Eeva.
Onnellisen kodin suloisimpia tapauksia on varmaankin, kun joku sen rakkaista jäsenistä, oltuaan jonkun ajan poissa, palaa takaisin sen helmaan. – Samalla tavoin palaa mehiläinen retkiltään turvalliseen pesäänsä tuoden mesisaaliinsa koottuna kedon kukkasista. – Kuinka paljon onkaan silloin molemminpuolin kerrottavaa, kuunneltavaa ja nautittavaa! Jokaisen pilvenhattaran karkoittaa silloin tuuli kodin taivaalta, kaikki on päivänpaistetta ja iloa, ja pahoin ovat asiat, elleivät kaikki huomaa toinen toisensa edistyneen ja kaunistuneen; sillä jos juuria myöten tutkii asiaa, niin ovat kaikki elämän tapahtumat aina tavalla tai toisella edistymistä.
Heleästi paistoi onnen aurinko Frankin perheessä, kun Eeva palasi kotiin. Keskinäinen rakkaus, joka ilmaiseiksen syleilyissä, hymyilyissä, kyynelissä, naurussa, herttaisissa tervetuliaissanoissa, tuhansissa ilon- ja hellyydenosoituksissa, saattoi ensimmäisen tunnin kulumaan ilonhuumauksessa. Ja kun kaikki vähäsen tyyntyivät, ja lähemmin rupesivat tarkastamaan toisiansa, niin kohdistuivat kaikkien katseet ja ajatukset hurmaantuneina Eevaan. Hänen kauneutensa näytti nyt olevan paraimmassa kukoistuksessaan ja hänen katseessaan, olemuksessaan ja liikkeissään oli viehätysvoimaa, jommoista ei milloinkaan ennen oltu siinä nähty. Hänen erittäin uudenaikainen pukunsa, jonkinmoinen käytöksen varmuus ja suloinen liikkeiden sulavuus, joka ilmasi olevansa kotoisin pääkaupungin ylhäisistä piireistä, vaikutti tenhovoimalla hänen omaisiinsa ja hurmasi etenkin Gabriellen, joka säihkyvin silmin katseli kaunista siskoansa.
Bergström laski keittiössä ihastuksensa valloilleen huutamalla «Eeva neiti on vallan taivaallinen!» Vaaleaverinen Ulla ei milloinkaan ollut hänen kanssansa siitä yhtä mieltä.
Leonore oli ainoa, joka pian katseli Eevaa tosin kyllä hellin silmin, mutta kuitenkin vähäsen huolestuneena. Eevan muodossa ja koko olemuksessa oli jotakin maailmallista, joka saattoi Leonoren aavistamaan, että suuri epäedullinen muutos oli tapahtunut rakastetussa siskossa. Ja kohta tulikin ilmi, että Leonore oli aavistanut oikein.
Eeva ei ollut monta tuntia kotona, ennenkuin kaikki selvästi huomasivat, ettei hän juuri sanottavasti välittänyt sen asioista; että vanhemmat, sisarukset, ystävät eivät enää olleet hänelle samanarvoiset kuin ennen. Eevan sielun täytti itse asiassa yksi ainoa seikka; se täytti kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ja se aine oli – majuri R***. Majurin kauneus, hänen loistavat luonnonlahjansa, hänen rakastettavuutensa, hänen lempensä, seurat, joissa he olivat tavanneet toisiansa, tilaisuudet, joissa he olivat näytelleet teaatteria yhdessä, kaikki heidän välinsä romantilliset kehitykset – olivat kuvia, jotka sillä hetkellä yksinomaan anastivat Eevan sydämmen ja pyörivät hänen maallisen myötäkäymisen vilkastuttamassa mielikuvituksessansa. Hänen isänsä vakava katse hänen mainitessansa majuri R***än esti hänen toistamasta sitä nimeä hänen läsnäollessansa ensimmäisenä iltana, jonka hän vietti heidän parissansa. Mutta kun hän myöhemmin jäi yksin siskojen seuraan, kun tuo suloinen juttuhetki koitti, joka tuommoisissa tilaisuuksissa tavallisesti kestää illasta aamuun asti, silloin Eeva vapaasti kertoi kaikki mikä täytti hänen sielunsa. Hän kertoi siskoille juurta jaksain edellisen vuoden romaaninsa, jossa oli monta kilpakosijaa ja majuri R*** sankarina, ja mielihyvällä Eeva kuvaili itsensä jumaloiduksi sankarittareksi, joka on voittanut kaikki muut suloiset neidet.
