seikkailuille.
Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla, eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä kappaleen matkan päässä.
Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui:
«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento maailmassa ja mitä inhottavin on – nainen.»
Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että «vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa. Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse.
Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»! (Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen, milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä, «miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä itseään, – sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut hänelle – tunsi sen melkein peloissaan.
Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa, tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia. Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala olkoon ijankaikkisesti ylistetty»!
Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli soikoon»!
Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi tiedustelunsa.
Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat ja ponnistukset.
Että Saara pienen tyttären seurassa oli ollut kaupungissa ja asunut samassa hotellissa kuin Petrea ja assessori, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän matkusti toisella nimellä. Häntä kuvailtiin erittäin heikoksi ja kivuloiseksi ja hänen varallisuutensa voi päättää siitä, että hän oli pyytänyt isännän myömään muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukanaan, ja sen oli isäntä tehnytkin. Yksi niistä kirjoista oli joutunut Petrealle ja siinä oli tuo unohdettu merkki. Saaran oli täytynyt heikkoutensa tähden viipyä siellä pari päivää, mutta hän oli matkustanut pois jo noin viikko sitten; päiväkirjasta huomattiin hänen lähteneen Petrean syntymäkaupunkiin vievän tien varrella olevaan majataloon toista lyhyempää mutta myöskin paljon huonompaa tietä.
Saara oli siis kotimatkalla; niin, ehkä hän jo oli siellä! Tämä ajatus oli sanomattomana lohdutuksena Petrean sydämmelle, jota tuska ahdisti, kun hän kuuli kerrottavan Saaran heikosta tilasta. Mutta muistellessansa kuinka pitkä aika oli kulunut Saaran lähdöstä sieltä, hän tuskaantui uudestaan ja pelkäsi Saaran sairastuneen matkalla. Mielellään Petrea olisi vielä samana iltana tahtonut palata etsimään Saaran jälkiä, mutta huolenpito vanhasta ystävästänsä esti häntä siitä puhumastakaan. Assessori ei todellakaan voinut hyvin, vaan tarvitsisi levähtää. Pilvinen ja sateinen ilma vaikutti epäedullisesti hänen ruumiisensa ja sieluunsa. Pidettiin siis varmana asiana, että vasta seuraavana aamuna matkaa jatkettaisiin.
Assessori oli kertonut Petrealle sen päivän olevan syntymäpäivänsä, ja ehkä juuri se muisto saattoi hänen koko päivän hyvin alakuloiseksi. Petrea, joka niin sanomattoman mielellänsä tahtoi häntä vähäsen ilahuttaa, riensi sillaikaa kun assessori illalla kävi erään tuttavansa luona toimittamaan kumppanilleen pienet pidot siksi kun hän palaisi.
Kukkien ja köynnöksien avulla, joita Petrea hankki Herra tiesi mistä (kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotakin, niin täytyy keksiä keinot sen toteuttamiseen) – kynttiläin, uunitulen ja illallispöydän avulla, jossa oli tarjolla Jeremiaan herkkuruokia y. m. hän sai muuten jotenkin ikävän ravintolahuoneen hauskan ja miellyttävän näköiseksi, jommoinen assessoria niin paljon miellytti.
Isät, äidit ja kaikkien onnellisten perheiden muutkin jäsenet ovat tottuneet syntymäpäiväjuhliin, kukkaköynnöksiin ja katettuihin pöytiin. Mutta assessorin syntymäpäivää ei vielä kukaan ollut juhlimalla viettänyt hänen yksinäisenä vaellusaikanaan, häntä ei ollut kukaan hellitellyt elämänsä pienillä äkkiarvaamattomilla iloilla eikä kukilla; sentähden kuuluikin hänen huuliltaan kummastuksen ja mieltymyksen «Ah!» kun hän märjältä kadulta astui koristettuun, hyvin valaistuun huoneesen.
Petrea puolestaan oli sanomattoman ystävällinen ja tuli oikein onnelliseksi, kun hän näki ilahduttamisyrityksensä niin hyvin onnistuneen. He viettivät yhdessä sangen hauskan illan. He keskustelivat onnettomuuden enteistä ja miten ne olivat heihin vaikuttaneet, nauroivat vähäsen omalle pelolleen ja lopettivat päättäen, että semmoiset enteet eivät tavallisesti merkinneet – – mitään. Heidän erotessansa yöksi, pudisti assessori Petrean kättä sanoen: «näin hauskaa, iloista iltaa tämä päivä ei vielä ole suonut minulle!» Kiitollisena niistä sanoista, kiitollisena toiveesta saada pian tavata ikävöity nuoruudenystävänsä meni Petrea levolle. Mutta assessori valvoi vielä kauan ja puoliyö näki hänen vielä kirjoittavan.
