Kotiin.
Liljat kukkivat kodissa syyskuun kahdenkymmenennen päivän aamuna. Ne näyttivät ihan versovan Gabriellen jäljissä. Liljan tapaisena, niin hentona ja valkoisena kulki äiti kodissaan hienossa aamupuvussansa pyyhkien pyyhinliinalla pois pienimmänkin pölyhiukkeen peileistä ja pöydiltä. Tavallista suurempi ilon ilme elähytti hänen kasvojansa, muuten niin kalpeat posket punersivat vienosti ja huulet liikkuivat vaistomaisesti ikäänkuin lausuen helliä, ilahuttavia sanoja.
Bergström koristi eteisen ja raput kirjavilla kukilla ja lehvillä, niin että ne muodostivat pitkiä köynnöksiä pitkin valkeita muureja ja hän oli erittäin ihastunut omasta kaunoaististaan, jota Gabrielle ei suinkaan jättänyt kiittämättä. Mutta vaikka kaikkialla sinä aamuna vallitsi ahkera toimeliaisuus, niin oli kuitenkin tavattoman hiljaista, kaikki puhelivat ainoastaan puoliääneen ja jos kuului vähintäkään melua, niin äiti heti varoitti «hiljaa! hiljaa!» Syynä siihen oli että kadotettu mutta jälleen löydetty lapsi taasen makasi vanhempainsa kodissa.
Hän oli saapunut edellisenä iltana ja me olemme tahallamme jättäneet kertomatta kohtauksen, jonka Saaran suuri muutos teki niin liikuttavaksi ja surulliseksi; kuitenkin olisimme kyllä suoneet lukijan näkevän miehekkään kyyneleen vierivän laamannin poskelle, kun hän laski jälleen löydetyn tyttären äidin syliin; olisimme kyllä tahtoneet näyttää tuon onnettoman raukan, kun hän makasi kädet ristissä lumivalkealla raittiilla tilalla, johon äiti itse oli levittänyt hienot lakanat, miten hän katseli lasta, jonka vuode oli hänen vuoteensa vieressä, ja omaisiaan, jotka hellästi ympäröivät häntä; sitten hän katsoi taivaasen voimatta lausua mitään. – Me olisimme suoneet kenen hyvänsä näkevän Jacobin pariskunnan ensimmäisenä iltana lapsuudenkodissaan ja miten heidän ympärillään hyörivät Adam ja Jacob, kaksoiset Jonatan ja David, samoin Sem ja Set ynnä Salomon ja pikku Alfred.
He olivat sirovartaloisia ja erittäin sieviä lapsia, kaikki puettuina samalla tavalla tummaan puseroon, ja sen päällä oli lumivalkea paidankaulus, joka jätti kaulan paljaaksi kukanvarren tavoin, jonka päässä kukka loisti värikkäänä ja sievänä. Solakkaa miehustaa ympäröi kapea, kiiltävä nahkavyö.
Semmoinen oli berserkkien keveä joukko.
Mutta palatkaamme valoisaan aamuhetkeen. Eeva ja Leonore olivat puutarhassa omin käsin poimimassa muutamia valitun kauniita astrakaaniomenia ja päärynöitä, joiden oli määrä koristaa päivällispöytää. Kastepisarat vielä kimelsivät niissä ja viimeisen kerran valaisi aurinko niiden purppuranpunaista kylkeä kullallaan tilhien visertäessä. Siskot olivat puhuneet Saarasta, pikku Elisestä, joka heidän piti kasvattaa sekä Jacobista, ja heidän puheensa oli iloinen; sitten he käänsivät keskustelunsa muihin aineihin.
«Ja tänään – lausui Leonore – lähetät vastauksesi eversti R**lle. Viimeisen kieltosi! Ja tunnet olevasi vallan tyytyväinen?»
«Niin, täydellisesti; oi Leonore! Miten sydän voi muuttua! En voi nyt ensinkään käsittää että kerran rakastin häntä!»
«Oli kuitenkin kummallista että hän uudestaan kosi sinua, ja näin monen vuoden eron jälkeen! Hän mahtoi kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta, jota on hakkaillut.»
«Sitä en usko; mutta ... oi Leonore! katsos tuota kaunista omenaa! Se on vallan läpikuultava! Yllätkö siihen? Et! Kyllä! jos kiipeät tuolle oksalle!»
«Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa? Sehän on kauheata! No täytyneehän minun! Mutta ota minut syliisi jos putoan.»
Siinä heidät keskeytti Petrea, jonka ulkomuodosta jo voi päättää, että hänellä oli jotakin tärkeätä kerrottavaa.
«Katso tässä, Eeva», hän lausui pistäen kirjoitetun paperin hänen käteensä «tässä on sinulle vähäsen aamulukemista. Nyt ainakin tulet vakuutetuksi siitä, mitä et tähän asti ole tahtonut uskoa! Ja minä sanon sinua pölkyksi, kiveksi, sieluttomaksi ja sydämmettömäksi koneeksi, ellet tämän perästä ... niin naura sinä nyt vaan, mutta et todellakaan naura enää sen luettuasi. Leonore! Tule sinäkin, Leonore kulta; sinunkin täytyy lukea, ja sitten myönnät minun olevan oikeassa. Lukekaa siskot, lukekaa!»
Siskot lukivat seuraavat assessorin kirjoittamat muistiinpanot.
«Onnellinen yksinäinen vähäpätöinen! Hän saapi kypsyä ja virkoontua rauhassa.[8] Ihanat sanat! ja vielä enemmän, – todet.
Löytölapsi on osoittanut ne tosiksi. Hän oli sielultaan ja mieleltään sairas, kyllästynyt maailmaan ja itseensä. Mutta hän oli niitä halpoja, huomaamattomia ja siten hän sai olla paljon yksinään, yksinään raittiissa, hiljaisessa metsässä; yksinään suuren lääkärin kanssa, joka yksin voi parantaa sydämmen syvät haavat ja – hän on tullut terveemmäksi.
Nyt alan käsittää suuren arkiaatterin ja hänen minulle määräämän elintavan. Pelkäsin itsekkäisyyden turmiota ja tahdoin juoda lääkkeeksi lemmen jumalaisjuomaa. Mutta hän sanoi: «Jeremias, ei sitä juomaa, vaan kieltäymyksen! Se on enemmän vertapuhdistavaa.»
Olen juonut sen. Olen lempinyt häntä kaksikymmentä vuotta, vaatimatta vastarakkautta ja ilman toivoa.
Tänään täytän kuusikymmentä kolme vuotta. Enenevä tuska kyljessäni on käskenyt minun hylkäämään potilaitteni rappuset ja se ilmoittaa minulle, ettei minulla enää ole monta porrasta hautaani. Sallittakoon minun elää jäljellä olevat päiväni yksinomaisemmin hänen hyväksensä, «Ukon ruusussa» tahdon elää hänen hyväksensä, sillä testamentissani on määrätty että «Ukon ruusu» on tuleva hänen omaksensa, että se on Eeva Frankin.
Tahdon kaunistaa sen hänelle; tahdon istuttaa sinne puita ja kauniita kukkia. Viinirypäleitä ja ruusuja aion siellä viljellä. Ikä hänetkin kerran saavuttaa, saattaen hänenkin kauneutensa lakastumaan ja kuihtumaan. Mutta silloin Ukon ruusu kukkii hänelle ja rakkauteni tuoksu siunaa häntä, kun ruma ukko ei enää vaella maan päällä. Eeva ottaa armaat siskonsa luoksensa sinne ja siellä he kuuntelevat lintujen liverryksiä ja ihailevat auringon loistoa sen valaistessa ja lämmittäessä maailman suloisia esineitä.