Niin oli hänen sielunsa kiintynyt niihin tapauksiin, niin haaveileva hänen mielentilansa, ettei hän kertoessaan ensinkään huomannut siskojen hämmästystä, heidän levottomuuttansa, heidän väkinäistä hymyilyään, heidän välistä maahan luotuja katseitaan. Vasta silloin kuin Eeva ilosta säihkyvin silmin kertoi siskoille, että majuri R*** piakkoin saapuisi kaupunkiin viettämään joulua sukulaistensa luona ja että hän silloin aikoisi Eevan vanhemmilta pyytää häntä omaksensa, vasta silloin hänen silmänsä aukenivat. Louise lausui ankaria mielipiteitä majuri R***stä, kummasteli ja valitti, että Eeva «voi pitää semmoisesta ihmisestä». Louise ei olisi odottanut mitään semmoista sisareltaan. Eeva puolusti kovin loukkaantuneena majuri R***ää sekä puhui suvaitsemattomuudesta ja ennakkoluuloista. Louisen tyytymättömyys siitä yhä yltyi; Gabrielle rupesi itkemään ja Louise teki samoin; heidän mielestänsä Eeva oli melkein hukassa. Leonore oli rauhallisempi, ei lausunut sanaakaan, joka olisi voinut loukata Eevan tunteita, mutta huokasi välistä syvästi ja katseli surullisesti armasta, hairahtunutta siskoaan. Huomatessaan minkä ikävän käänteen keskustelu oli saanut hän lausui rauhallisella herttaisuudella, joka oli hänelle ominaista:
«Älkäämme enää puhuko tästä asiasta tänä iltana; älkäämme turmelko iloamme. Saammehan nyt pitää Eevan kotona ja ehdimmehän hyvin toistekin miettiä ja jutella – silloin kaikki vielä selviää ja tulee hyväksi. Eikö ole parasta että nyt menemme nukkumaan ja mietimme asiaa? Onhan Eeva väsynyt matkasta eikä «meidän sinisemme» saa itkeä tänä ensi iltana kotona!»
Leonoren neuvoon suostuttiin. Molemminpuolisesti pyytäen anteeksi syleilivät Louise, Eeva ja Gabrielle toisiansa ja erosivat illaksi. Leonore oli iloinen kun sai olla kahden kesken Eevan kanssa ja kuunteli tyynesti ja innokkaasti hänen kertomuksiansa koko yön. Oiva, hellä Leonore!
Majuri Viktor R*** oli yleisesti tunnettu semmoiseksi, joka piti naissydäntä leikkikalunaan, ja laamanni tuomitsi sellaista leikkimistä sukupuoleensa katsoen melkein harvinaisen ankarasti, etenkin, niinkuin tässä oli asianlaita, koska ei sydämmen kevytmielisyys ollut määrääjänä, vaan itsekkäisyys. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli majuri R*** nainut laamannin nuoren ja rikkaan sukulaisen. Kuudentoistavuotiaan puolison ainoana vikana oli liian hellä, jumaloiva rakkaus mieheensä, joka palkitsi tuon lemmen niin armottomalla kovuudella ja uskottomuudella, että nuori Amelie rouva ei sitä kestänyt, vaan kuoli surusta vuoden kestäneen avioliiton jälkeen, määrättyään testamentin kautta kelvottomalle puolisolleen kaiken sen omaisuuden, jonka hän sai itse hallita. Sen avulla majuri R*** jatkoi aloittamaansa loistavaa irstaista elämää. Aina hän hakkaili jotakin päivän kaunotarta, monta kertaa hän kihlautui, mutta purki pian jälleen vähintäkään välittämättä tytön maineesta ja sydämmestä, jota hän sillä tavalla kidutti, niin, hän päinvastoin salaisesti ylpeili «lempensä uhreista ja verta vuotavista sydämmistä»; hänen itserakkautensa palavaa janoa se virkisti. Maailma tunnusti hänellä olevan miellyttäviä, loistavia lahjoja; mutta hänen oman sukupuolensa jalot henkilöt, samaten kuin samanmieliset naisetkin halveksivat häntä siitä syystä, että he pitivät häntä vallan arvottomana miehenä. Paljas ajatus, että tuo mies saisi omakseen hänen armaan tyttärensä, herätti oikean myrskyn laamannin rinnassa.
