Eräs keskustelu.
Jacobi oli matkustanut pois. Lokakuu oli tullut myrskyineen ja pitkine hämärineen, jotka ovat niin pimeät ja raskaat niille, joiden elämää selkeät ajatukset tahi ystävälliset katseet eivät valaise.
Eräänä iltana oli Henrik tavattoman kalpea tullessaan alas teelle. Siskojen kyselyyn, mikä oli syynä siihen, hän vastasi itsellään olevan kovan päänkivistyksen ja lisäsi puoleksi leikkiä laskien, puoleksi totisesti: «kyllä sentään tuntuu hyvältä kerran päästä erilleen tästä raskaasta ruumiista! Se on hyvin suureksi vaivaksi!»
«Miten sinä puhut!» sanoi Louise; «parasta on kuitenkin pitää se, ponnistella vähemmän eikä valvoa öisin lukien, niin ei tule päiväksi päänkivistystä!»
«Teidän majesteettinne, saan kaikkein nöyrimmästi kiittää nuhteista! Mutta jos ruumiini ei tahdo olla sieluni alamainen, vaan tahtoo kukistaa sen, niin minua haluttaa taistella ja riidellä sen kanssa.»
«Kotelostahan perhonen muodostuu!» intti Gabrielle hienosti hymyillen ripotellessaan ruusunlehtiä parille perhoskotelolle, joiden oli määrä hänen kukkapöydällään uinua yli talven.
«Niin, niin!» vastasi Henrik, «mutta miten raskaasti sen kuori painaa perhosen siipiä. Minua painaa ruumiillinen kotelo! Mitä voisikaan sielu vaikuttaa, nauttia, miten elää, ellei sitä olisi! Mitä me voisimmekaan tuntea ja miettiä selkeinä hetkinä! Mikä käsityksen selkeys! Mitkä ihannetunteet täyttävätkään sydämmen! Tahtoisin sulkea koko maailman syliini, käsittää katseellani, elähyttää ja innostuttaa kaikki tulellani. Oi, siinä on kyllyyttä, siinä kirkkautta ja selvyyttä! Niin, jos Herramme tulisi semmoisena hetkenä luokseni, niin ojentaisin hänelle käteni ja sanoisin: «hyvää päivää veikko!»
«Henrik kulta!» lausui Louise hieman loukkaantuneena, «nytpä luulen ettet oikein tiedä mitä sanot.»
«Niin», jatkoi Henrik huomaamatta keskeyttämistä, «siltä voi tuntua, mutta ainoastaan hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiertää kotelo koko painollaan olemuksemme ympäri maallisen tomukuorensa ja me tyrmistymme, nukumme ja vaivumme paljon syvemmälle kuin sitä ennen olimme. Ja silloin näemme kirjoista ainoastaan painettuja sanoja, emme löydä sielustamme tunteita emmekä aatteita, ja niitä ihmisiä kohtaan, joita ennen palavasti rakastimme, olemme silloin jäykät ja tylyt. Oi, siitä voi joutua vallan epätoivoon!»
«Sinun olisi paljon parempi», lausui Louise, «mennä nukkumaan, silloin päänkivistys ja paino häviäisivät.»
«Mutta se on minun mielestäni ikävä keino!» lausui Henrik hymyillen. «On inhottavaa että tarvitsee niin kauan nukkua! Mitä kunnollista voipi ihmisestä tulla, jos hän on unikeko? «Les hommes puissants veillent et veulent.» Mahtavat miehet valvovat ja tahtovat! sanoo Balzac, ja se on oikein. Ja kun kurja raskasmielisyyteni tarvitsee niin paljon unta, niin ei minusta varmaankaan tule mitään suurta. Sitä paitsi tuo sielun hereilläolon tenhoava lumous juuri vaikuttaa tuon köyhyyden tunteen niiden sammuessa. Oi! voin varsin hyvin käsittää, että moni on ulkonaisilla kiihoitusaineilla koettanut herättää tahi pitkistää niitä hehkuvalla viinillä jälleen herättääksensä sielun.»
«Silloin käsität vaan sen mikä on sangen halpaa ja ymmärtämätöntä», vastasi Louise. «Juuri semmoisia herätyksiä on meidän kiittäminen, että Ruotsissa on niin paljon juoppoja ja huonoa väkeä, niin että tuskin enää tohtii liikkua kaduillakaan!»
«En minä sitä puolusta, Louise kulta!» vastasi Henrik lempeästi hymyillen siskonsa vilkkaudelle, «mutta voin kuitenkin käsittää sen ja muutamissa kohden annan sen anteeksikin. Elämä on usein niin raskas ja katkera, mutta innostuksen hetket tuottavat sille suloutta; ne ovat salamoita ijankaikkisesta elämästä.»