Tahdon virkistyä näistä aatteista niinä yksinäisinä kuukausina tahi – vuosina, jotka siellä elän. Kyllä monikin päivä tuntuu raskaalta ja yksinäiset illat pitkiltä! Kyllä tuntuisi hyvältä jos siellä olisi lähellä armas ja lempeä ystävä, jolle joka päivä voisi sanoa: hyvää huomenta! Aurinko paistaa ihanasti! tahi – sen ollessa pilvessä, – jonka silmistä näkisi paremman auringon; – ystävän, jonka seurassa voisi nauttia kirjoista, luonnosta – kaikesta minkä Jumalan hyvyys meille antaa; – jonka kättä voisi puristaa viimeisenä, vaikeana hetkenä ja sanoa: hyvää yötä. Me kohtaamme toisemme jälleen – rakkauden – Jumalan luona!
Mutta ... mutta... Löytölapsen ei pitänyt löytää kotia maan päällä!
No niin! Tottapahan hän pian osaa toiseen kotiin ja sanoo silloin sen isännälle: «Isä! Armahda minun ruusujani! Ja ihmisten asunnoille hän sanoo: «ikävä olit minulle maailma! Mutta kiitos kuitenkin siitäkin hyvästä minkä minulle soit!»
Kun siskot olivat lopettaneet lukemisensa, oli muutamia kirkkaita kyyneleitä paperilla kimellellen siinä auringon säteissä. Leonore pyyhkäsi silmiänsä, kääntyi Petrean puoleen kysyen:
«Mutta Petrea, kuinka on tämä lehti joutunut sinun käsiisi?»
«Enkö toki tietänyt tuon tulevan!» lausui Petrea. «Ei sinun pitäisi milloinkaan kysyä noin vaikeita asioita. Leonore! Katsos nyt kysyvät Eevankin silmät – ja niin totisina. Luuletteko kenties että assessori on pistänyt sen käteeni? Ei, siitä epäluulosta minun pitää vapauttaa hänet – vaikkapa omalla kustannuksellani. Tahdotte tietää kuinka olen saanut tuon paperin. No niin! Olen varastanut sen, siskot, varastanut sen matkalla, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin se kirjoitettiin.»
«Mutta Petrea!»
«Mutta Petrea, niin! te armaat, nyt on liika myöhä huutaa «mutta Petrea»! Nyt tunnette assessorin salaisuuden; nyt voitte tehdä niin kuin omatuntonne käskee. Minun on paatunut! Kauhistukaa ja pelätkää vaan tekoani – minä en siitä välitä! Julistakoon koko maailma minut pannaan – minä en siitäkään välitä! Eeva! Leonore! Siskot!» Petrea kiersi äkkiä käsivartensa kummankin siskonsa kaulaan, veti heidät luoksensa, suuteli heitä hymyillen kyynelsilmin ja katosi.
Hiukkasen myöhemmin aamupuolella tapaamme Eevan ja Gabriellen kauniissa, kaupungin vieressä olevassa pappilassa, missä Louise rouva on täydessä touhussa järjestämässä tavaroitaan sillä aikaa kun Jakobiinit isänsä ja isoisänsä seurassa samoilevat maita mantereita. Pieni nelivuotinen Alfred, harvinaisen älykäs ja suloinen lapsi, on yksin kotona äidin luona; hän erittäin koettaa miellyttää Gabrielleä ja pitää velvollisuutenansa huvittaa häntä, jonka tähden hän ottaa esille Noan arkin ja esittelee hänelle kirkkaalla lapsen äänellään «Kam ja Kamiina, Sem ja Semiina, Jafet ja Jafetiina!» Kun on vastattu kaikkiin «kuinka voitte» – kysymyksiin, ottaa Gabrielle Ullan tuomasta korista paperipeitteen ja pyytää Louisen pitämään hyvänään vähäsen vasikanpaistia ja pasteijoja. «Meidän mielestämme tarvitset jotakin tuoretta matkan jälkeen ennenkuin itse ehdit saada ruokakammiosi kuntoon. Maistapas pasteijaa! Niissä on lihamureketäytettä ja minä vakuutan niiden olevan paistetut «vedenpaisumuksen jälkeen».
«Todellako!» vastasi Louise nauraen, «ne ovatkin herkullisia! Kas tuosta saat yhden pikku pallukkani! Mutta älä seiso siinä toista ahnehtimassa. Kiitos, kiitos, sisko kullat! Oi, miten on hauskaa jälleen päästä lähelle teitä ja kotia. Miten te olette kaikki terveen ja onnellisen näköiset! Ja Petrea! Miten hän on varttunut. Hänen käytöksessänsä on niin paljon tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä; hän on kasvanut nenänsä kanssa sopusuhtaiseksi ja pukeutuu nyt kunnollisesti; – hän on oikein niinkuin ihmiset enimmäkseen ovat. Ja katsokaa – tässä OD erinomainen, lämmin vanulla sisustettu aamunuttu, joka kyllä pitää hänet lämpöisenä tuolla ylhäällä ullakkokamarissansa! Eikö se ole mainio? Maksaa ainoastaan kymmenen riksiä!»
«Oh, kummallista! Mainiota! Kuulumatonta!»
«Niin eikö? Siinä vaate, joka kestää koko ijän. Mikä kaunis kaulus sinulla on, Eeva! Luulenpa tosiaankin että Eeva on tullut vieläkin kauniimmaksi; sinä olit ja olet perheen ruusu, Eeva! Olet ihan nuorennäköinen ja olet lihonnut! Siitä en ainakaan minä voi kerskailla; mutta ei tule lihavaksi kun on kahdeksan poikaa, joiden edestä pitää puuhata. Ajatelkaa siskot, että minä Tukholmassa lähtömme edellisellä viikolla leikkasin satakuusi paitaa! Toivon saavani vähäsen ompeluapua täältä kotoa. Katsokaa! Tämä sormi on vallan kova ja pahkuinen siitä. Herra siunatkoon poikia! Vaivaa heistä kyllä on! Mutta sanokaa, kuinka on äidin laita? Minulle olette aina kirjoittaneet hänen olevan paranemaan päin ja kuitenkin hän on käynyt niin kovin huonoksi! Oikein surettaa häntä katsella. Mitä sanoo assessori?»
«Oi», sanoi Gabrielle vilkkaasti, «hän sanoo äidin kyllä paranevan; eikä varmaankaan ole mitään vaaraa. Hän voimistuu päivä päivältä.»
Eeva ei näyttänyt yhtä toivehikkaalta kuin Gabrielle ja hänen silmänsä kiilsivät kun hän lausui: «kunhan vaan syksy ja talvi onnellisesti kuluisivat, niin toivomme kevään...»
«Ja arvatkaapas mitä minä olen tuuminut?» keskeytti Louise vilkkaasti. «Hänen pitää tulla tänne meidän luoksemme asumaan kevätpuolella maitoparannukselle! Tämä huone, joka antaa kauniisen koivikkoon päin tulee hänen asuinhuoneeksensa; täällä hän voi hengittää maalaisilmaa, ihailla nurmikkojen vihreyttä, juoda maitoa ja nauttia kaikkea hyvää mitä maalla voi saada ja mitä minä voin hankkia! – – Tottahan se tekisi hänelle hyvää? Ettekö luule hänen silloin tulevan terveeksi? Eikö se teidän mielestänne ole oikein mainio tuuma?!»
Siskojen mielestä se todellakin oli mainio ja Louise jatkoi iloisesti:
«Nyt minun täytyy näyttää mitä minulla on tuomisia hänelle! Katsokaa noita molempia tamastisia aamiaispöytäliinoja ja noita kuutta aamiaislautasliinaa! Kaikki kotikehruuta! Niin ettei minun ole tarvinnut maksaa muuta kuin kutomapalkka. No, mitä niistä arvelette?»