Semmoiset tiedot siitä miehestä, jota hän rakasti, sai Eeva kotiin palattuaan. Kaikki kotiväki sitä liittoa vastusti. Eivät auttaneet Eevan puolustukset; ei kukaan uskonut mitä hän lausui lemmittynsä syvästä, uskollisesta rakkaudesta; ja hänen omaa rakkauttansa, joka oli tehnyt maailman hänelle niin ihanaksi ja herättänyt hänen rinnassaan mitä hurmaavimmat tunteet ja avannut hänelle taivaan autuuden, se se oli hänen omaisillensa surunaiheena, sitä he itkivät ja pitivät onnettomuutena, jopa lankeemuksenakin! Sielunsa pohjaan saakka loukattuna, vetäytyi Eeva erilleen omaisistaan ja syytti heitä mielessään itsekkäisyydestä ja tylyydestä. Louise ehkä ansaitsi jotakin siitä moitteesta, mutta Leonore oli puhdas, puhdas kuin Jumalan enkeli; mutta Leonore suri Eevan rakkautta ja sen tähden sulkeutui Eevan sydän hänellekin.
Tuo kireys, joka siten syntyi Eevan ja hänen omaistensa välillä, tuli vieläkin suuremmaksi, kun majuri R*** jonkun aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin. Hän oli kookas, komea mies, noin kolmenkymmenen viiden vuoden, ijässä, ylpeän, mutta kevytmielisen näköinen; kasvot iloiset ja kukoistavat, katse kirkas ja rohkea; suuri seurustelutaito, jäljittelemätön keveys ja varmuus antoi hänen olemuksellensa ja keskustelulleen tuon vastustamattoman voiman, joka kuuluu seurapiirin ominaisuuksiin.
Kun hän ensi kertaa kävi Frankin perheessä, vaihtoivat laamanni ja hän silmäyksiä, joista kumpikin voi lukea, etteivät he kärsineet toisiansa. Mutta majuri ei ollut huomaavinaan mitään, oli täydelleen vapaa ja iloinen sekä kääntyi keskustelussaan melkein yksinomaan Elisen puoleen, ei juuri ollenkaan puhutellut Eevaa, mutta sen sijaan katseli häntä sitä enemmän. Ensimmäisen jäykän tervehdyksen perästä meni laamanni takaisin työhuoneesensa. Tuon miehen läsnäolo oli hänelle vastenmielinen. Leonore oli kohtelias, melkeinpä ystävällinen majurille. Hän tahtoi niin mielellään pitää siitä, jota Eeva rakasti.
Assessori Munter oli silloin läsnä; mutta tarkasteltuaan hetken majurin Eevaan suuntaamia katseita ja huomattuaan niiden tenhovoiman Eevan ylitse, tutkittuaan koko hänen sydämmensä ainoasta kainosta katseesta, jonka hän loi rakastettuunsa, hän läksi hiljaa ja kiireesti pois.
Majuri ei käynyt usein Eevan kotona; laamannin katseilla näkyi olevan erityinen taito pitää häntä sieltä erillään; mutta sitä vastoin hän asetti niin, että hän tapasi Eevan melkein joka päivä ulkona. Hän tuli hänen vastaansa, kun hän meni kaupungille; hän saattoi hänet kotiin kirkosta, tuli perhekutsuja, rekiretkiä ja tanssiaisia, ja Eeva, joka ennen niin usein oli valinnut kodin iltaseuran ja hyljännyt kaupungin huvitukset, Eeva ei enää näkynyt ensinkään viihtyvän kotonaan, ei näyttänyt voivan elää muualla kuin niissä piireissä ja huvituksissa, joissa majuri R*** loisti ja oli hänen ihailemanaan. Mutta juuri niiden kohtaamisten tähden halusivat muut perheenjäsenet niin vähän kuin mahdollista olla mukana. Itse asiassa täyttyivät kuitenkin Eevan toivomukset; Leonore seurasi häntä uskollisesti minne hän vaan tahtoi. Laamanni oli synkän ja levottoman näköinen, äiti lempeä ja sovitteleva, ja mitä Eevaan itseensä tulee, niin hän oli niin äärettömän arka kaikelle, joka koski hänen rakkauttansa, että pieninkin vastusteleminen tuotti hänelle itku- ja hermokohtauksia. Yhä selvemmin hänen omaisensa surulla huomasivat miten kiihkeä ja lämmin oli hänen rakkautensa majuri R***ään. Vilaus vaan hänestä, hänen askeleensa, äänensä vaikuttivat vavistuksen Eevan koko olentoon. Kaikki entiset rakkaat suhteet olivat menettäneet valtansa hänen sydämmeensä.
