D–n ravintolasta.
On ilta; isä on kaupungilla huomisen laivamatkan valmistusten tähden. Olen yksinäni, sumu on sakeana likaisten ravintolanikkunien ulkopuolella, sydämmenikin on raskas ja täysi; – minun täytyy keskustella kanssasi. Oi Leonore! se on siis tehty; raskas askel on otettu, – olen erossa kodistani, omaisistani, en saa pitkään aikaan nähdä teidän lempeitä kasvojanne, en kuulla lohduttavaa ääntäsi – ja sen tähden – etten ansaitse sitä, sen tähden, että olen häirinnyt kotini rauhan; – niin Leonore, turhaan sinä tahdot puolustaa minua ja sovittaa minua itseni kanssa; minä tiedän olevani rikoksellinen siksi, että olen toivonut, tahtonut – ainakin silmänräpäykseksi – – oi! tahtoisin nyt niinkuin eronhetkenä suudella Louisen hameenhelmoja ja rukoilla «anna anteeksi, anna anteeksi!» Olen tuominnut itseni, olen julistanut itseni pannaan, pakenen ... pakenen, jotta en enää häiritsisi heidän onneansa. Olin pilvenä heidän taivaallansa; mitäpä pilvellä oli siellä tekemistä? Haihduttakoon sen tuuli! Oi Leonore! on kuitenkin katkeraa, sanomattoman katkeraa, ettei voi, kun sydän vallan hehkuu kiitollisuudesta, tehdä sille jota rakastaa mitään sen parempaa kuin – lymytä, paeta, olla olemattomissa. Mutta mieluummin sillä tavoin, niin, tuhat kertaa ennemmin kätkeytyä maan poveen kuin tehdä pahaa heille! Tosiaankin, jos voisin sillä tavoin voittaa heille jotakin, niin joutaisin jyväsen tavoin muuttua mullaksi, voidakseni sen kautta itää ja sitten tuottaa heille meheviä tähkäpäitä, – se olisi minulle suloista ja mieleistä, Leonore! Kiitetään niitä, jotka kuolevat rakkauden, kunnian, uskonnon, korkeiden, jalojen pyrintöperien tähden. Minkä tähden? Onhan Jumalan armolahja että saa siten kuolla! Kuolemassa on eloa. Tiedän elämän, joka on kuolemaa, kuoleman, joka kuitenkin elää pitkät tuskalliset päivät ..... kun on itsellensä taakkana eikä iloksi kenellekään ... oi, se on katkerata! Minkä tähden autuuden- ja nautinnonhimo ijankaikkisena janona polttaa ihmisen sielua, kun virkistävä lähde Tantaluksen lähteen tavoin –? Leonore! Silmiäni kirvelee, päätäni pakottaa, epätoivon hyrskyt temmeltävät sydämmessäni. En ole hyvä, en ole nöyrä enkä alistuvainen. Sieluni on kaaos. Vähäsen multaa otsan ja rinnan päälle – se tekisi minulle hyvää.