«Ovatpa tosiaankin!» lisäsi Leonore, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut veljensä sanoja ja jonka silmät vettyivät hänen sanoistansa. «Niin selvältä ja kirkkaalta, niin täyteläiseltä tuntuu varmaankin elämä, kun kerran olemme täydellisesti vapautuneet kotelosta, emme yksistään ruumiin, vaan sielunkin siteistä. Kenties ovat semmoiset hetket määrätyt osaksemme täällä maan päällä, houkutellaksensa meidät ylös isän kotiin ja antaaksensa meidän tuntea sen ilmaa.»
«Ihana ajatus, Leonore! Sillä jos nuo välähdykset todellakin ovat ilmestyksiä sisimmästämme, todellisesta, täällä vielä vangitusta elämästämme, hyvä Jumala! miten ihanaa olisi saada... Mutta oi! nuo pitkät pimennyshetket, mitä ne sitten ovat?»
«Kärsivällisyydenkoetuksia, valmistusaikoja!» vastasi Leonore hellästi hymyillen. «Sitäpaitsi nuo kirkkaat hetket kyllä palaavat ilahuttamaan meitä valollansa, ja sitä useammin mitä enemmän me lähestymme täydellisyyttä. Mutta meidän täytyy myöskin osoittaa kärsivällisyyttä itseämmekin kohtaan, Henrik; meidän täytyy oppia tässä elämässä odottamaan aikaamme!»
«Sinä puhut tosi sanan, siskoni! Minun täytyy suudella sinua kädelle! Ah, niin, jos...»
«Olkaa nyt hiukan vähemmän tunteellisia ja esteetillisiä siellä, ja tulkaa tänne juomaan teetä!» huusi siihen «vanhin siskomme». «Kas tässä, Henrik, kupillinen väkevää ja kuumaa teetä, se kyllä tekee päällesi hyvää. Mutta illalla ja huomenaamuna sinun pitäisi nauttia ruokalusikallinen rohtonestettäni!»
«Siitä varjelkoon meitä laupias... Me ringrazia carissima sorella! Sisko kulta me... Aber, aber .. charmante Gabrielle, ihastuttava Gabrielle! pisarainen portviiniä tekisi teen vieläkin voimakkaammaksi, tekemättä minua tuommoiseksi kurjaksi olennoksi, jota Louise niin pelkää. Kiitos, pikku siskoni! Fermez les yeux oh Mahomet! Ummista silmäsi, oi Mahomet.» Ja kumartaen Louiselle Henrik vei kupin huulillensa.
Myöhemmin illalla seisoi Henrik kirjaston ikkunassa ja katseli ulos tähtikirkkaasen avaruuteen. Leonore meni hänen luoksensa ja katseli häntä tuolla lempeällä nöyrästi kysyvällä katseella, jolle sydän niin mielellään aukenee ja joka oli niin tavallista Leonoressa. «Olet niin kalpea, Henrik», hän lausui levottomasti. «On kummallista!» Henrik vastasi puoleksi hymyillen omille sanoillensa, «katsos, Leonore, hautuumaan kuusia, miten niiden latvat huojuvat tuulessa! En käsitä miksi, mutta tuo huojuminen ja nyökkääminen tuskastuttaa minua kummallisesti; minä tunnen sen sydämmessäni!»
«Varmaankin sentähden että voit huonosti, Henrik! Entä jos menisimme vähäsen ulos kävelemään? On niin kaunis kuutamo! Raitis ilma ehkä tekee sinulle hyvää.»
«Tahdotko tulla mukaan, Leonore! Niin, se oli hyvä tuuma.»
Gabriellen mielestä se oli erittäin huono. Hän sanoi sisaruksiansa samojeedeiksi, lappalaisiksi, eskimoiksi y. m. he kun tahtoivat kuljeskella ulkona keskellä talviyötä. Mutta siitä huolimatta he läksivät käsikkäin iloisina ja leikkiä laskien.
«Tuuli ei ole kylmä», vastasi Leonore, ja «minusta tuntuu miellyttävältä astua näin käsivarteesi nojaten tuulen suhistessa ympärillämme ja lumihiuteiden pienien tonttu-ukkojen tavoin tanssiessa kuutamossa.»
«No, silloin tuntuu sinusta ihan niin kuin minustakin. Oi, teidän kanssanne, siskoseni, olen aina tyyni ja onnellinen, mutta en tiedä mistä se johtuu, että jo jonkun aikaa muut ihmiset ovat usein tuskastuttaneet ja ärsyttäneet minua.»
«Oi Henrik! – eikö se ole osaksi oma syysi?»
«Sinä ajattelet Stjernhökiä, Leonore?»
«Niin!».