Tapahtuu välistä että ihmiset – olkoot syyt sitten fyysilliset tahi siveelliset – yhtäkkiä kummallisesti muuttuvat. Ärtyisyys, kiivaus, ymmärtämättömyys, tylyys voittavat äkkiä alaa ennen lempeässä ja rakastettavassa luonteessa, ja ikäänkuin taikatempulla on ihana, viehkeä olento muuttunut vastenmieliseksi. Silloin on vaara tarjolla että ystävätkin kylmenevät ja muuttuvat; vaaditaan ihmiseltä paljon hyvyyttä ja selvyyttä, jotta hän aina uskollisesti säilyttäisi saman rakkauden, saman luottamuksen ja uskollisesti odottaisi hetkeä, jolloin lumous katkaistaan, jolloin lumouksen rikkoja tulee vapauttamaan, kuultuaan ystävän hiljaiset rukoukset, nähtyään hänen lempeät katseensa ja hellän huolenpitonsa. Mahdollisesti se ei muuten olisi milloinkaan tullut. Sanon paljon selvyyttä; niin, sillä oikea ystävä ei heitä näkyvistään ystävänsä taivaallista kuvaa, hän näkee sen kaikkien satunnaisuuksien sumun lävitse, vaikka se olisikin kaikilta muilta jopa itse rikkojaltakin salassa. Hän luottaa siihen, rakastaa sitä, elää sen hyväksi ja sanoo: «Odota! Kärsivällisyyttä! Tämä kyllä loppuu ja silloin hän kyllä palaa.» Ja kellä on semmoinen ystävä, hän palaa myöskin.
Niin kulki hiljainen rakastavainen Leonore muuttuneen sisarensa vieressä.
Henrik näkyi siihen aikaan vaikuttavan erittäin terveellisesti koko perheesen ja näytti saaneen takaisin koko entisen herttaisen iloisuutensa, voidakseen sillä haihduttaa kodista kaikki häiritsevät vaikuttimet. Hän seurasi entistä enemmän omaisiaan ulos maailmaan ja tarkasteli ahkeraan siskoaan ja majuria.
Ei kestänyt kauan ennenkuin majuri R*** säännönmukaisesti anoi Eevaa omaksensa. Eevan vanhemmat olivat varustauneet siihen ja päättäneet miten oli meneteltävä silloin kuin se tapahtuisi. He eivät tahtoneet tehdä lastansa onnettomaksi päättävästi kieltämällä suostumustansa hänen sydämmensä toivomuksiin; mutta he olivat lujasti päättäneet vaatia häneltä ja majurilta yhden vuoden koetusajan, jona kumpikaan ei saisi seurustella toisensa kanssa, ei olla kirjevaihdossa, vaan olla ihan vapaana kaikesta keskinäisestä yhteydestä ja kaikista velvollisuuksista. Vasta sen ajan kuluttua voisi kihlautuminen tulla kysymykseen, jos nimittäin Eeva tai majuri silloin sitä haluaisi. Elise, joka yhä hartaammin ja täydellisemmässä määrin täyttäen velvollisuutensa, oli saanut yhä suuremman vaikutusvallan mieheensä, oli saanut miehensä suostumaan tähän välittävään keinoon. Hän koetti istuttaa mieheensä samaa toivoa, joka häntä itseäänkin elähytti, sitä nimittäin, että Eeva koetusajan kestäessä huomaisi majurin kunnottomuuden, omaistensa hellyyden ja toivomusten vaikuttamana voittaisi rakkautensa, tahi majuri Eevan rakkauden jalostuttamana ja oman rakkautensa lujuuden kautta ansaitsisi hänet paremmin. Olihan juuri laamannin omainen ja lempilauselma, että kaikki ihmiset voivat parantua, ja mielellään hän myönsi, ettei siihen ollut tehokkaampaa keinoa kuin syvä, todellinen rakkaus.
Vakavasti ja hellästi laamanni sitten puhutteli tytärtänsä, selitti asian hänelle eikä salannut kuinka katkera hänelle oli ollut ja vieläkin oli naimisehdotus, ja hän vetosi Eevan omaan oikeudentuntoon kysyen vaadittiinko häneltä liikoja tuota lykkäämis- ja koetusaikaa pyydettäessä.