Mies ja vaimo! – puhutaan paljon, etenkin romaaneissa miehestä ja vaimosta eri olentoina. Miten onkaan – ihmisiä he ovat kumpikin ja ihmisinä, siveellisinä, tuntehikkaina ja ajattelevina olentoina he etupäässä vaikuttavat toisiinsa elämässä. Heidän tapansa, heidän vaikutuskeinonsa ovat erilaiset ja tuo erilaisuus se juuri keskinäisessä rakkaudessa, kun kumpanenkin koettaa sulostuttaa toisensa elämää, saa aikaan jotakin suloista ja täydellistä!
Seuraavan aamun valaisi mitä kirkkain auringonpaiste. Mutta assessorin silmät olivat raukeat juurikuin levon puutteesta. Syödessänsä aamiaista Petrean kanssa pyydettiin häntä ulos katsomaan olivatko vaunut kunnossa. Eeva-äidiltä peritty syntikö vai muut syytkö lienevät vaikuttaneet sen, että Petrea sillä aikaa kiireesti lähestyi pöytää, jossa assessorin paperit ja rahat olivat valmiina pantavaksi salkkuun? Niin, hän teki niin, hän teki sen, mitä varmaankaan ei kukaan kunnon lukija anna hänelle anteeksi – hän silmäillen luki kiireesti erään paperin, joka vähä ennen oli vastaanottanut assessorin ajatukset ja mietteet ja hän – – anasti sen! Vähän aikaa sen perästä astui assessori sisään, ja, kun aika jo oli kulunut, riensi pistämään paperit talteen – ja sitten jatkettiin matkaa.
Ilma oli herttainen ja Petrea nautti kuin – ei, paljon enemmän kuin lapsi sen suloisuudesta, ja häntä huvittivat kaikki esineet, joita hän sattui katselemaan, ne kun sateen jälkeen kirkkaassa päiväpaisteessa loistivat kaikessa komeudessansa. Maailma oli yhä vielä ja todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen hänelle Zauberring, taikarengas, ei enää tuo huumaava, puoleksi pakanallinen, vaan tosi kristillinen, missä jokaisella olennolla ja kappaleella, jokaisella osalla on merkityksensä samalla tavalla kuin jokainen pieni kastepisara saa kimaltelevan keskipisteensä auringon valosta. Syksy oli sitäpaitsi Petrean lempivuodenaika ja sen rikkaus täytti nytkin hänen sielunsa miellyttävillä ajatuksilla. Syksy on vuoden aika, jolloin maaemo toimittaa juhlapitoja kaikille lapsillensa, ja sen johdosta olivatkin maantien viereiset maisemat sangen vaihtelevaiset. Tuossa kuvastuivat ohrapellon kullankarvaiset kuhilaat vasten taivaan sineä ja leikkuuväki lauloi; tuossa lentelivät kauniit tilhiparvet pihlajan purppuranpunaisia marjaterttuja ahdistelemaan; yksinäisen mökin edustalla ilmoittivat perunankukat sen hedelmän jo kasvaneen ja iloiset avojalkaiset lapset juosta tepastelivat iloisesti metsään puolukanpoimintaan. Petrea kiitti sydämmessänsä taivasta kaikesta viattomasta ilosta maan päällä. Hän muisteli kotiaan, vanhempiaan ja siskojaan, Saaraa, joka pian olisi heidän parissansa, kuinka hän (Petrea) hoitelisi ja elättäisi häntä, sovittaisi hänet elämään ja onneen. Tuona autuaallisen ihanana aamuhetkenä muuttuivat kaikki ajatukset ruusunpunaisiksi. Petrea oli hyvin onnellinen ja kepposet, joita hän aikoi tehdä ystävälleen assessorille tuolla anastetulla paperilla olivat nekin puolestansa omansa elähyttämään hänen elinvoimaansa mitä suurimpaan vilkkauteen. «Sydämmen kyllyydestä suu puhuu!» Petrea vaikutti ehdottomasti elvyttäen matkakumppaniinsa, niin että he huvittelivat viskelemällä omenia ja pääryniä vastaantuleville lapsille, jotka – eivät siitä ensinkään säikähtyneet.
