtyneenä kannettiin sieltä pois. Kiivas tanssi oli pyörryttänyt Saaran. Mutta kun hänet oli kannettu hiljaiseen viileään huoneesen, ja häntä kostutettu kylmällä vedellä ja hajuvedellä, niin hän pian virkosi ja valitti ainoastaan päänkivistystä. Sitä kipua Saara hyvin usein sairasti, joten se oli hyvin tavallista ja lakkasi aina pian, jos hän vaan sai siihen eräitä lääkkeitä.
«Rohtoni!» hän pyysi heikolla äänellä.
«Missä, missä ne ovat?» kysyi Petrea valmiina juoksemaan vaikka Kiinaan asti.
«Pienessä lippaassa. Meidän huoneessamme!»
Nuolen nopeudella riensi Petrea pihan yli itäiseen siipirakennukseen. Hän etsi huoneesta, jonne heidän tavaransa olivat tuotu. Mutta lipasta siellä ei ollut. Varmaankin se oli jäänyt vaunuihin. Missä olivat vaunut. Ne olivat vaunuliiterissä lukon takana. Mistä saada avain? Suurta vaivaa sai Petrea nähdä ennenkuin hän pääsi sinne ja ennenkuin hän lyhty kädessä oli etsinyt vaunujen joka komeron ja löytänyt hakemansa lippaan. Mutta suuri oli hänen ilonsakin, kun hän hengästyneenä ja riemuiten, tärkeä rohtopullo kädessänsä riensi Saaran luokse. Palkinnoksi Petrea sai ylen tärkeän toimen: tiputtaa siitä 60 tippaa Saaralle. Mutta tuskin oli Saara nielaissut niitä, ennenkuin hän kiivaasti huudahti: «Sinä tapat minut, Petrea! olet antanut minulle myrkkyä; ihan varmaan Louisen nestettä!» Niin olikin. Petrea oli ottanut väärän pullon. Suuri hämmästys!
«Sinä olet aina niin kömpelö, Petrea!» huudahti Saara suuttuneena; «sinä kyllä voisit kuten sadun aasi musertaa ystäväsi pään karkoittaessasi siitä kärpäsen!»
Nuo olivat kovia sanoja Petrea raukalle, joka jo oli vähällä juosta pois korjaamaan erehdystänsä.
Erehdyksen tuottama mielipaha nosti hänelle kyyneleet silmiin ja ajoi veren päähän. Hänen nenänsä rupesi kovin vuotamaan.
Louise, kovin nyreissään Saaran tylyydestä Petreaa kohtaan ja vähän siitäkin, että hän oli sanonut hänen rohtonestettänsä «myrkyksi» loi häneen arvokkaan ja moittivan katseen ja rupesi mitä hellimmin hoitamaan itkevää, verta vuotavaa siskoaan. Vihan väkijuomako vai Louisen nestekö haihdutti Saaran päänkivistyksen – Louise uskoi viimeistä ihan varmasti – varmaa vaan oli, että Saara äkkiä parani, nousi ja palasi seuraan lausumatta ainoatakaan lohdutuksen sanaa Petrealle. Petrea ei voinut mennä illalliselle ja Louise jäi hellästi hänen luoksensa. Heille tuotiin ruokaa sinne. Evelina täti, Laura ja Kaarina, jopa sotaneuvoksenrouvakin kävi tuomassa heille kaikenlaisia herkkuja. Heidän ystävällisyydestänsä Petrea pian tyyntyi ja virkistyi. Pitihän hänen tanssia angleesi illallisen perästä «le plus vaillantin» kanssa, niinkuin hän sanoi luutnantti Y**tä, joka oli tykkänään valloittanut Petrean tosin aivan varustamattoman sydämmen.