Eeva itki kovasti, mutta liikutettuna vanhempainsa hyvyydestä hän suostui heidän toivomuksiinsa ja lupasi vaikkakin surulla alistua niihin ja seurata niitä.
Majurille, joka oli kosinut kirjallisesti, laamanni kirjoitti avomielisen ja jalon, vaan ei suinkaan erittäin ystävällisen vastauksen, jossa hän vaati että hän kunniallisena miehenä olisi millään tavalla viettelemättä Eevaa rikkomaan vanhemmilleen antamaa lupaustansa sekä sen kautta häiritsemättä hänen siihen asti onnellista subdettansa perheesensä. Tämän kirjeen antoi laamanni tyttärensä lukea. Se tuotti Eevalle uuden kyyneltulvan, kun hän, vaikka turhaan, koetti taivuttaa isäänsä siitä pyyhkimään lauseita, jotka hänen mielestänsä olivat liian ankaria; isän mielestä ne päinvastoin olivat liian lievät; vastaus lähetettiin samana päivänä ja kaikki muuttui rauhallisemmaksi.
Arvattavasti olisi Eeva nurkumatta alistunut vanhempainsa tahtoon, jonka he erinomaisella lempeydellään koettivat tehdä hänelle helposti seurattavaksi, ellei seuraavan päivän illalla majuri R***ltä olisi saapunut Eevalle kirje, joka saattoi hänen sielunsa vallan liikutuksen melkeinpä epätoivon valtaan. Majuri siinä kiihkeästi valitti Eevan isän «vääryyttä, suvaitsemattomuutta ja tyrannimaisuutta», kuvaili mitä intohimoisimmin lausein rakkauttaan, rajatonta kärsimystänsä, epätoivoansa.
Eeva sairastui saatuansa hänen kirjeensä, kuitenkin enemmän sielun kuin ruumiin puolesta ja pyysi puhutella assessoria. Perheen lääkäri ja ystävä tulikin heti hänen luoksensa.
«Rakastatteko minua?» oli Eevan ensi kysymys heidän jäätyään kahden kesken.
«Rakastanko teitä, Eeva?!» vastasi assessori luoden häneen silmäyksen, joka olisi voinut herättää eloon hellyyden tunteita Eevan sydämmessä, ellei sitä olisi ainoastaan yksi tunne silloin vallinnut.
«Jos rakastatte minua; ellette tahdo että minä sairastuisin todellisesti», jatkoi Eeva puhuen nopeaan ja kiivaasti, «niin täytyy teidän viedä tämä kirje majuri R***lle, sekä jättää minulle hänen vastauksensa! Isäni vihaa häntä, kaikki täällä vihaavat häntä; ei kukaan tunne häntä niinkuin minä! Olen semmoisessa tilassa, että pian joudun epätoivoon, ellette armahda minua. Mutta salaisesti tulee teidän auttaa minua!... Ette tahdo! Jos rakastatte minua, täytyy teidän ottaa tämä kirje ja vie...»
«Pyydä minulta kaikkea muuta paitsi sitä, Eeva. Minun täytyy kieltäytyä, ja juuri sen tähden että niin syvästi rakastan teitä. Tuo mies ei todellakaan teitä ansaitse; hän ei ole teidän arvoi...»
«Ei pahaa sanaakaan hänestä! Minä tunnen hänet paremmin kuin te kaikki yhteensä; – minä yksin tunnen hänet; mutta te kaikki olette hänen vihamiehiään ja onneni vastustajia. Vielä kerran rukoilen teitä, rukoilen teitä kyynelissä! Niin paljonko siis tässä pyydän teiltä? Hyväntekijäni, ystäväni, ettekö tahdo täyttää Eevanne tahtoa?»
«Antakaa minun puhutella isäänne!»
«Tästäkö? Ei ei! Mahdotonta!»
«Siinä tapauksessa, Eeva, täytyy minun kieltää! Minua pahoittaa enemmän kuin voin selittääkään, että minun täytyy kieltää teiltä jotakin tässä maailmassa. Mutta tässä asiassa en tahdo tahrata kättäni, en tahdo tulla onnettomuutenne välikappaleeksi. Hyvästi!»
«Seisahtukaa! Viipykää! Kuunnelkaa minua vielä! Mitä te minun puolestani pelkäätte?»
«Kaikkea! R***n kaltaisen miehen vallassa.»
«Te arvostelette häntä väärin ja te arvostelette minuakin väärin.»
