Eräs aamuhetki.
«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi. Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys.
«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa.
«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori. «Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.»
Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän. Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa kirjojaan ja puhellessaan niistä.
«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta, toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa. Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan.
Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa.
«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on – kotileivottua ja – Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.»
«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan tänne tänään?»
«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja – oli ääneti.
Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen.
«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa lyhyeksi; – puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter! minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä, hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha maassa!»
«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt tapahtunut?»
«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän elää!»
«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein järjissänsä!» lausui assessori nousten.
«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä kirjassa!»
«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen jossakin, mutta eheänä?»
«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on kirjoittanut.»
Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa.
«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!»
«Petrea! Jos tietäisit mitä...»
Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet olivat sen lopettaneet.
«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...»
«Varmaankin, varmaankin hän on siellä!» huudahti Petrea. «Katsokaa, tässä on kirje, jossa oli merkki; katsokaa, ensimmäisellä lehdellä on nimi: «Saara Schwartz», vaikka pyyhittynä. Oi! varmaankin hän on U**ssa, ainakin voimme sieltä saada tietoja hänestä. Oi Saara! Saara raukkani! Hän elää, mutta kenties hädässä ja puutteessa! Jo tänään olen hänen luonaan, jos hän on U**ssa!»
«Sen kyllä Petrea neiti jättää tekemättä, ellei hän voi lentää,» vastasi assessori. «U**hun on seitsemäntoista peninkulmaa.»
«Voi, voi, kun isäni sattui juuri nämä päivät olemaan matkalla vaunuinensa! Hän olisi muuten lähtenyt kanssani. Mutta hänellä on vanhat kiesit; ne minä otan ja...»
«Hyvin hauskaa yksinäisen naisen retkuttaa kieseissä etenkin näin sateitten turmelemilla teillä, ja katsokaa ... katsokaa mimmoiset mustat pilvet tuolta etelästä nousevat! Saatte rankkasateen niskaanne istua hytkyttäessänne kieseissä koko päivän –»
«Satakoon vaikka hiilikoukkuja», keskeytti Petrea kiihkeästi, «niin perille minun pitää päästä! Oi Jumalani! olihan hän siskoni; hän on vieläkin – pitäisikö hänen turhaan huutaa minua avuksensa? Nyt riennän alas äitini luokse, ja...» Petrea otti hattunsa ja nuttunsa.
«Tyyntykää toki vähäsen Petrea neitiseni. Minä sanon ettei sovi lähteä sillä tavalla. Kiesit eivät kestä koossa. Olen itse koettanut niitä, Jumala paratkoon. Te ette voi matkustaa niillä.»
«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä; mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti.
«Sekö teidän luja päätöksenne?»
«Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!»
«No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen, «ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä. Minä menen nyt kotiin, mutta olen täällä jälleen tunnin kuluttua. Luvatkaa minulle kärsivällisesti odottaa sen aikaa eikä juosta nelistää ... ryömiä aioinkin sanoa, ilman minua!» Assessori läksi ja Petrea riensi alas äitinsä ja siskojensa luokse.
Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja sitten he läksivät matkaan