He olivat nyt matkustaneet samaa tietä kuin Saarakin, ja ensimmäisessä majatalossa toteutuivat heidän toiveensa, sillä Saara oli ollut siellä ja tilannut kyytihevosen seuraavaan majataloon; yhä vaan kotiinpäin. Samaten vielä molemmissa seuraavissa majapaikoissa, mutta viidennessä kievarissa kaupungista lukien hävisivät äkkiä Saaran jäljet. Ei oltu siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut.
Sillaikaa oli jo ilta lähestynyt ja aurinko oli mailleen menemäisillään, kun ystävämme ajoivat metsän lävitse, joka on Ruotsin synkimpiä. Se oli kovin huonossa huudossa ja siitä oli vähää ennen sanottu: «metsänrinteet hautovat muistoja yhtä kamalia, kuin itsekin ovat, ja murhakummut koristavat tienvieriä. Tosin eivät vuorien metsiköt enää ole yhtä tiheät kuin ennen, mutta vieläkin on laaksoja, joissa kirveeniskut eivät ole milloinkaan kaikuneet, noita vihreitä viidakkoja harventaen, ja huippuja, joiden viidakkojen peittämää lunta auringon säteet eivät vielä ole jaksaneet suuteloillaan sulattaa.»
«Tässä on kaksi ihmistä surmannut toisensa!» kertoi kyytipoika mitä iloisimman näköisenä seisauttaessansa vaunut, jotta hevoset saisivat vähäsen puhaltaa, sillä tie oli pohjaton ja raskas; ja ruoskallaan hän osoitti suurta risu- ja kivikasaa matkustavien edessä maantien vasemmalla puolella, joka vaikutti ohikulkijaan kamalan pelottavasti. Tapana on että jokainen ohikulkija heittää kiven tahi risun tuommoiselle veripaikalle ja siten kasvaa murhakumpu yhteiskunnan jatkuvan kirouksen alaisena. Niin tämäkin kohosi siinä kammottavana ja kauheana kauniiden kuusien keskellä ja näytti siltä kuin täytyisi tienvierustan luovuttaa rumimmat omaisuutensa, vääntyneet oksat ja puunjuuret kummun kohotteeksi. Mutta keskeltä tuota kauhistusta kasvoi orjantappurapensas ja vereksien vesipisaroiden tavoin loistivat sen marjat auringonvalossa, se kun laskiessansa valaisi leveän maantien vaalean juovan kultaisena tumman metsän sylissä.
«Kun tuo pensas kukkii», lausui Jeremias eloisin silmin sitä katsellen, «tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että mitä ihmiset syystä kiroovat, sen voi korkeampi voima rakkautensa ruusuilla peittää.»
Auringon säteet hävisivät. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta juuri kun hevosten piti astua kummun ohitse, niin ne säikähtivät niin kovasti, että vaunut vierivät alas ojaan ja – kaatuivat.
«Hyvästi!» kaikui Petrean sydämmessä elämälle, mutta ennenkuin aavistikaan hän oli päässyt vaunuista ja seisoi ihan vahingoittumattomana pehmeässä kanervikossa. Assessorille ei käynyt yhtä onnellisesti. Kovan oikeaan jalkaan sattuneen kolauksen tähden oli hänen mahdoton suuritta tuskitta pysyä pystyssä. Parin askeleen päässä makasi hänen ajajan virassa oleva vanha palvelijansa pyörtyneenä kovasti vuotaen verta päähän saamastaan haavasta ja hevostensa vieressä seisoi itkien pikku kyytipoika. Ei ollut heidän tilansa sinä hetkenä varsin hauska. Mutta Petrea oli ensimmäisen silmänräpäyksen pelästyksen jälkeen vallan tyyni ja neuvokas. Valamalla pyörtynyttä sadevedellä, jota onneksi oli runsaasti saatavana, hän sai palvelijan henkiin jälleen ja nenäliinallansa hän sitoi hänen haavansa. Sitten hän auttoi hänet istumaan, mutta seisoa loukkaantunut ei jaksanut, sillä päätä huimasi.