«Oh, mainiota! Erinomaista!»
«Oh, kuinka erinomaisen kauniita! Nepä vasta ovat tervetulleita!» «Ja teidän täytyy nähdä mitä minulla on isälle! – – – Oi, se onkin Jacobin matka-arkussa! Ja siellä on vielä yhtä ja toista muutakin; – saatte nähdä, saatte nähdä!»
Gabrielle lausui nauraen: «Mikä tavaratulva! Kaikesta näkyy että rahakukkaro on täysi ja hyvässä kunnossa!»
«Jumalan kiitos, kyllä se nykyään pitää puoliansa, vaikka voitte uskoa että meidän oli vaikea ensi vuosina tulla toimeen. Mutta me aloimme heti asettaa suun säkkiä myöten. Koko avioaikanamme ovat rahat olleet minun hallussani. Minä olen mieheni kassanhoitaja; hän jättää minulle kaikki tulonsa ja ottaa sitten minulta mitä tarvitsee, ja sillä tavalla on kaikki käynyt sangen hyvin. Jumalan kiitos! kun on keskinäistä rakkautta niin käy kaikki hyvin.
Olen onnellisempi kuin ansaitsen, kun minulla on niin hyvä mies ja tottelevaisia lapsia. Jos vaan pikku tyttöni – pikku Viisumme olisi jäänyt eloon! Oi! Sepä vasta oli riemu kun hän syntyi kahdeksan pojan jälkeen! Jacobi ja minä itkimme ilosta. Ja sitten hän kaksi vuotta oli suurin ilomme. Jacobi oikein jumaloi häntä; hän istui tuntikausia hänen kätkyensä ääressä katselemassa häntä ja oli oikein autuaallisen onnellinen pitäessänsä häntä sylissänsä. Mutta hän olikin niin sanomattoman hyvä lapsi, niin valkoinen, niin hiljainen ja kaino! Oikea pieni enkeli! Oi, oli niin vaikea luopua hänestä. Jacobi suri niin kauheasti, etten milloinkaan ole nähnyt miehen niin surevan. Mutta hänen hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna. Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!»
Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden! Mutta ei mikään onni voi olla täydellinen tässä maailmassa; eikä meillä ole oikeutta sitä vaatiakaan. Antakaa anteeksi että olen surettanut teitä! Puhukaamme jostakin muusta sillä aikaa kun minä tässä vähän järjestelen tavaroitani. Kertokaa minulle vähäsen entisistä tutuistamme. Evelina täti, tottahan hän vielä on elossa?»
«On, ja on viiden lapsen mummo, eläen kaikkein rakastamana ja kunnioittamana Akselholmassa! Häntä vasta ympäröi miellyttävä perhe ja hänen vanhuutensa on mitä onnellisin!»
«Sepä hauskaa kuulla! Mutta hän ansaitseekin kaikkien rakkautta ja kunnioitusta. Onko hänen Kaarinansa myöskin naimisissa?»
«Oi ei, Kaarina on kuollut! Ja se on ollut Evelina tädille suuri suru. He olivat niin onnelliset yhdessä!»
«Herranen aika, onko hän kuollut? Niin, niin, nyt muistan teidän kirjoittaneen hänen kuolemastaan ... näettekö tämän puvun ... siskot! Lahja ukoltani! Eikö se ole kaunis? Ja vielä erittäin uudenaikainen! Niin Gabrielleseni! Ei sinun ensinkään tarvitse olla niin epäilevän näköinen! Se on oikein kaunis ja uudenaikainen sen vakuutan!»
«Mutta asiasta toiseen, kuinka hovisaarnaaja jaksaa? Vai elää vielä niin sanoakseni uutena painoksena? No se on hyvä! Minä puen sen ylleni päivällisille peloittaakseni Jacobia. Minä sanon hänelle että vastedes aion käyttää sitä sillä tavoin kunnioittaakseni hänen omaa nimitystänsä hovisaarnaajaksi.»
Kaikki nauroivat.
«Mutta sanokaa minulle nyt», jatkoi Louise, «miten aiotte toimittaa tuon äkkiarvaamattoman tapahtuman? Kuinka te olette arvelleet sen tapahtuvan?»
«Näin. Meillä on suuret kahvikemut puutarhassa iltapuolella. Silloin johdamme huomaamatta puheen aidantakaiseen tonttiin, kurkistamme sinne aidanraoista ja saamme kyllä pian kuulla tuon tavallisen toivomuksen: «jospa voisi saada tuon aidan pois!» No niin! Sen merkin kuultuaan sinun kahdeksan poikaasi ryntää aitaa vasten ja...»
«Mitä ajattelette? Kyllä poikani, Jumalan kiitos, ovat voimakkaat ja ripeät, mutta tarvittaisiin todellakin berserkkien voimia saamaan...»
«Älä pelkää», vastasivat sisaret nauraen, «aita on juuresta poikki sahattu ja ainoastaan sen verran kiinni, että tarvitaan pieni ponnistus sen kaatamiseen, vaikutuksen vuoksi vaan. Urostyö siis ei ole vaikea; sitäpaitsi me kaikki yhdymme rynnäkköön jos siksi tulee.»
«Vai niin! Jos niin on laita niin minun poikani kyllä suorittavat sen asian. Ja vielä! Minulla on muutama pullo vallan erinomaista sokurijuomaa, josta varmaankin isäni pitäisi, ja joka soveltuu hyvin jos meidän pitää – kuten kait on luonnollista – juoda siinä tilaisuudessa muutamia maljoja.»
Keskustelun kestäessä oli pikku Alfred turhaan käynyt tarjoilemassa kahta suukkosta ja oli jo vähällä loukkaantua, kun hän ei saanut halukasta ottajaa, mutta sitten hän kerrassaan ryhtyi toimeen, lankesi Gabriellen kaulaan huudahtaen: «Nyt näen selvästi että tädin välttämättömästi tulee saada suukkonen!»
Ei ollut Gabriellen vika jos tuo herttainen poika ei tullut vakuutetuksi siitä, että hänen lahjansa oli tuiki tärkeä.
Mutta Louise hääri tavaroittensa kanssa. «Tässä on Bergströmille liivit ja tässä huivi Ullalle ynnä pieni töyhtö, millä voipi pyyhkiä pölyn peileistä ja pöydiltä! Eikö se ole mukava? ja katsokaa tässä lietsin vanhalle Pirkolle ynnä nämä pienet kalut!»
«No, silloinhan eukko tulee onnelliseksi! Hän on vähäsen ärtyisellä tuulella välistä, mutta kahvipidot ja pienet lahjat aina sovittavat hänet kaiken maailman kanssa, ja tänään hän saa molempia!»
«Ja miten hyvin tämä lietsoo! Sillä voi saada märimmätkin puut palamaan! – näettekö miten pöly lentää sen edessä!»
«Uh! Sehän voi lietsoa ihmisetkin pois tieltään!» lausui Gabrielle nauraen.
Sisarien lietsoessa ja pyyhkiessä pölyä ja Louisen ihaillessa ostoksiansa, astui laamanni sisään iloisena ja hikisenä.
«Mikä toimeliaisuus!» hän huudahti nauraen. «Minä voin sanoa sinulle terveisiä mieheltäsi ja lapsiltasi, Louise! Minä oikein pidän pojistasi. Reippaat, vilkkaat lapset! Tottelevaiset ja kiltit he myöskin ovat! Pikku David on vallaton veitikka ja kelpo poika! Mutta vahinko että hän niin ontuu!»