«Niin minäkin! Ja ehkä olet oikeassa; – niin, tahtoisin mielelläni myöntää, että usein olen ollut väärässä hänen suhteensa sekä ollut järjettömän kiivas. Mutta hän se on, joka on ärsyttänyt minut semmoiseksi. Minkätähden hän on niin usein vaikuttanut minuun niin painostavasti etevämmyydellänsä, niin usein riistänyt minulta ilon, jonka tuottaa pyrkimyksen onnistuminen, ja melkein aina kohdellut minua kylmyydellä ja halveksien?»
Leonore oli ääneti, kuutamossa kimelsi salainen kyynel hänen silmässänsä. Yhä kiivaammin Henrik jatkoi:
«Olisin voinut rakastaa häntä niin syvästi! Harvinaisen luonteensa, voimansa, koko persoonallisuutensa kautta on hänellä ollut paljon vaikutusvaltaa ja voimaa ylitseni. Mutta hän on sitä väärinkäyttänyt – hän on ollut minulle kova juuri silloin kuin olen mitä lämpimimmin lähestynyt häntä. Hän on osoittanut kiven kovuutta monelle erehdykselleni, ja myöskin monille jaloimmille ja puhtaimmille tunteilleni. Rakkauteni häneen oli semmoinen tunne, ja sen hän on sysännyt luotansa. Tahdon lausua sinulle koko totuuden, Leonore, ja kertoa miten välimme on kehittynyt semmoiseksi kuin se nykyään on. Tiedäthän että noin kolme vuotta sitten muodostui yliopistossa ympärilleni jonkinmoinen kirjallinen puolue nuoria ystäviä, jotka ehkä arvostelivat runoilijalahjani liian suureksi ja yllyttivät minun itsenikin uskomaan samaa, jouduin päivän sankariksi ja kaikkien lemmikiksi niissä piireissä, joissa liikuin. Kenties rupesin ylvästelemään siitä; ehkä ilmeni siinä runokokoelmassa, jonka siihen aikaan julkaisin, vaativaisuutta ja väärää yksipuolisuutta. Samaiset runot herättivät kuitenkin huomiota. Mutta vähän ajan kuluttua ilmestyi niistä arvostelu, joka herätti vielä enemmän huomiota voimansa, ankaruutensa ja myöskin vitsovan sukkeluutensa vuoksi. Sen kärki ei säästänyt runojani eikä runoilijaluonnettanikaan. Se vaikuttikin melkein yleisön mielenkäänteen minua kohtaan. Minun mielestäni se oli ankara ja liian yksipuolinen enkä tälläkään hetkellä voi olla pitämättä sitä semmoisena, vaikka nyt paremmin kuin silloin huomaan sen oikeaksi. Arvostelun nimetön sepittäjä oli – Stjernhök; hän ei suinkaan kieltänyt sitä. Hän mielestänsä tarkoitti sillä vähemmin minua personallisesti kuin sen puolueen paisuvaa suuntaa, jonka jonkinmoisena johtajana minä muka olin. Jo ennen olin ruvennut vetäytymään hänestä ja hänen vallanalaisuudestansa, joka aina oli ollut mielestäni rasittavaa. Tämä uusi asia ei ollut omansa yhdistämään meitä. Hänen ankara arvostelunsa oli huomauttanut minua virheistäni; mutta minä en kuitenkaan tiedä, olisiko se tehnyt minulle muuta kuin pahaa, ellen samaan aikaan olisi tullut kotiin ja täältä omaisteni terveellisestä vaikutuksesta saanut uusia voimia ja kääntynyt puhtaampaan suuntaan. Silloin juuri isäni sanomattomassa hyvyydessänsä ja yksissä tuumin teidän kanssanne möi puolen kirjastoansa hankkiaksensa minulle varoja ulkomaamatkaan – niin, tehän olette herättäneet minussa eloon uuden ihmisen; ja kaikki pyrkimykseni nykyään ovat tähdätyt ainoastaan näyttämään teille, että ansaitsen rakkautenne. Niin, minä rakastan teitä niin hellästi! Mutta Stjernhök on minulle mennyttä! Rakkauteni häneen on vääntynyt vihaksi ja katkeruudeksi – – –!»
«Oi Henrik, Henrik; älä anna sen tunteen enää itsessäsi vallita. Onhan Stjernhök hyvä ja jalo ihminen, välistä vaan liian ankara. Kyllä hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin meitä kaikkia; mutta te molemmat ette tahdo ymmärtää toisianne; ja Henrik, sinähän viimeksi olit tyly hänelle! Näytit tuskin kärsivän häntä.»
«En voi sille enää mitään, Leonore! Se tunne on minua vahvempi. En tiedä mikä paha henki jo jonkun aikaa on ollut takertuneena sydämmeeni; mutta siinä se vaan on. Ja jos vaan saan nähdäkin Stjernhökin, niin tunnen terävän piston; rintani ikäänkuin puristuu kokoon hänen läsnäollessansa ja kun hän koskee minuun, niin virtaa veri suonissani kuumana kuin sulatettu lyijy.»