Angleessi oli jo alkanut, kun siskot yhdessä astuivat saliin. Kandidaatti tuli heille innokkaasti ja levottomasti vastaan. Hän oli pyytänyt Louisen siihen tanssiin ja seisoi kohta hänen rinnallaan tiheässä rivissä. Petrea odotti «le plus vaillantin» syöksevän hänen luoksensa ja tarttuvan hänen käteensä, mutta katsahtaessaan tanssisalissa ympärilleen hän näki hänet – ei syöksevän hänen luoksensa, vaan – tanssivan Saaran kanssa – Saaran, joka oli entistään kauniimpi ja häikäisevän loistava. Petrean uskottomalle ritarilleen lahjoittama ruusu ja hänen toivomansa myrtinoksa olivat nyt Saaran rinnassa. «Le plus vaillantin» silmät olivat lakkaamatta luodut «la plus belleen», sillä siksi sanottiin kohta Saaraa yksimielisesti. Aftonstjernojen loiste himmeni yön kuluessa heidän tanssista kuumennuttuaan, mutta Saaran tähti loisti sitä kirkkaammin. Hänet esitettiin kreivitär Solenstrålelle, joka kiitteli häntä ylenpalttisesti sekä sanoi hänen olevan «la reine du bal!» – tanssiaisten kuningattaren – josta Aftonstjernat tulivat hyvin nyrpeiksi.
«Saakeli soikoon! miten hän on kaunis!» huudahti vanha herra, joka aikaisemmin oli taistellut Petrean kanssa teekupistansa, ja joka nyt huomaamattaan polki häntä jalalle tunkiessaan etemmäksi paremmin nähdäksensä «la reine du balin».
Hyljättynä, nöyryytettynä, hiljaa ja poljettuna vetäytyi Petrea takaisin toiseen huoneesen. Illan tapahtumat virtailivat takaisin hänen sieluunsa ja näyttäytyivät hänelle sangen muuttuneessa valossa. Peili, joka vähän aikaisemmin oli mielistellyt häntä luulolla, että häntä voisi sanoa «la plus belleksi» näytti nyt hänelle punaisen paisuneen möhkäleen ja se möhkäle oli – hänen kasvonsa. Petrea muisteli käytöstänsä luutnantti Y**n seurassa ja oli nyt mielestänsä mitä naurettavin ja onnettomin ihmisistä. Hän oli sinä hetkenä ihan kyllästynyt itseensä. Ellei pienet pidot olisi olleet hankkeessa, mieluinen hämmästys, jota Petrea jo kauan oli valmistellut Saaralle ja joka parin päivän perästä tulisi ilmi, niin... Mutta nyt juolahti se hänen mieleensä ja oli, kuin auringonpaiste synkkien pilvien lomitse olisi valaissut Petrean sielussa vallitsevan yön. Ja tieto että voi ilahuttaa sitä, joka sinä iltana oli tehnyt hänelle niin pahaa, saattoi hänen mielensä lempeäksi ja tyytyväiseksi.
Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä – herra ja nainen – astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt, valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa; tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat vapaasen avaruuteen.
Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta, jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta, mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen eteni avaruuteen.
«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta ikäänkuin tahtoen sitä syleillä.
«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!»
Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi: «viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän! Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta, valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni, kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on välttämätöntä. Vapaus on oleva liittomme perustus ja tunnussana.»
«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen, alamaisimpana orjanasi.»
Mies polvistui hänen eteensä. Nainen kumartui hänen puoleensa ja kosketti huulillaan keveästi hänen otsaansa. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisillensä pitäen häntä siten tuokion kumarruksissa. Ylvästelevä pilkkahymy leikki naisen sitä huomaamatta hänen huulillaan.
«Anna minun mennä, Herman! Joku tulee!» pyysi nainen. Hän ei heti totellut ja kun nainen väkisin kohotti ylpeätä päätänsä, säihkyivät mustat silmät vihasta.
He menivät sisään, toinen pari astui parvekkeelle.
Mies. «Odota, anna minun paremmin kääriä viittani ympärillesi. Tuuli on viileä!»
Nainen. «Oi! miten suloiselta tuntuu, kun se niin lämpimästi kääriytyy ympärillemme. Näetkös miten seisomme tässä taivaan ja maan välillä erillämme koko muusta maailmasta?»