Punastuen ilosta kuullessaan poikiaan kiitettävän, vastasi Louise kiireesti isän valitukseen Davidin jalasta: «Isäni, jospa kuulisitte miten hän osaa soittaa selloa! Hänestä vielä tulee toinen Gehrman!»
«No se on hyvä! Semmoinen jousi on kyllä kahden jalan arvoinen! Mutta tuskinhan minä vielä olen saanut katsella sinua, Louise! Hyväinen aika, miten hauskaa on että pääsit jälleen niin lähelle meitä! Nyt aion saada nähdä sinut joka päivä. Ja sinä juuri tarvitsetkin tämän seudun raitista ilmaa! Olet laihtunut! mutta – luulenpa todellakin sinun kasvaneen!»
Nauraen Louise vastasi sen ajan jo olevan ohi.
Siskotkin keskenään lausuivat mielipiteensä ja huomionsa hänestä. He iloitsivat nähdessänsä hänet «niin entisensä kaltaisena kaikkine tavaroineen!»
«Kauniimmaksi hän ei juuri ole tullut! mutta eihän ijankaiken voikaan kaunistua. Hän on hyvän ja sievännäköinen; – ei ollenkaan enää tuomiokirkkomainen! Hänestä tulee oivallinen rovastin rouva – ruustinna!»
Siirrymme nyt Saaran huoneesen.
Kun rakastettu ja viaton lapsi kärsimyksiään kestettyään palaa vanhempiensa syliin, rakkaasen kotiin, ken osaa kuvailla hänen mielensä suloista riemua. Kodin sulouden puhdas nautinto, omaisten hellyys, tunto siitä että jälleen on lapsuuden kodin onnellisena lapsena, suloinen antauminen taivaallisen tunteen valtaan, jälleen olla kotona! Mutta rikoksellinen!...
Olemme nähneet tuhlaajapoikaa kuvaavan maalauksen, jota emme milloinkaan voi unohtaa. Se kuvasi jälleennäkemisen hetkeä. Isä avaa pojalle hellän sylinsä; hän vaipuu alas ja kätkee siihen kasvonsa. Syvä sydämmen katumus painaa hänet maahan ja kalpeata poskea myöten – ainoa mikä näkyy kasvoista – vierii kyynel – katumuksen ja tuskan kyynel. Se ilmaisee kaikki. Pantakoon kultainen rengas hänen käsivarteensa, tuotakoon syöttövasikka hänelle ilonateriaksi – hän ei voi olla onnellinen eikä iloinen! Muistin lähteestä pulppuaa katkeroittava kyynel.
Samaten oli Saaran laita ja hän tunsi sen sitä syvemmin, mitä enemmän hänen sydämmensä todellakin oli puhdistunut ja jalostunut. Kun hän virkistävän unen jälkeen heräsi entisessä kodissansa ja näki vieressänsä lapsensa nukkuvan pehmoisella, lumivalkealla vuoteella, kun hän sisään pilkistävän aamuauringon valossa näki kaikki ympärillänsä niin puhtaana ja raittiina kuin pyhänä, kun hän näki miten rakkaus uskollisessa muistissansa oli säilyttänyt hänen nuoruutensa mieltymykset, kun hän näki entisien lempikukkiensa, asterien, loistavan alabasteriuurnasta uuninreunuksella, ja kun hän muisteli mimmoista kaikki oli ollut ja mimmoista kaikki oli – niin hän itki katkerasti.
Petrea, joka lukien ikkunan vieressä Saaran huoneessa, odotteli hänen heräämistänsä, seisoi heti hänen vuoteensa vieressä lausuen sydämmen rauhoittavia sanoja.
«Oi Petrea!» lausui Saara painaen hänen kätensä vasten rintaansa, «salli minun puhua kanssasi!... Sydämmeni on täysi. Tunnen voivani sanoa sinulle kaikki ja tiedän että sinä käsität minut. En ole vapaaehtoisesti tullut tänne. Isäni otti minut tänne mukaansa. Hän ei kysynyt minulta; hän vei minut niinkuin lapsen, ja lapsen tavoin minä tottelin häntä; tunsin itseni niin heikoksi; arvelin: ehkä kuolen pian! Olisi suloista saada kuolla hänen kattonsa alla! Mutta tämä yö hänen kodissansa oli antanut minulle voimia. Tunnen nyt jääväni eloon! Kuule minua ja auta minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua, täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi! Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi! oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi! Saakoon viaton pienokaiseni jäädä tähän siunattuun kotiin! Minun täytyy päästä täältä pois: Tämä elämän suloisuus, tämä ylellisyys ei ole minua varten!... Ne herättävät minussa vaan tuskaa! Köyhyys, työ – ne ovat minua varten. Täältä minä tahdon pois, täältä minun täytyy paeta pois; – mutta en tahdo tuottaa surua; en tahdo näyttää kiittämättömältä! Auta minua Petrea! Mieti minun puolestani mitä minun tulee tehdä, minne minun pitää mennä!»
«Olen jo ajatellut sitä!» vastasi Petrea.
«Oletko?» kysyi Saara iloisesti hämmästyneenä ja kysyväisesti luoden häneen suuret mustat silmänsä.
«Tule ottamaan osaa minun yksinäisyyteeni!» jatkoi Petrea hellästi. «Tiedäthän että minä, vaikka olen isäni kodissa, kuitenkin asun ikäänkuin yksikseni ja että minulla on mitä suurin vapaus. Ullakkokammarini vieressä on toinen, yksinkertainen mutta rauhallinen asunto, joka olisi vallan sinun mielesi mukainen. Tule asumaan sinne! Siellä saat elää täydelleen oman mielesi mukaan, olla yksin tahi nähdä ainoastaan minut, kunnes rauhallisempien aikojen hiljainen, tyyni vaikutus vetää sinut perhepiirin viattomaan iloon ja elämään.»
«Oi Petrea, sinä olet hyvä! Mutta sinä et voi lähestyä pahamaineista olentoa etkä sinä tiedä...»
«Vaiti, hiljaa! Tiedän kylliksi, sillä minä näen ja kuulen sinua. Oi Saara! Mikä olen minä vetäytyäkseni pois sinusta? Jumala katsoo sydämmeen ja Hän tietää kuinka heikko ja puutteellinen minä olen, vaikka ulkonainen elämäni onkin säilynyt puhtaana, vaikka asianhaarat minua varjelevat ja omaisenikin ovat vaikuttaneet sen että tekoni ovat olleet puhtaat. Tunnen kuitenkin itseni, eikä minulla ole hartaampaa rukousta Jumalalle kuin: «anna minun syntini anteeksi»! Enkö saa rukoilla sitä sinun rinnallasi? Emmekö voi yhdessä vaeltaa elämämme matkaa? Kumpikin olemme nähneet monta elämän varjopuolta; kumpikin katsomme nyt nöyrästi ylöspäin pyrkien valoon. Anna minulle kätesi! Olit minulle aina rakas! Samoin kuin nuoruuden päivinäni, samoin nytkin rakkauden side vetää minut luoksesi. Vaeltakaamme yhdessä! Koettakaamme ainakin vaeltaa yhdessä! Sydämmeni rukoilee sitä sinulta ja sinun, Saara! eikö se kuiskaa sinulle, että me voimme sopia toisillemme ja tulla onnellisiksi yhdessä?»
«Enkö minä tule sinulle elämän taakaksi? Voimakkaampana voisin sinua palvella, voisin ansaita leipäni työlläni niinkuin olen tehnyt viime vuosina! mutta nyt!»
«Nyt .... antaudu sokeasti minun hoitooni! Minulla on kylliksi meille kummallekin. Sitten, kun olet voimistunut, tehkäämme työtä yhdessä!»
