Onni.
«Onni!» toisti laamanni astuessansa sisään kädet täynnä kirjeitä ja sanomalehtiä – «luulenpa teidän täällä ennustavan. Gabrielle, tyttöseni, tästä saat pienen palkan arvoituksestasi. Lue tämä äidillesi!» Ja hän asetti hänen eteensä sanomalehden.
Gabrielle alkoi, mutta jätti pian sanomalehden, hypähti ylös, löi kätensä yhteen ja huudahti:
«Henrikin runo on voittanut ensimmäisen palkinnon!»
«Ja tässä Henrik!» lausui laamanni, «on kirjeitä; sinä olet nimitetty...» Laamannin ääni hukkui muiden ilohuutoihin. Henrik oli äitinsä sylissä kyynelsilmin iloitsevien sisariensa ympäröimänä. Laamanni mittaili pitkin askelin lattiata; viimein hän seisahtui onnellisen ryhmän eteen ja huudahti: «No niin, niin! Antakaa nyt minunkin saada osani tuosta kaikesta. Elise! Kiitos siitä, että olet lahjoittanut minulle tuon pojan! Ja sinä poika, tule tänne, niin saan sanoa sinulle...» mutta siitä ei tullut sen enempää, mykkänä liikutuksesta syleili isä poikaansa ja vastasi tyttäriensäkin hyväilyihin.
Monet Tukholmasta tulleet kirjeet sisälsivät kiittäviä lauseita ja onnentoivotuksia nuorelle runoilijalle. Henrikin ystävät vallan ylistäen kiittivät häntä.
Oli melkein liian paljon onnea yhtaikaa. Ensi hetkenä sitten kun perhe oli saanut tiedon uutisesta, oli ilo hiljainen ja liikutuksensekainen; sitten se muuttui äännekkäämmäksi ja levisi räiskiävän raketin tavoin kaikkiin suuntiin. Yleisesti ehdotettiin, että päivän sankarin kunniaksi oli päivä jollakin juhlalla vietettävä, ja sillaikaa kuin perheenisä teki boolin (koko talon näet piti juoda Henrikin malja), teki muu perhe Tukholman matkan suunnitelmia. Pitihän koko perheen olla mukana, kun Henrikille annettiin suuri kultamitali, pitihän sen olla läsnä hänen kunniansa päivänä. Eva muuttui miltei yhtä vilkkaaksi kuin oli ollut ennen, kuvaillessaan semmoista juhlaa, missä hän oli kerran ennen Ruotsin Akatemiassa ollut mukana.
Henrik kertoi paljon Tukholmasta; hän halusi saada näyttää äidilleen ja sisarilleen kauniin pääkaupungin. Heidän piti saada ihailla kuvakokoelmia, käydä teaatterissa, ja nähdä tuo hurmaavan kaunis neiti Jenny L. ja kuulla hänen laulavan, ja nähdä linna, kävelypaikat, näköalat, kirkot, torien kauniit kuvapatsaat – yhden ainoan niistä olisi Henrik tahtonut kaataa kumoon – oi! Tukholmassa oli niin paljon kaunista ja hauskaa nähtävänä!
Äiti hymyili ilosta – Tukholmanmatkan aiheelle; isä myöntyi siihen ja kaikkiin muihin esityksiin; nuorten silmät loistivat riemastuksesta; booli tuoksui heille onnea.
Nuoreen vapaaherra L:een, joka paljon rakasti Henrikiä, mutta paljoa enemmän vilkasta liikettä ja hälinää, oli tarttunut todellinen juhlimisinto miltei raivo. Hän tanssitti kaikkia; Louise ei saanut istua paikallaan; «pikku neitiä» piti pyörittää – tosi kyllä oli hän iloissansa melkein yhtä tanssinhaluinen kuin hänkin – laamanninkin täytyi pyöriä nuoren huimapään kanssa; viimein hän ihmisten puutteesta pyöritti pöytiä ja tuoleja. Punssin tulisuus ei suinkaan ollut omansa hillitsemään hänen kuohahtelevia elinvoimiaan.
Laamannista tuntui erittäin ikävältä, kun hänen juuri sinä päivänä täytyi erota omaisistaan; mutta tärkeät asiat pakoittivat häntä juuri samana iltana lähtemään asiamatkalle, jonka piti kestää kolme tai neljä päivää. Vaikka hän jätti omaisensa terveinä ja kukoistavina, näytti lyhyt ero koskevan häneen tavallista enemmän vaikeammalta. Jätettyään omaisensa hyvästi, hän palasi uudestaan sudennahkaturkit yllään – joka oli hänelle sangen tavatonta – syleili vielä kerran vaimoansa, pyöritti tyttäriään teeskennellyn iloisesti ja läksi kiireesti ulos, jotenkin kouraantuntuvasti torjuttuaan luotaan nuoren L–n, joka hurjassa ilossaan koiran tavoin ahdisti hänen susiturkkiaan. Kun laamanni sitten reestä vielä kerran katsahti ylös kirjaston ikkuniin tervehtien kädellään vaimoaan ja tyttäriään, huomasivat he kummastuen kyyneleiden nousseen hänen silmiinsä.
Mutta hetken ilo ja tulevaisuuden toiveet ja lupaukset pian täyttivät kotiinjääneiden mielet. Ilta kului ilossa ja riemussa. Parooni L. joi punssia kotiväen kanssa, kunnes se nousi hänelle päähän; Louisen viisaat nuhteet olivat vesipisaroita siihen tuleen.
Henrik oli ylevän iloinen. Hänen säihkyvät silmänsä ja eloisan kaunis päänsä muistuttivat Apolloa.
«Mihin ovat nyt synkät aavistuksesi joutuneet, Henrik?» kysyi Leonore hellästi ja iloisesti, – «näytäthän siltä että voisit syleillä – jopa Stjernhökiäkin!»
«Koko maailmaa!» vastasi Henrik sulkien siskonsa syliinsä. «Olen niin iloinen!»
Ja kuitenkin oli kodissa eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi kuin Henrik, nimittäin hänen äitinsä. Katsellessaan poikansa kauniita, kirkastuneita kasvoja ja ajatellessansa mitä hän oli ja mitä hänestä vielä voisi tulla, hän kuvaili niitä laakereita, jotka kerran koristaisivat tuota armasta päätä, sitä tulevaisuutta, joka odotti hänen lemmikkiään, hänen kesälastansa – oi! silloin oli äidin ilo vallan kukoistuksissaan hänen rinnassansa ja se hehkui sanomatonta autuutta, niin suurta onnea, että se muuttui miltei tuskaksi, sillä hänestä tuntui se liian suurelta täällä maan päällä kannettavaksi.
Ja kuitenkin – me lausumme sen kiitollisella ilolla – voi elämä kantaa suuren määrän taivaallista onnea, kantaa sitä kauan sitä haihduttamatta tahi musertamatta. Hiljaisuudessa ja salassa semmoinen onni mielellään kukkii; sen vuoksi maailma siitä niin vähän tietää eikä oikein ota uskoaksensa. Mutta Jumalan kiitos! sitä on runsaasti, kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, ja – me kuiskaamme sen niille, jotka ovat onnellisia, iloitaksemme heidän kanssansa – sangen harvoin todellisuudessa tapahtuu niin, kuin niin usein kirjoissa vaikutuksen takia, että erittäin suuri onnentulva tuo mukanaan