Pian istuivat isäntä ja palvelija surkeain näköisinä vierekkäin paksun puunrungon nojassa, sillä vaikka assessori oli paljon enemmän huolissaan palvelijastaan kuin itsestänsä ja vakuutti omaa vammaansa «vähäpätöiseksi», niin hän kuitenkin oli sangen kalpea sen tuottamasta tuskasta. Mitä oli tehtävä? Jospa he vaan saisivat vaunut ylös ojasta ja molemmat vahingoittuneet niihin, niin olisi Petrea itse istahtanut ajajan paikalle ja ajanut yhtä hyvin kuin ken hyvänsä; ei mikään ollut helpompaa hänen mielestänsä; mutta juuri molempain ensimmäisten ehtojen täyttämisessä olikin vaikeus, jopa sula mahdottomuus, sillä Petrea raukan voimat eivät ensinkään olisi olleet sopusoinnussa hänen hyvän tahtonsa ja rohkeutensa kanssa. Kyytipoika sanoi noin puolen neljänneksen matkan päässä maantien varrella torpan olevan metsässä, mutta oli mahdotonta saada häntä rientämään sinne tahi millään ehdolla jättämään hevosiaan.
«Odottakaamme», lausui assessori kärsivällisesti ja tyynesti, «varmaankin joku pian kulkee tästä ohitse ja siltä me voimme pyytää apua». Odotettiin, mutta ei kukaan tullut ja hetki hetkeltä pimenivät varjot: näytti siltä kun ihmiset olisivat kammoksuneet metsää pimeän tultua. Petrea oli kovin levoton vanhan ystävänsä puolesta, peläten että hänen olisi pakko pitkäksi ajaksi jäädä kostealle sammalikolle iltaviileään; sen tähden hän itsekseen lujasti päätti ryhtyä toimeen asian auttamiseksi. Hän kääri assessorin ja palvelijan ympärille kaikki käsillä olevat peitteet ja päällysvaatteet, oma nuttunsakin siihen luettuna, iloisena siitä että ukko ei sitä huomannut ja lausui sitten päättävästi: «nyt lähden itse apua hakemaan; tulen kyllä pian takaisin». Ja kuuntelematta kieltoa, rukouksia ja uhkauksia, joilla assessori koetti pidättää häntä, hän juoksi kiireesti sinne päin, missä kyytipoika oli sanonut torpan olevan. Hän riensi eteenpäin kiirein askelin koettaen karkoittaa kaikki persoonallisen vaaran ajatukset ja ainoastaan kiintyä toivomaan pikaista apua ystävällensä.
Nopea kulkunsa pakoitti hänet hetken perästä seisahtumaan vähäsen hengähtääksensä. Kiivas liikunto, joka saattoi hänen verensä vilkkaasti kiertämään, ilman puhtaus, metsän kauneus ja rauhallinen juhlallisuus herätti hänessä melkein vastoin tahtoansa vastustamatonta mieltymystä ja huvia; se kuitenkin väheni äkkiä kun kuuli metsästä rasahduksen. Tuuli se ei voinut olla; ehkä joku lehmä? Petrea pidätti vieläkin läähättävää hengitystänsä. Kuului supatusta ja kuisketta – metsästä tuli – ihmisiä! Niin rohkea, tahi oikeammin uhkarohkea kuin Petrea välistä olikin, hytkähti hänen sydämmensä pelosta ajatellessaan yksinäistä, turvatonta tilaansa ja muistellessansa niitä kauhuntapauksia, joista juuri tämä metsä oli kuuluisa. Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset. Kovasti sykkivin sydämmin Petrea yhä kuunteli. Kahina kuului yhä lähemmältä. Ensi hetkenä Petrea aikoi piiloutua maantien toiselle puolelle, mutta heti sen perästä hän rohkeasti huusi: »ken siellä?» Kaikki oli hiljaa. Petrea vaivasi silmiään nähdäksensä jonkunkaan siltä puolelta, mistä äänet kuuluivat, mutta turhaan; metsä oli tiheä ja oli jo sangen pimeää.