Mies. «Sitä en näe, näen vaan kauniin maailmani sylissäni. Sinä olet minun omani, Laura! Laura, sano minulle oletko onnellinen?»
Nainen. «Oh, en!»
Mies. «Kuinka?»
Nainen. «Ah! en, en ole onnellinen, sillä olen vallan autuaallinen! Minusta tuntuu siltä kuin en milloinkaan voisi ansaita tämmöistä autuutta, en voi käsittää, että se todellakin on tullut osakseni! Oi, Arvid, saan elää sinun kanssasi, äitini, siskoni, kaiken sen ympäröimänä mitä enimmin rakastan. Oi, kun saan ainiaan, ainiaan olla omasi!»
Mies. «Sano ikuisesti, Laurani! Liittomme kestää koko elämämme ja vielä haudan tuollakin puolen. Täällä kuten taivaassakin, koko ijankaikkisuudessa olen sinun ja sinä minun!»
Nainen. «Hiljaa, Arvid! kuulen äitini äänen, hän kutsuu minua. Menkäämme hänen luoksensa.»
He menevät sisään, uusi pari astuu parvekkeelle.
Mies. «Pidättekö, Louise serkku, iltailmasta? Louise serkku, olette vähän romantillinen, luulemma. Pidättekö, Louise serkku, tähdistä? Minäkin rakastan tähtiä! Muistan runoilijan sanat:
... «vaiti kuin Egyptin papit,
käyvät...»
Katsokaa, Louise serkku, tuolle puolen, länteen päin, siellä on Östanvik. Jos, Louise serkku, olisitte huvitettu käväisemisestä siellä, niin minä pyytäisin saada viedä teidät sinne uusissa landoovaunuissaoi. Louise serkku, luulen varmasti, että pitäisitte Östanvikista. Persikat kukkivat paraikaa kasvihuoneissa; se on oikein kaunista katsella.»
Syvä huokaus kuuluu.
Nainen. «Ken huokaa noin?»
Eräs ääni. «Eräs, joka on köyhä ja ensi kertaa kadehtii rikasta.»
Mies. «Vai rikasta? rikas, hyvänen aika, rikas en juuri ole. Mutta tulen toimeen, Jumalan kiitos! tulen toimeen! Voin kunniallisesti elättää itseni ja perheeni; kylvän 200 tynnyriä viljaa, ja mitä arvelee Louise serkku ... mutta missä on Louise serkkuni?»
Ääni. «Hänestä varmaankin tuntui tuulevan kylmästi Östanvikin puolelta.»
Herrat astuvat samassa sisään, kun eräs nainen astuu ulos parvekkeelle.
Hän on yksin. Illan pettymykset painavat hänen sydäntänsä ja ne tuntuvat olevan sitä nöyryyttävämmät, kun ovat halpaa laatua. Pari kuumaa kyyneltä vierii kiireesti ja ääneti hänen poskiltansa. Illan tuuli suutelee ne lempeästi. Hän katsahtaa taivasta kohti; ei milloinkaan se ole näyttänyt hänestä niin korkealta ja suuremmoiselta. Hänen sielunsa kohoaa, kohoaa katsetta korkeammaksi, tunkeutuu ihmissydänten mahtavan tutkijan luokse ja Hän antaa hänen aavistaa, että sydän rakkautensa kautta kerran vielä unohtaa maailman kaikki vastoinkäymiset tahi alistuu niihin.
Päivät kuluivat iloisesti Akselholman yhtämittaisissa huvituksissa. Petrea kirjoitti kotona olevalle siskollensa pitkiä kirjeitä, niin suorasanaisia kuin runomittaisiakin ja kertoi kaikki mitä siellä tapahtui. Omat vastoinkäymisensä – ne lisääntyivät päivä päivältä – hän kertoi niin hullunkurisella tavalla, että se, mikä ennen oli ollut hänelle kiusana, nyt tuli ilonaiheeksi sekä hänelle että hänen perheellensä. Isältänsä hän eräänä päivänä sai pienen kirjeen, johon oli kirjoitettu seuraavasti:
«Hyvä lapseni.