«Hävitetty elämäni ... katkerat muistoni ... eivätkö ne tee mieltäni raskaaksi ja synkäksi? Eivätköhän hornan henget uudestaan saa sitä valtaansa, joka niin kauan on ollut heidän hallussaan?!»
«Katumus on jumalatar; hän suojelee sitä, joka on rikkonut! Kun pakana voi lausua niin, kuinka paljon enemmän syytä sitten onkaan kristityn lausua niin! Oi, Saara! tuo musertava katumus – minä tiedän sen – voi muuttua ihmiselle nousemisen voimaksi, uuden elämän herättäjäksi. Se voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi keski-ijässä; – vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki seestyy ja selviää. Tule, harrastakaamme yhdessä elämän tärkeintä tehtävää – jalostumista!»
Saara oli kohonnut istualleen vuoteellensa kuunnellessaan niitä sanoja; uudet säteet syttyivät hänen silmiinsä. «Minä tahdon!» hän lausui, «oi Petrea! enkeli puhuu sinun kauttasi! Sanasi ihmeellisesti voimistavat ja rauhoittavat minua: – minä tahdon aloittaa uudestaan!»
Petrea syleili Saaraa lämpimästi ja hellästi kiittäen häntä. Sitten hän lisäsi rauhoittaen:
«Ole nyt hyvä lapsi, Saara! Kaikki sairaat ja heikot ovat lapsia; – anna meidän hoitaa ja johtaa, sinua semmoisena, tyynesti ja tykkänään antautuen; – ilahuta sillä niitä, jotka ympäröivät sinua ja harrastavat parastasi! Ennenkuin melkoisesti voimistut, emme voi ajatellakaan muutosta. Se surettaisi kovasti kaikkia täkäläisiä.»
Samassa aukeni ovi ja äiti kurkisti sisään. Hän hymyili niin hellästi sulkiessansa Saaran syliinsä. Leonore seurasi häntä, mutta nähdessään Saaran liikutuksen hän meni jälleen ulos ja palasi hetken kuluttua kantaen aamiaistarjointa, joka oli vallan täyteen ahdettu kaikenlaisia herkkuja! Sitten kilvan kuului leikillisiä ja rohkaisevia sanoja, joilla he koettivat elähyttää ja huvittaa jälleen löytynyttä. Vanhat puheenparret uudistettiin ja vanhat tuttavat esitettiin uudestaan.
«Tunnetko enää matami Folettea? Se on vastikään korjattu. – Saako hän kunnian antaa sinulle kupillisen? – Tuo on entinen tähdikäs kuppisi! – Se saatiin matami Foletten kanssa pelastetuksi tulipalosta, ja tuo pieni ruusunuppuinen kuppi tuossa on aiottu pikku Elisellemme. – Sinun täytyy toki maistaa näitä rinkilöitä! Ne eivät ole olleet mukana Noan arkissa! – «Vanhimpamme» niitä tuskin hyväksyisi – ne eivät hänen mielestänsä ole kyllin vanhoja; – ne ovat tulleet uunista juuri tänä aamuna! – «Pikku neitimme» on itse valinnut sinulle kauneimmat ja täyttänyt niillä leipäkorin. – Saa nähdä eikö assessorikin hyväksy tuota »kotileipää»?» j. n. e.
Sillä välin oli pikku Elise herännyt ja katseli kirkkailla sinisilmillään suurta Eliseä, joka kumartui hänen ylitsensä. He olivat todellakin toisensa näköiset niinkuin usein mummo ja tyttären tytär ja tunsivat heti olevansa sukua. Kun Saara näki lapsensa Elisen sylissä, täyttyivät hänen silmänsä ensi kertaa vilpittömän ilon kyyneleillä.
Kestänevätkö lukijani hermot nähdä berserkkien urhotöitä puutarha-aidan kaatuessa? Sitä emme luule ja jätämme sentähden lukijan suostumuksella kertomatta päivän sankarityön, tuon aidan kaatamisen – se kaatua romahti niin äkkiä, että berserkit tekivät suinpäin kuperkeikan sen päälle – ja astumme suoraan uudelle tontille, mistä löydämme perheen jäsenet kokoontuneina istumassa kukkamättäillä suuren riippakoivun alla, joka huojuttaa heidän päällensä kellastunutta latvaansa. Mailleen kallistuva syysaurinko valaisee ryhmän ja välkkyy leppien lomitse hiljaa aaltoilevan, sinisiä kiemuroita muodostavan joen rannalla, joka kaunistaa uutta tonttia ja on sen rajana.
Kyyneleet kimeltävät perheenisän silmissä, mutta hän ei virka mitään. Niin suuren rakkauden esineenä oleminen, lempituuman toteutuminen, isänilo ja -rakkaus, kiitollisuus omaisiansa ja taivasta kohtaan, ajatus miten pitää käyttää saatua lahjaa, kaikki nuo tunteet täyttävät hänen sydämmensä mitä suloisimmilla ihmisrintaa ilahuttavilla tunteilla.
Äiti on Eevan ja Leonoren seurassa kohta tuon suuren rynnäkön ja sitä seuraavan ilon ilmauksen jälkeen mennyt kotiin. Jääneiden joukossa näemme perheen vanhan ystävän Jeremias Munterin, joka tässä tilaisuudessa on mitä katkerimman ja ivallisimman näköinen, sekä vapaaherra L***n. Hän ei enää ole tuo hurja, vallaton nuorukainen, vaan on varttunut mieheksi, ja on sitäpaitsi tilanhaltijana, jonka vakavaa olemusta kaunistaa miellyttävä vaatimattomuus, joka on huomattava etenkin silloin kun hän puhuttelee «pikku neitiä», jonka jalkojen juureen hän on istuutunut.
Louise tarjoilee sokurijuomaa eikä kukaan kiitä sitä enemmän kuin hän itse. Hänen mielestänsä siinä on jotakin oikein taivaallista, jotakin «oikein ylentävää». Mutta kun Gabrielle äkkiä hypähtää ylös, nautittuaan sitä puolen lasia, niin «vanhimpamme» oikein säikähtyy, sillä hän ei kuitenkaan ollut luullut «ylentävää» sokurijuomaansa niin voimakkaaksi. Kohta hän on kaikkien kahdeksan lapsensa ympäröimänä, jotka toinen toisensa perästä tulla sipsuttavat huutaen:
«Äiti! saanko vähäsen juomaa? – Ja minä myös! – Ja minä! – Ja minä myöskin! – ja minä! Ja minä. Äiti kulta kaada paljo vaahtoa minulle!»
«Kas niin! Kas niin, lapsi kullat! Ei saa syöstä ja hyökätä noin! Näettekö milloinkaan isän ja äidin noin ryntäävän? Salomo, saat nyt odottaa viimeiseksi! Kärsivällisyys, on hyvä mauste. Kas tässä! juokaa nyt; – mutta älkää kaatako päällenne!»
Nautittuaan vaahtoavaa «ylentävää» juomaa tulivat kaikkien jakobiinien kuohahtelevat elinvoimat niin yli laitojensa, että Louisen on pakko käskeä heitä harjoittamaan urostöitään vähäsen kauempana. Sitten he samoilevat tutkimusmatkoilla ympäri tonttia vähän väliä heittäen kuperkeikkoja. David hyppii muiden mukana kainalosauvallaan yli kivien ja kantojen, ja Jonatan poimii hänelle kukkia ja puolukanvarsia niin paljon kuin hän suinkin tahtoo; herttaiset pojat niistä tekevät pieniä kimppuja, joita he sitten lahjoittavat tädeille, etenkin Gabriellelle, varsinaiselle ystävälleen ja kumppanilleen. Ernst Adam – poikasarjan vanhin – erittäin vakavaluontoinen poika istui hiljaa isoisän rinnalla lukien itsensä suurten joukkoon. Pikku Alfred hypiskeli äidin läheisyydessä.