Vielä kerran Petrea huudahti sanoen: «jos siellä on ihmisiä, niin tulkaa Herraa nimessä onnettomien matkustavien avuksi!» Rosvotkin, hän arveli, armahtavat niitä, jotka heihin luottavat; ja avunpyynnöt voivat karkoittaa murhanajatukset heidän mielestänsä. Silloin alkoi rapina jälleen ja samassa kuului – – lasten ääniä! Sanomaton ilontunne valtasi Petrean sydämmen. Kokonainen sotajoukko, Napoleonin komentamana, ei olisi herättänyt hänessä suurempaa turvallisuuden tunnetta kuin nuo lasten äänet sinä hetkenä. Kohta tuli metsästä kaksi pientä paljasjalkaista ihmislasta, poika ja tyttö, jotka kovin kummastuneina katsoa töllistelivät Petreaa. Petrea kohta rakensi tuttavuutta heidän kanssaan, ja he lupasivat hänen pyynnöstänsä viedä hänet mökkiinsä, joka oli siitä jonkun matkan päässä. Matkalla he antoivat Petrealle puolukoita täysistä tuohisistansa ja kertoivat viipyneensä niin myöhään sentähden, että heidän piti ajaa lehmä kotiin, mutta eivät olleet löytäneet sitä. Siitä oli pikku tyttö kovin huolissaan, sillä «sairas rouva tarvitsi maitoa illaksi».
Sillä aikaa kun Petrea pienien suojelusenkeliensä saattamana astuu metsäpolkua, tahdomme mekin kulkea samaa tietä ja kertoa mitä siellä oli tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin.
Pari päivää sitten ajoi siitä kyytirattaat, joissa istui rouva ja pieni tyttö. Silloin he näkivät pienen torpan, joka kukkiville perunapeltoineen muodosti hauskan valon välähdyksen tiheässä metsässä, ja rouva sanoi kyytimiehelle: «En jaksa enää! Seisahtakaa tähän; minun täytyy levähtää hetki.» Rouva laskeutui alas kärryistä, astui hitaasti kyytimiehen avulla mökille ja pyysi siinä asuvalta vaimolta lasillisen vettä ja luvan saada levähtää hetkisen hänen vuoteellaan. Ääni oli melkein kuulumaton ja kasvot kalman kalpeat. Pikku tyttö itki ja nyyhki katkerasti. Tuskin oli sairas raukka päässyt kurjalle ja likaisenlaiselle vuoteelle, ennenkun hän vaipui syvään horrostilaan, josta hän heräsi vasta kolmen tunnin kuluttua. Silloin hän huomasi kyytimiehen kantaneen hänen tavaransa mökkiin, riisuneen hevosensa rattaista ja ratsastaneen pois.
Kolmena päivänä koetti sairas monta kertaa turhaan nousta vuoteelta, mutta tuskin hän oli astunut muutamia askeleita ennenkuin hänen täytyi vaipua siihen takaisin, ja silloin vapisivat hänen huulensa ja katkerat kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Neljäntenä päivänä hän makasi ihan hiljaa, mutta iltapuolella hän pyysi vaimon hankkimaan jonkun luotettavan, kunnon henkilön, joka rehellisestä palkkiosta ottaisi viedäksensä pikku tytön erääsen paikkaan, jonka mukana oleva kirje lähemmin ilmoittaisi. Vaimo ehdotti veljensäpojan, sanoi häntä kaikin puolin rehelliseksi ja luotettavaksi sekä lupasi sairaan pyynnöstä vielä samana päivänä mennä puhuttelemaan häntä; mutta kun hän asui melkoisen kaukana, niin hän luuli voivansa palata vasta myöhään illalla. Hänen lähdettyään otti sairas esille paperia ja lyijykynän ja kirjoitti heikolla, vapisevalla kädellä seuraavat sanat:
«En ehdi perille, – tunnen sen! Hukun ennen kuin ehdin satamaan. Oi, kasvatusvanhempani! armaat siskot! Armahtakaa pienokaistani, lastani, joka kolkuttaa ovellenne ja ojentaa teille nöyrän, viimeisen rukoukseni: antakaa hänelle lämpöinen koti silloin kun hänen äitinsä lepää maan kylmässä povessa! Katsokaa miten herttaisen näköinen hän on! Lukekaa lapsen silmistä että hänkin jo on tutustunut kurjuuteen ja hätään! – hän ei ole äitinsä näköinen; – minusta hän muistuttaa sitä, jonka nimen hän on saanut ja jonka enkelimäinen kuva ei milloinkaan ole haihtunut sielustani.
Kasvatusäiti, kasvatusisä, siskokullat! – minulla olisi paljon sanottavaa, mutta jaksan vaan vähän. Antakaa minulle anteeksi! Antakaa minulle anteeksi teille tuottamani suru! Paljon olen rikkonut, mutta paljon olen saanut kärsiäkin. Vaeltaja olen ollut maan päällä eikä minulla ole ollut kotia missään jätettyäni teidän siunatun kotinne. Tieni on kulkenut erämaan läpi – – polttava samumtuuli on puhaltanut poskeeni – polttanut, hävittänyt...