«Henrik! Henrik kulta!» vastasi Leonore tuskaantuneena, «tämähän on kauheata! Oi koeta vielä kerran voittaa itsesi! Kukista tuo tunne ja ojenna Stjernhökille sovinnon käsi!»
«Se on liian myöhäistä, Leonore! Niin, jos hän sitä tarvitsisi, kaipaisi, niin ehkä se vielä kävisi jotakuinkin helposti päinsä. Mutta mitäpä hän minusta välittää? Hän ei ole milloinkaan rakastanut minua eikä hän milloinkaan ole kunnioittanut pyrkimystäni eikä tunnustanut kykyäni. Ja ehkä hän on oikeassa; ehkä olemme minä ja muutamat liian puolueelliset ystäväni tähän saakka arvostelleet niitä liian korkeiksi. Kenties on Stjernhök oikeassa, kun hän ei ole arvostellut kykyäni suureksi. Mitä olenkaan tähän saakka toimittanut? Ja minusta tuntuu välistä siltä, kuin en vastedeskään enää ehtisi pitkälle, kuin voimani olisivat liian rajoitetut, kuin kukoistusaikani pian olisi päättynyt. Stjernhökin sitävastoin on nousemassa; hän on yksi niitä miehiä, jotka hitaasti, mutta sitä varmemmin kohoavat korkealle. Käsitän paremmin kuin ennen, kuinka korkealla hän on minua ylempänä, kuinka paljon korkeammalle hän kohoaa, ja se tieto tuskastuttaa minua!»
«Mutta minkätähden nyt haudot tuommoisia synkkiä ajatuksia ja tunteita, Henrik kulta, nyt, jolloin minun mielestäni tulevaisuutesi entistä enemmän on toivorikas? Ihana runosi, kilpailukappaleesi, joka varmaankin tuottaa sinulle kunniaa, edullisen viran toiveet ja mieleisesi vaikutusala, kaikki tuo, joka vielä pari kuukautta sitten niin elähytti sydäntäsi – minkä tähden se kaikki nyt äkkiä on menettänyt voimansa?»
«En tiedä!» vastasi Henrik; «mutta jonkun ajan sitten tapahtui minussa suuri muutos; en voi ensinkään uskoa onneeni. Minusta tuntuu kuin kaikki ihanat toiveeni häviäisivät kuin uni.»
«Ja jos niin kävisi», lausui hellästi ja nöyrästi tutkien Leonore; «etkö voisi sittenkin saavuttaa onnea, saada rauhaa – kodissa, tutkiessasi rakkaita tieteitäsi, eläen meidän kanssamme, jotka rakastamme sinua yksistään oman itsesi tähden?»
Henrik puristi Leonoren käsivartta, mutta ei vastannut mitään. Kova tuulenpuuska pakoitti heidät seisahtumaan.
«Kelvoton ilma!» lausui Henrik, kiertäen vaippansa siskonsa ympärille.
«Mutta tämähän on sinun lempi-ilmasi», vastasi tämä leikillisesti.
«Oli sanoisit. Nyt en siitä enää pidä. Kenties sen tähden että se muistuttaa jotakin, joka vaivaa minua täällä sisässäni!» Niin sanoen Henrik tarttui Leonoren käteen ja laski sen sydämmellensä. Siellä aaltoili ja kuohui kovasti ja kummallisesti, sydän sykki melkein kuuluvasti.
«Herra Jumala!» huudahti Leonore peljästyneenä; «Henrik, mitä tuo on? Onko sinun usein niin?»
«Välistä nyt viime aikoina. Mutta älä ole siitä levoton äläkä millään ehdolla kerro siitä äidille tai Gabriellelle. Olen puhutellut Munteria ja hän on antanut minulle lääkkeitä siihen eikä hän luule sitä sen vaarallisemmaksi. Tänään on tuo sydämmentykintä vaivannut minua koko päivän ja kenties sen tähden juuri olen ollut vähäsen synkkämielinen; ja suo anteeksi, Leonore kulta, että olen peloittanut sinua sillä! Olen nyt paljon parempi ja iloisempi; tämä pieni kävely on tehnyt minulle oikein hyvää. Jospa et vaan olisi hankkinut sillä itsellesi nuhaa, Leonore, sillä silloin sinua varmaankin rangaistaan tahi parannetaan Louisen rohtonesteellä! Mutta eikö tuossa aja matkavaunut portillemme ikäänkuin seisahtaaksensa sinne? Voisiko se olla Eeva? Vaunut seisahtuvat; – varmaankin siinä on Eeva!»
«Eeva, Eeva!» huudahti Leonore tavattoman iloisesti ja veli ja sisar juoksivat kiireesti portille, niin että Eeva, astuessansa ulos vaunuista joutui suoraan heidän syliinsä.