Laamanni katseli vilkkaasti ympärilleen, istutti jo mielessään lehtikujia, lehtimajoja, asetti niihin istuinpaikkoja, näki ihmisten istuvan siellä nauttimassa kesän ihanuutta ja selitti tuumiaan Jacobille.
Jeremias katseli heitä tapansa mukaan nyrpeästi ja alakuloisesti hymyillen. Kun pikku David tuli hyppien hänen luoksensa tarjoten hänelle hyvänhajuisen metsäkukan, niin hän huudahti äkkiä:
«Miksikä ei tehdä tästä kasvitieteellistä puutarhaa, mieluummin kuin tavallinen huvipuisto? Ovathan kukat ainoa vähäinen hauskutus tässä matoisessa maailmassa; ja kun asianlaita kerran on semmoinen, että ihmiset nostavat nokkansa pystyyn, niin voisi olla hyvä jos heillä olisi jotakin nuuskittavaa ja haisteltavaa. Terveysvesilaitos voisi varsin hyvin olla siihen yhdistettynä: – vähäsen kurjuutta se toki huuhtovi pois tämän maailman raukoista.»
Ilolla laamanni yhtyi siihen tuumaan. «Sillä tavoin», hän sanoi, «voimme yhdistää hyödyn huviin. Se yritys tosin tulee kalliimmaksi kuin tavallisen puiston istuttaminen; mutta se ei saa tulla esteeksi! Tänä ihanana, siunattuna rauhan aikana ja niillä toiveilla, joita meillä Jumalan avulla on sen säilyttämisestä, voipi ihminen ryhtyä toimeen ja toivoa saavansa työnsä rauhassa valmiiksi, vaikkapa se kysyisikin monta vuotta.»
«Ja semmoiset toimet», sanoi Jacobi, «vaikuttavat rauhan-aikana jalostuttavasti elämään. Rauha tarvitsee yhtä paljon voimia kuin sotakin, vaikka niiden on taisteltava muita vihollisia vastaan. Kaikki maallisen olemuksen jalostaminen, kaikki, joka kohottaa mielet itsetietoisempaan elämään, on ihmisen alhaisempia taipumuksia vastaan rakennettu varustus, ja silloin on tehty palvelus ihmiskunnalle ja isänmaalle.»
«Lorua!» huusi Jeremias Munter ärtyisesti, «ihmiskunta, isänmaa! Aina pidätte suurta ääntä semmoisesta. Jos kaadetaan väliaita tahi istutetaan pensas, niin heti se muka on hyvä teko isänmaalle! Istuttakaa te maatilkkunne ja kaatakaa väliaitanne, mutta jättäkää toki isänmaa rauhaan; sillä se välittää yhtä vähän teistä kuin te siitä! Isänmaan hyväksi! Ihmiskunnan hyväksi! Tuo on muka olevinaan hyvin jaloa ja liikuttavaa! Tyhjää lorua kaikki tyyni!»
«Ei, nyt olet, veljeni, todellakin liian ankara!» lausui laamanni hymyillen ystävänsä kiivaudelle, «ja minä puolestani», jatkoi hän vakavasti ja innokkaasti, «soisin että selvä ajatus isänmaan edusta seuraisi pienintäkin ihmistekoa. Jos mikään rakkaus on luonnollinen ja järkevä, niin ainakin se on isänmaanrakkaus! Eikö minun ole isänmaatani kiittäminen kaikesta siitä mitä olen. Eivätkö juuri sen lait, sen laitokset ja sen henkinen elämä kehitä koko inhimillistä ja yhteiskunnallista olemustani? Todellakin! rakkaus ja kiitollisuus vanhempia kohtaan ei ole suurempi velvollisuus kuin isänmaanrakkaus ja kiitollisuus! Eikä ole olemassa ketään, ei miestä eikä naista, ylhäistä eikä alhaista, jonka ei tulisi, joka ei voisi osaltaan maksaa sitä pyhää velkaa. Ja kristillisesti kehittyneen yhteiskunnan tarkoitus on juuri, että kukin sillä tavalla voi kartuttaa leiviskäänsä niin, että se samalla on yksityiselle ja yhteiselle asialle eduksi.»
«Niin» lausui Petrea, «muodostavat sateen pisaraisetkin puroja, jotka purkautuvat jokiin, ja voivat nekin siten, vaikka tuntemattominakin, ottaa osaa niiden hedelmällisyyttä tuottavaan kulkuun.»
«Niin on, lapsi kultani!» vastasi isä ojentaen hänelle kätensä.
«Se on ilahuttava tieto!» lausui Louise kyynelsilmin; «kuuntele tarkkaan, Adam, mitä isoisä ja täti sanovat ja paina se tarkasti mieleesi! – Älä töllistele noin kauheasti suu auki, poikaseni! Onhan kokonaiselle fregatille tilaa purjehtia suuhusi!»
Silloin rupesi pikku Alfred nauramaan niin kimakasti ja makeasti, että vanhemmat vastustamattomasti tekivät hänelle seuraa; Adamiinkin se tarttui, ja kuullessansa tuota naurunremakkaa tulivat joka taholta rientäen Sem, Set, Jacob ja Salomon, Jonatan ja pikku David samaten kuin varpusjoukko laskeutuu sille heitetylle jyväkouralliselle. He tulivat nauraen, siksi että he kuulivat naurettavan ja tahtoivat olla siinä mukana.
Sillä aikaa oli aurinko jo mennyt mailleen ja illan koleat tonttu-ukot alkoivat kuljeskella tontin yli, kun perhe iloiten ja nauraen nousi mennäksensä kotiin. Kun he kääntyivät kaupunkia kohti, kimelsi Maariankirkon tähti tulisena auringon viime säteissä ja kuu nousi kalpean ja lempeän näköisenä heidän kotinsa katon kohdalla. Siinä oli jotakin, joka teki surullisen vaikutuksen Gabrielleen. Kirkontornin tähti kimelsi veljen haudalla ja kuu johti ehdottomasti Gabriellen ajatukset äitiin ja hänen kalpeihin, lempeihin kasvoihinsa. Muuten oli ilta mitä ihanin. Rastas lauloi joen rantalepissä ja taivas kaareutui selkeänä ja vaaleansinisenä yli maan, jossa tuulenhenkäykset ja meluavat äänet yhä vaikenivat ikäänkuin nukkuen. Gabrielle astui ajatuksiinsa vaipuneena eikä huomannut, että vapaaherra L*** oli lähestynyt häntä; hän melkein säpsähti kun tämä puhutteli häntä.
«Oli erittäin hauskaa – erittäin rakasta minulle jälleen nähdä teidät kaikki niin onnellisina!»
«Niin!» vastasi Gabrielle, «nyt saamme jälleen olla kaikki yhdessä. Meille on suuri ilo että saamme Louisen perheineen tänne!»
«Ehkä» – jatkoi L***, – «on rohkeata tahtoa hajoittaa niin onnellista perhe-elämää, tahtoa riistää rakastettu tytär ja sisko semmoisesta perheestä, mutta jos innokkain...»
«Oi», keskeytti Gabrielle äkkiä peljästyneenä, «älkää puhuko riistämisestä, muuttamisesta mitään! Onhan kaikki niin hyvin tämmöisenään!»
L*** vaikeni surullisen näköisenä.
«Iloitkaamme kaikki yhdessä!» lausui Gabrielle ujosti ja sydämmellisesti, «viivyttehän jonkun aikaa meillä? On niin suloista omistaa ystäviä ja siskoja! Elämä on niin hauska heidän kanssansa!»