Jättäessäni maailman, jossa olen niin paljon rikkonut ja niin paljon kärsinyt, rukoilen siunaustanne! Oi sallikaa minun tunnustaa että se Saara, jota muinoin sanoitte tyttäreksenne ja siskoksenne ei kuitenkaan ole tykkänään kelvoton. Syvälle hän kyllä on vaipunut, mutta hän on koettanut nousta alennuksestansa ja teidän kuvanne ovat hyvien enkelien tavoin ympäröineet häntä parannuksen tiellä.
Teidän jaloista sydämmistänne tuntuu hyvälle kuulla että Saara nyt kuolee katuvaisena, mutta toivehikkaana; – – laupeuden isään hän nöyrästi luottaa.
Armeliaisuuden käsi on maan päällä suojellut lapsuuteni päivät; – myöhemmin se on nostanut kuolevan pääni ja vuodattanut sydämmeeni uuden, paremman elämän: – se on johdattanut minut toivomaan taivaallisen armahtajan laupeutta.
Kasvatusisä! sinä, joka olet minulle Hänen esikuvansa maan päällä, sinä, jota olen paljon rakastanut; – – lempeä kasvatusäiti! – sinä, jonka ääni ehkä voisi palauttaa elämän tähän kuolevaan rintaan – – armahtakaa minun lastani; ottakaa hänet lapseksenne! Ja minä kiitän ja siunaan teitä!
Ei ollut aikomukseni milloinkaan palata taakkana kotiinne. Ei! Tahdoin ainoastaan tuoda pienokaiseni ovellenne, nähdä sen aukenevan hänelle ja sitten mennä pois – mennä hiljaa pois kuolemaan. Mutta minun ei pitänyt päästä perille!... Jumala saattakoon isättömän ja äidittömän luoksenne!
Ja nyt hyvästi! En jaksa enää! – – jo pimenee silmissäni. Polvillani ollen kirjoitan nämä viimeiset sanani. Vanhempani, siskoni! Ottakaa lapseni omaksenne. Saattakoon hän teidät kerran unohtamaan äitinsä vikoja... Antakaa anteeksi!... Kaikki on minun syyni!... En syytä ketään. Jumala palkitkoon teitä ja olkoon minulle armollinen!...
Saara.»
Kiireesti taittoi Saara kirjeensä kokoon, painoi siihen sinettinsä ja kirjoitti päällekirjoituksen. Ponnistuksesta uupuneena hän sitten vaipui alas nukkuvan lapsensa viereen, suuteli sitä hiljaa, kuiskaten: «Viimeisen kerran!» Hänen jalkansa ja kätensä olivat jääkylmät, hän tunsi tuon jääkylmyyden ikäänkuin hiipivän suonissansa ja leviävän koko ruumiisensa, hänen jäsenensä jäykistyivät ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. «Kuolema se on!» arveli Saara; «yksinäinen ja kurja on kuolinvuoteeni; kuitenkin – en ole ansainnut parempaa!» Hänen tajuntansa hämmentyi, mutta hänen sielunsa pohjassa taistelivat vielä elämän viimeiset, ehkä jaloimmat voimat, tuska ja rukous. Viimein nekin kuoleutuivat vaikkeivät pitkäksi aikaa, sillä uudet aistimukset herättivät äkkiä haihtuvan elämän.
Saarasta tuntui kuin olisivat enkelien äänet lausuneet ja toistaneet hänen nimeänsä; pehmeät kädet hivelivät sähkön tavalla hänen jäykistyneitä jäseniään; hänen jalkojansa painettiin vasten jonkun rintaa, jossa elämä pulppusi vilkkaasti, kuumia kyyneleitä putosi niille tehden ne lämpöisiksi; sitten hän tunsi sydämmen sykkivän omaansa vasten ja kuolon henkäys väistyi hänen kasvoistansa niiden lämpimien kesätuulahduksien, suuteloiden ja kyyneleiden tieltä ... oi, eikö se ollut unta? Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä, tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen.
«Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?»
Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi kuvailla. Saara tarttui Petrean käteen ja vei sen huulillensa, ja sen liikkeen osoittama nöyryys, niin vieras entiselle Saaralle, tunki aivan hänen sydämmeensä.
«Anna minulle juotavaa!» rukoili Saara heikolla äänellä.