«Minä päinvastoin tunnen hänet ja tunnen teidät, Eeva, ja sen vuoksi menen ennen vaikka tuleen kuin kuljetan kirjeitä teidän välillänne. Siinä viimeinen sanani!»
«Te ette tahdo! Te ette rakasta minua eikä minulla enää ole ainoatakaan ystävää!»
«Oi Eeva, Eeva, älkää puhuko noin! Te siinä teette syntiä! Te ette tiedä ... pyytäkää minulta kaikki, pyytäkää elämäni – Oi! teidän kauttanne se jo on menettänyt kaiken arvonsa – pyytäkää...»
«Tyhjää lorua!» keskeytti Eeva kääntyen maltittomasti pois, «minä en pyydä mitään teiltä enää, assessori Munter! Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä!»
Assessori katseli häntä hetkisen ääneti, painoi sitten äkkiä kätensä rintansa vasenta puolta vasten, ikäänkuin olisi siellä tuntenut kovaa tuskaa ja meni ulos tavallista enemmän kumarassa.
Odottamattomasti selkeni kohta sen jälkeen Eevan ja hänen vanhempainsa väli. Eeva tuli rauhallisemmaksi. Majuri R*** matkusti maalle kaupungin läheisyyteen erään tuttavan luokse viettämään joulua. Samana päivänä tuli Eeva tavalliseen teeaikaan alas kirjastoon, vietettyään monta päivää huoneessansa. Kaikki ottivat hänet iloiten vastaan. Laamanni meni hänen vastaan avosylin, puhutteli häntä jos jonkinlaisilla lempinimillä, pani hänet istumaan sohvaan äidin viereen ja kantoi itse hänelle teetä, – sulhanen ei olisi voinut olla sen hellempi ja huolellisempi. Eeva ei voinut olla välinpitämätön niille rakkaudenilmauksille, mutta hän ei ottanut niitä ilolla vastaan. Polttava puna ja kova kalpeus vaihtelivat vuoroin hänen poskillansa ja välistä näytti siltä, kuin kyynel, katumuksen kyynel olisi ollut nousemaisillaan hänen silmiinsä.
Kuitenkin palasi siitä hetkestä alkaen entinen suhde ja entinen rauha osaksi perheesen. Majuri R***n nimeä ei kukaan maininnut, ja samalla tavalla kuin keväällä ruoho itää ja kasvaa, lehdet puhkeavat, vaikka taivas vielä on pilvessä ja moni pohjoistuulenpuuska unehtuu ilmaan, samalla tavalla puhkesivat Frankin perheessä suloiset tunnelmat ja iloiset hetket keväisen hengen elähyttäminä. Olisitte nähneet äidin! Miten hän liikkui kodin keskuksena, sen sydämmenä, miten hän loi hauskuutta ja mieltymystä kaikkiin, miten hän liikkui kaikkialla niin armaana, niin lohduttavana ja iloa jakavana! Aina seurasi häntä jokin suloinen tahi elvyttävä sana tai teko. Kuitenkin hän itse oli kaikkea muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Niihin huoliin, joita hänellä oli tyttäristänsä, liittyi vielä huolet Henrikin tulevaisuudesta ja onnesta. Hän tunsi ja käsitti paremmin kuin kukaan muu poikansa toiveet, tunteet ja aatteet; sentähden kohtasivatkin heidän katseensa niin usein toisensa ystävällisessä hymyssä; sentähden hän myöskin yhä enemmän kalpeni postiaikana niinä päivinä kuin Tukholman posti saapui. Ehkä se toi mukanaan tärkeitä uutisia Henrikille.
«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa – no niin! silloin voi hän onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa – jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan palkintoa, niin – no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.»
Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota hän sinulle uhraa.»
Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.»
Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan häntä sitä arvaamaan.
Se kuului näin:
Mä tahdon rauhaa,
en riitaa, en,
kun myrsky pauhaa
niin pakenen.
Ja rintain öissä
mä palelen,
tuliliekkilöissä
elän hetkisen.
Siltä joudun hukkaan,
ken on kahleissa,
ja vapauden kukkaa
ma rakastan vaan.
Ja viisautta
ma rakastan
ja rakkautta
ma seurajan.
Olen kera helläin
mä puolisojen,
on sydämmelläin
joka lapsonen.
Mun joskus peittää
yön varjot voi,
hyviä heittää
en silti voi.
Sua aamusilta
jos pakenen,
niin suussa illan
jo suutelen.
Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi, koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että arvoituksen selvitys oli –