L***n kasvot kirkastuivat, hän tarttui Gabriellen käteen ja tahtoi sanoa jotakin, mutta Gabrielle riensi hänen luotansa isänsä luokse ja tarttui hänen käsivarteensa.
Jacobi talutti Petreaa. He olivat iloiset ja tuttavalliset yhdessä niinkuin onnelliset sisarukset. Petrea kertoi hänelle mikä oli hänen nykyinen onnensa, mitkä tulevaisuutensa toiveet. Jacobi otti innokkaasti osaa siihen ja kertoi hänelle tulevaisuuden tuumistansa, kotoisesta onnestansa, hyvin paljon ja ihastuneena pojistansa, miten he tottelevat vanhempiensa pienintäkin viittausta, heidän keskinäisestä rakkaudestansa ja katso! se oli kaikki Louisen ansio! Ja Louisen ylistystä lauloi kaksi sopusointuista ääntä maireuhriksi «vanhimmalle siskollemme», joka ei ollut kuuntelevinaan muita kuin isäänsä.
Pian päästiin kotiin.
Hopeakauha kädessä mitä ystävällisimmin hymyillen seisoi äiti kirjastossa suuren, höyryävän punssiboolin vieressä ja lausui sekä sanoilla että katseilla sisään astuvan joukon tervetulleeksi.
«Elise kultaseni!» lausui laamanni syleillen häntä, «olet tänään nuorentunut kaksikymmentä vuotta!»
«Onni nuorentaa!» vastasi puhuteltu hellästi katsoen puolisoonsa.
Kaikki istahtivat.
«Älkää melutko niin paljon, pojat!» varoitti Louise kahdeksaa vesaansa, itse istahtaessansa ja ottaen pikku Elisen syliinsä. «Ettekö osaa istahtaa ilman tuommoista melua ja hälinää!»
Jeremias Munter oli istahtanut nurkkaan kauas kaikista muista; hän oli hiljaa ja näytti alakuloiselta.
Syntyi äänettömyys. Usean kasvoista voi huomata jonkinmoista odotusta, jonkinmoista tietoa siitä, että jotakin tavatonta oli tekeillä.
Laamanni rykäsi pari kertaa, näytti siltä kuin olisi täytynyt tavattomasti selvittää kurkkunsa.
Vihdoin hän korotti äänensä ja sanoi huomattavasti väräjävällä äänellä:
«Onko totta että ystävämme Jeremias Munter aikoo kohta jättää meidät ja muuttaa elämään maalle yksinäisyyteen? Puhuuko huhu totta kertoessaan hänen jo huomenna aikovan jättää meidät ja että tämä ilta siis on viimeinen, jonka hän kaupunkilaisena viettää parissamme?»
Assessori koetti vastata, mutta sanat supistuivat jonkinmoiseen mörisevään ääneen. Hän katsoa tuijotti lattiaan ja nojasi käsillään keppiinsä.
«Siinä tapauksessa», – jatkoi laamanni – «on minua pyydetty kysymään häneltä jotakin, jota – en voisi kysyä keneltäkään muulta ja joka kysymys sittenkin melkein tarttuu kurkkuun. – Salliiko ystävämme, assessori Munter erään – erään meistä seurata häntä yksinäisyyteensä?»
«Ken tahtoisi seurata minua?» tiuski Jeremias tylysti ja epäillen.
«Minä!» vastasi lempeä, soinnukas ääni ja Eeva, – sinä hetkenä kauniimpana ja viehättävämpänä kuin milloinkaan – lähestyi häntä isänsä taluttamana. «Minä», hän toisti punastuen, puhuen hiljaa mutta hellästi, «minä haluan seurata teitä; – jos sen sallitte!»
Perheen silmistä voi lukea että se ei ollut äkkiarvaamatta sen jäsenille. Louisella kimelsivät kyyneleet silmissä eikä hän ollut ensinkään «häväistyn näköinen» semmoisesta teosta, joka oli niin täydellisesti «vastoin naisen arvoa». Assessori säpsähti ja katsoi Eevaan kummastuneena.
«Ota vastaan minulta», jatkoi laamanni äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa, «seurakumppani, jota jo kauan olet toivonut itsellesi! Ainoastaan sinulle, Munter, minä voin noin lahjoittaa rakkaan lapseni!»
«Ettekö huolikaan minusta?» kysyi Eeva punastuen ja hymyillen ojentaen valkoisen kätensä yhä vielä sanattomalle Jeremiaalle.
Assessori tarttui kiivaasti Eevan ojennettuun käteen, puristi sitä molemmin käsin vasten rintaansa ja lausui hiljaa kumartuen sen yli: «oi, minun ruusuni!» Kun hän jälleen kohotti päänsä, vuotivat kyyneleet hänen silmistänsä! Mutta hän oli levoton ja tuskaantunut. «Veli!» hän lausui laamannille «en voi vielä kiittää sinua! En tiedä, ... en käsitä... Minun täytyy ensin tutkia häntä!»
Hän tarttui Eevan käteen ja vei hänet Elisen viereiseen huoneesen, istahti siellä vastapäätä häntä ja lausui kiivaasti:
«Mitä tämä merkitsee? Mitä ilveitä tämä on? Kuinka on asian laita? Sano minulle, Jumalan nimessä, Eeva, millaisilla tunteilla hän tulee noin minua kosimaan? Onko siinä todellista rakkautta? Jaha, juuri rakkautta, sanon minä! Älkäähän säikähtykö sitä sanaa; – niinkuin sen tarkoitan, niin hän voipi myöskin käsittää sen. Onko se rakkautta vai – sääliä? Armolahjana en häntä, Eevaa, ota, sen sanon. Älköön hän pettykö, älä petä minua! Jumalan nimessä, joka tutkii kaikkien sydämmet, vastaa minulle ja puhu totuus: täydestä, hellästä sydämmestakö hän näin tulee luokseni? Luuleeko hän – luuletko Eeva, Jumalan enkeli, minun vanhan ruman, kivuloisen, ärtyisän ukon voivan tehdä sinut onnelliseksi?»
Jeremias puhui tuskaantuneena ja hellästi, ja hän oli kaunis sinä rakkauden ja tunteellisuuden hetkenä.
«Ystäväni, hyväntekijäni», vastasi Eeva kädellään pyyhkäisten pois Jeremiaan silmistä vieriviä kyyneleitä, «katsokaa ... lukekaa mitä on sydämmessäni! Kiitollisuus on saattanut minut tunnustamaan arvonne – kumpikin on johtanut minua rakastamaan teitä; – ei semmoisella tulisella lemmellä, jommoista kerran olen tuntenut, mutta jota en milloinkaan enää tunne, vaan syvällä, hellällä rakkaudella, joka tekee minut ja niinkuin toivon teidätkin onnelliseksi, ja jota ei mikään enää voi häiritä. Saada elää teidän ja toiseksi omaisteni hyväksi on hartain toivomukseni. Voin todenperäisesti vakuuttaa etten tänä hetkenä rakasta ketään enemmän kuin teitä! Riittääkö se teille?»
Vieläkin tarkasteli assessorin syvämieliset silmät Eevaa tutkivasti.
«Suutele minua!» lausui hän sitten äkkiä ja terävästi.
Hiljaa ja sanomattoman suloisesti painoi Eeva punastuvat kasvonsa häneen ja suuteli häntä.