Petrea katsahti etsivästi ympärilleen eikö olisi missään virvoittavaa juomaa, mutta tuvasta ei löytynyt muuta kuin ruukullinen sameata vettä; ei maitopisaraakaan – ja lehmä oli jäänyt metsään! Petrea olisi antanut sydänverensä parista viinipisarasta, sillä hän huomasi Saaran heikkoudesta hänen olevan kuolemaisillaan. Nyt täytyi hänen tuskaantuneena antaa Saaralle tuota huonoa vettä, johon hän kuitenkin ensin pusersi vähäsen puolukoita saadakseen sen virkistävämmäksi. Saara kiitti ikäänkuin se olisi ollut jumalainjuomaa.
«Onko läheisyydessä jotakin paikkaa tahi taloa, josta saisi tänne väkeä ja ruokaa?» kysyi Petrea pieniltä oppailtansa.
He eivät tietäneet muuta kuin «kylän», ja majatalon, josta voi saada kaikkea, mitä vaan haluaa, vakuuttivat lapset. Sinne kyllä oli kappale matkaa, mutta tyttö tunsi metsäpolun, jota myöten pääsisi pian perille. Petrea ei epäillyt hetkeäkään, ja rohkaistuaan Saaran mieltä hän riensi reippaan pikku tytön seurassa kylään.
Tyttö kulki edellä ja hänen valkoinen huivinsa vilkkui pimeässä osoittaen Petrealle, minne mennä yön pimeydessä. Mutta metsäpolku, jota metsän lapsi astui niin keveästi ja varmasti, tuli Petrealle oikeaksi koetustieksi. Milloin tarttuivat hänen vaatteensa tiheään pensaikkoon, milloin takertui hänen hattunsa pitkään oksaan nykäisten hänen päänsä vinoon, milloin hän kompastui tahi kaatui puunjuuriin ja kiviin, joita pimeä esti näkemästä tahi joita hän ei niin kiireessään malttanut välttää; sitäpaitsi lensivät yölepakot hänelle vasten silmiä. Turhaan metsä kohosi majesteetillisempana kuin koskaan hänen ympärillänsä, turhaan taivaan tähdet tuikkivat avaruudessa ja lähettivät säteensä alas maan pimeyttä valaisemaan, turhaan lauloivat sadepurot hiljaista lorinaansa illan hiljaisuudessa virtaellessansa alas vuorilta. Petrea ei sillä kertaa ensinkään huomannut luonnon ihanuutta ja kylän ikkunoista tuikkivat kynttilät olivat hänelle tervetulleempi näky kuin kaikki taivaankannen tähdet ja auringot.
Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin, niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi, sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja nauraen, polskan huimaavassa tahdissa.
Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa, paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä raivoisasti.
«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon keskelle ja huusi majatalonisäntää.
Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava, mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja liikaa.
Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään: «hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se! – Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja.
Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.»
Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti: «rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa ihmishengen!»
Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita.
Majatalon eteen seisahtuivat suuret matkavaunut pienten nelipyöräisten seuraamina joissa istui neljä poikaa, vanhin noin kymmenvuotias ja silminnähtävästi hyvin ylpeä siitä, että hän sai omin neuvoin ohjata paria laihaa kyytikonia. Vaunujen kuskilaudalta hyppäsi notkeasti lihavahko, iloisen näköinen herrasmies ja niiden sisästä tuli peräkkäin neljä pientä poikaa ja heidän mukanaan niin paljon kääröjä ja myttyjä, että oli ihan kummallista. Siinä liikkui laihahko, toimelias, hyvän ja iloisen näköinen rouva, joka omin käsin poimiskeli kaikki mytyt vaunuista ja antoi ne palvelijalle ja neljälle suurimmalle pojalle; nuorin oli isän käsivarrella.
«Voitko vielä pitää jotakin, Jakob?» kysyi rouva pojalta, joka seisoi siinä syli täynnä kääröjä leukaan asti.
«Kyllä, – nenälläni!» vastasi poika iloisesti. «Ei, ei äiti kulta; älä koko eväspussia! Se on vallan mahdotonta!»
Äiti nauroi, ja asetti eväspussin asemasta pari kirjaa pikkuisen nenän suojaan.
