Leonorea.
Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän. Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä, nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin kasvoihinsa.
«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten kanssa?»
«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta.
«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?»
«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla. Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!»
«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.»
«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles minua nyt vähän iloisemmin Leonore!»
«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.»
«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, – niin pudista sinä vaan päätäsi! – Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi mitään, siskoseni.»
«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!»
«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?»
«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä äiti minusta välittäisi.»
«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä, että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?»
«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma, jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...»
«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin! Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi – niissä on jotakin niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; – mutta odota! kunhan ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...»
«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä – kuinka ne parannat?»
«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat tasaiset – ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän paremmalla hoidolla. Ja nenäsi – – annappas minun nähdä! – niin, jos se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs! Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi, niin luulen sinun olevan oikein kauniin.»
«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa.
«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin erityistä, – ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan äidille siitä.»
«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän.
«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.»
Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa. Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi:
«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman kaunein nainen.»
«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi olla rakastettuna omassa kodissansa!»
«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja rakastan sinua niin paljon.»
«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.»
«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!»
«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.
«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla. Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän –.»
Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian hyvät!»
«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot. Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja! Tämä on hurmaavaa!»
Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa miten käy