«Herra Jumala!» huokasi Jeremias, «oletko siis omani? Hänen nimeensä siis!» Ja sanomattoman onnellisena hän sulki kauan rakastamansa syliinsä. Hän piti häntä kauan siinä ja syvät huokaukset tunkeutuivat hänen autuaallisesta sydämmestänsä. – Viimein hän riistihe irti ja ikäänkuin uuden nuoruuden valtaamana hypähti ovelle ja huusi kirjastossa oleville:
«Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Minä otan hänet! Hän saa minut omaksensa! Hän kelpaa puolisokseni ja minä kelpaan hänelle mieheksi! Kas niin, te siellä ulkona! Ettekö tahdo juoda maljaamme?»
Kaikki riensivät maljan luokse; Louise muiden mukana, kahdeksan vesaa hänen kintereillään. Syntyi iloista hälinää. Nauraen Leonore ja Petrea torjuivat luotansa ryntääjät ja lupasivat tuoda heille lasit, jos vaan pysyivät paikoillaan. Viimein palasi järjestys seurakuntaan; lasit täytettiin ja maljojen esittäminen alkoi.
Ensimmäinen, jonka laamanni esitti, oli uuden morsiusparin.
Toinen: Jacobin kaunopuheliaasti esittämä, oli vanhemmille, «heidän onnelleen ja menestykselleen joiden kautta minä ja niin moni muu on tullut niin onnelliseksi».
Kolmas: juotiin uuden papinperheen menestykseksi ja viihtymiseksi.
Neljäs: uuden tontin.
Viides: vanhalle – aina nuorelle kodille.
Kuudes: «Kaikkien hyvien lasten» malja.
Nuo kahdeksan vesaa eivät voineet kylliksi kiittää siitä ja vastata siihen.
Sitten kilistellen esitettiin suuri joukko yksityisiä, leikillisiä maljoja. Jacobiinit kilistelivät taukoamatta tätiensä kanssa, niin että Gabrielle tuskin ehti muuta kuin juoda siskonsa pikku poikien kanssa.
Sillä välin piti Jeremias Munter ilosilmin ja nuorekkaan vilkkaasti seuraavan hellän puheen morsiamelleen:
«Olipa hitto vieköön kovin kummallista, että hän oli niin halukas pyytämään minua! Kosia itse! Mistä hän tiesi välittäisinkö minä hänestä? Ja sitten vielä tulla tupsahtaa niin odottamatta päälleni? Eikä suoda minulle ollenkaan miettimisaikaa! Sehän on ennen kuulumatonta! – Mitä – häh? – uudistaako se? E–ei! Se on niin vaivaloista! En, en, en, en, en, en, En toki! sanon! Kun nyt olen tuuminut asiaa, niin huomaan olevan parasta että otan hänet. Mutta kyllä hän oli aika hätäkello! Olin vähällä mennä tainn... Mitä nyt? Mitä uutta tämä on? Tuleeko pikku armo, pikku käly noin enemmittä mutkitta suutelemaan minua? Hyvänen aika! Elämä on kuitenkin hauskaa!»
Mutta ei kenenkään mielestä elämä ollut niin hauska kuin Petrean.
«Oletko nyt tyytyväinen minuun, Petrea?» kysyi Eeva häneltä hiljaa veitikkamaisesti hymyillen.
Petrea sulki hänet hellästi syliinsä.
Silloin kuului Louise rouvan ääni: «Kas niin poikaseni, nyt ette saa enää juoda! Ei tippaakaan enää! Mitä sanot pikku David? Veljenkö maljaa setä Munterin kanssa! Kiitoksia poikaseni, sen maljan saat juoda toiste. Te olette jo juoneet maljoja kylliksi, ehkäpä enemmänkin kuin pääkkösenne sietävät.»
«Minä rukoilen poikien puolesta, Louise sisko!» huudahti assessori; «minä tahdon esittää maljan ja se heidänkin pitää juoda. Täyttäkää vielä kerran lasit anoppiseni! Minä esitän:
«Rauhan malja! Olkoon rauha maassa ja kodeissa! Rakkauden ja tiedon malja, jotka yksistään tekevät rauhan siunausta tuottavaksi! Sanalla sanoen – rauha maassa! Sen malja!»
«Amen!; Amen!» huudahti Jacobi, joi lasinsa pohjaan ja heitti sen taaksensa. Louise katsahti vähäsen hämillään äitiinsä, mutta kun tämä iloisesti seurasi Jacobin esimerkkiä niin hänkin teki samoin.
«Kaikki lasit kattoon sen maljan jälkeen!» huusi laamanni lähettäen omansa kilistelemään katon kanssa ja sanomattomasti riemuiten heittivät jacobiinit lasinsa ilmaan koettaen saattaa rauhanmaljan niin hävittäväiseksi kuin suinkin.
Jätämme nyt tuon iloisen seuran, josta näemme äidin hiljaa hiipivän. Näemme hänen vetäytyvän pieneen yksityishuoneesen, jossa hän levähtää rauhallisesti kirjoittaaksensa seuraavat rivit armaalle siskolleen:
«Olen jättänyt heidät hetkeksi levähtääkseni ja jutellakseni vähäsen kanssasi, Ceciliani. Täällä on tyyntä ja hyvä olla, ja iloiset äänet, oikeat juhlaäänet kuuluvat tänne. Ernstin sydän nauttii mitä suurinta iloa, sillä hän näkee kaikki lapsensa iloisina ympärillään. Ja lapset, Cecilia – hänellä onkin oikeus iloita, ylpeillä heistä. He seisovat kaikki hänen ympärillänsä hyvinä ja nuhteettomina ihmisinä; he kiittävät häntä siitä, että he ovat syntyneet elämään ja oppineet tuntemaan sen arvoa. He ovat tyytyväiset osaansa. Kadonnut, kotiin palannut lepää lapsuutensa kodissa, sitten aloittaaksensa uutta elämää, ja hänen herttainen lapsensa on jo kotiutunut isoisän syliin... Nyt kuuluu Gabriellen kitaran sävel ja laulu kajahtaa! – Luulenpa heidän tanssivankin! Louisen kahdeksan poikaa saa pohjahirret tärisemään. Jacobin ääni kuuluu kaikkien yli. Tuo oiva, ijäti nuori ihminen! Pitäisi minun olla iloinen, minunkin, sillä kaikki on rauhallista ja hyvin kodissani. Ja minä olenkin, – sydämmeni huokuu kiitollisuutta, mutta ruumiini on väsynyt, kovin väsynyt.
Haudan kuuset huojuvat ja viittaavat; – näen niiden latvojen tervehtivän itseäni kirkkaassa kuuvalossa ja osoittavan – ylöspäin. Kutsutko minua poikani? Kutsutko minua tulemaan kotiisi luoksesi? Esikoiseni! Kesälapseni! salli minun kuiskata että se on salainen toivomukseni. Ystävällinen oli minulle maailma, ystävällinen sen Koti; mutta kun sinä, lemmikkini, menit pois, alkoi minunkin muuttoni. Ehkä tulee viimeinen muuttopäivä pian. Minä ikäänkuin tunnen saavani hiljaisesti nukkua kuolon uneen. Ja jos Herra ennen viimeistä nukkumistani suo minulle oikein selkeän, ihanan hetken, niin painan vielä kerran suutelon mieheni kädelle, katselen siunaavasti ympärilleni ja kiitollisesti taivasta kohti ja sanon niinkuin nytkin sydämmeni pohjasta:
Jumalalle kiitos tästä kodista!
– ja taivaallisesta!»
[1] Uhkarohkeat toivomukset tai pettävät lupaukset.]
[2] Hauska on ruotsiksi munter.]
| [3] ] |
Ihailua kauneimman osaksi, Kunnioitusta urheimmalle. |
[4] Kaikki äidit sanovat niin; mutta eivät kaikki, ja aniharvat samalla oikeudella kuin Elise.]