«Varokaa pulloja, pojat!» varoitti äiti lopuksi «ja lukekaa tarkkaan ovatko ne kaikki; kymmenen niitä pitää olla! Adam! Älä siinä töllistele, poikani, vaan ota vastaan ja ajattele tehtävääsi. Varo tarkkaan äitisi lääkenestettä! Mikä melu siellä sisällä on! Tulevatko he ulos? Tulkaa tänne pojat! Adam katso Davidia! Jonatan seiso tässä! Jacob! Salomo, missä olette Sem ja Set, pysykää alallanne!»
Nämä varoitukset lausuttiin samassa kun tanssituvan avonaisista ovista huomattiin matkustavaiset ja isäntä riensi ulos ottamaan heitä vastaan. Häntä seurasi joukko hääväkeä ja Petreakin, joka äkkiä keskeytti puheensa talonpojille pyytääksensä matkustavaisten myötävaikutusta kiireempään avunsaantiin kuin muuten olisi voinut toivoa.
«Hyvä herrasväki!» hän huusi äänellä, josta voi selvästi huomata mimmoisen liikutuksen vallassa hän oli, «en tiedä keitä olette (ja hämärä esti häntä heitä näkemästä), mutta toivon teidän olevan kristittyjä ja rukoilen teitä Herran tähden»....
«Kenen ääni se on?» keskeytti vilkkaasti soinnukas miehen ääni.
«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä.
Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea! Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi syleilivät toisiaan innokkaasti.
«Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen ympärillänsä.
Ja Petrea itki ilosta tavatessaan ei ainoastaan hyviä kristityitä, vaan mitä kristillisimmän lankonsa ja hovisaarnaajansa sekä «vanhimpamme», jotka toivehikkaine vesoineen «berserkkineen» olivat matkalla kotiin vanhempien luo ja seurakuntaansa.
Hetki sen perästä veivät vaunut Petrean, Louisen ja Jacobin ratsastavien talonpoikien seuraamina täyttä laukkaa metsään, jonka yli puolikuu juuri oli nousemassa, luoden sen pimeihin vesakkoihin ja Petrean tuskaantuneihin silmiin lohdutuksen valoa.
Jätämme Petrean sukulaisineen, jotka matkallaan vanhempiensa luokse ja pitäjäänsä saapuivat majataloon parhaasen aikaan pelastamaan häntä sangen tuskallisesta tilasta. Olemme nyt ihan varmat siitä, että assessori saa kiireellistä apua, että Saara saa sekä viiniä että Louisen rohtonestettä, että Petrean sydän rauhoittuu ja hänen pukunsa tulee järjestetyksi ja tahdomme varmuutemme nojalla kertoa seuraavat kappaleet Louisen kirjeestä, minkä hän seuraavana päivänä lähetti kotiin vanhemmillensa.
«Olen melkein vakuutettu siitä, että huolellinen hoito, sopiva ruoka ja ennen kaikkea ystävällinen käytös vielä voivat saada Saaran terveeksi. Mutta nyt hän on niin heikko, että meidän on mahdotonta ajatellakaan matkustamista muutaman päivän perästä. Ja kaikissa tapauksissa epäilen suuresti saammeko hänet mukaamme ellette, isä, itse tule häntä noutamaan. Hän sanoo «ei tahtovansa tulla taakaksi kotiimme». Oi! Nyt oikein ilolla avautukoon hänelle koti ja sydän! Hän on niin muuttunut! Ja hänen pikku tyttönsä on – oikea enkeli!
Assessorin olisi kyllä tärkeä jalkansa tähden päästä kaupunkiin, mutta hän ei tahdo jättää Saaraa, joka niin hyvin tarvitsee hänen apuansa. Palvelija on ihan vaaratta. Petrea on mainio huolimatta kaikista ponnistuksistaan ja seikkailuistaan. Hän ynnä Jacobi rohkaisevat kaikkien meidän mielet. Asioiden näin ollen, emme voi määrätä tulopäiväämme. Mutta jos Saara toipuu, niinkuin nyt näyttää, niin Jacobi lähtee luultavasti huomenna täältä poikien kanssa. Tulee liian kalliiksi heidän kaikkien olla täällä ravintolassa. Jumala antakoon meidän kaikkien pian kokoontua rakkaasen kotiimme.»
Tunti sen perästä kun yllä oleva kirje oli saapunut, lähti laamanni matkaan niin joutuisasti kuin olisi hänen henkensä ollut kysymyksessä. Hän matkustaa kotoa ravintolaan; me sitävastoin aiomme nyt ravintolasta