Kirjeesi, tyttö kultaseni, huvittavat minua ja siskojasi kaikesta sydämmestä; minua, ei yksistään niissä olevien hauskojen kertomusten tähden, vaan etenkin sen tavan vuoksi, jolla käsität sen mikä ei ole hauskaa. Pysy semmoisena, lapseni ja – sydämmeni iloitsee sitä ajatellessani – sinä olet edistyvä viisauden ja onnellisuuden tiellä. Silloin sinä ilolla tunnustat todeksi siunatun tosiasian, jota kaikkialla historiassa vakuutetaan, ettei ole mitään pahaa, jota ei voi tehdä hyvän välikappaleeksi. Niin voivat omat vikammekin olla meille kohottimena pyrkiessämme eteenpäin parannuksen tiellä. Sano sydämmelliset terveiseni siskoillesi heidän ja
sinun
hellältä isältäsi.
Petrea suuteli näitä rivejä vuodattaen kiitollisuuden kyyneleitä. Hän kantoi ne monta päivää povessansa, hän säilytti ne läpi koko elinaikansa kalleina ohjeina voidaksensa onnellisesti kestää elämän monensuuntaiset tuulahdukset.
Louiselle tyrkytettiin hyvin usein leikillä Tuure serkkua ja Tuure serkulle tarjottiin Louise serkkua. Tuure serkulle oli Louise serkun tarjoominen hyvin mieleistä, hänestä oli mieleistä kuulla että Östanvik oli emännän tarpeessa ja että hän itse tarvitsi hienon rouvan, että Louise Frank oli yksi paikkakunnan ymmärtäväisimpiä ja sivistyneimpiä neitoja ja sitä paitsi «niin kunnioitetusta perheestä»! Tilanomistaja jo puoleksi otti vastaan onnentoivotuksia kihlauksensa johdosta. Mitä hänen mielitiettynsä arveli asiasta oli vaikeampi tietää. Louise oli tosin aina kohtelias «Tuure serkulle», mutta tuo samainen kohteliaisuus ilmaisi kuitenkin ennemmin välinpitämättömyyttä kuin ystävällisyyttä, ja monen mielestä hän kummastuttavan, väsymättömästi aina kieltäytyi suostumasta Tuure serkun yhtä väsymättömään pyyntöön ajaa Östanviikin uusissa landoovaunuissa «minun raudikkoni» vetämänä, joita kaikkia neljää ajetaan yksillä ohjaksilla. Moni väitti hienon, herttaisen Jacobin olevan paljoa lähempänä Louisen sydäntä kuin rikkaan tilanomistajan. Mutta Jacobiakin Louise kohteli niin tasaisesti, niin tyynesti ja mutkattomasti, ettei kukaan tullut siitä hullua viisaammaksi. Kaikki eivät tietäneet yhtä hyvin kuin me, että Louisen mielestä oli naisen arvolle kuuluva osoittautua niin täydellisesti välinpitämättömäksi miesten kohteliaisuuksille tai lemmenkuiskeille, doux propos’illa, kunnes he ovat kokonaan puhuneet asiansa ja ilmoittaneet tunteensa. Louise halveksi mielistelemishalua siihen määrin, että hän pelkäsi kaikkea, joka siihen vähäkään vivahti. Louisen nuoret ystävät laskivat leikkiä hänen ankarista mielipiteistään ja ennustivat hänen jäävän vanhaksi piiaksi.
«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti.
Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.»
Hyvin arvokkaasti Louise vastasi: «Hän istukoon!»
Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä, puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät kuitenkin toisin.
Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua, etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä, vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä!
Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä – – ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!»
«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä – pojakseni!»
«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni kiitollisuuttani ja rakkauttani...!»
Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana.
Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa, salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa. Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois.