«Vanhimman siskomme»
joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan, tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi, jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta vallankumousta; – he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan – josta vastedes enemmän – jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli yksitoista vuotta pitänyt koulua, mies opettanut pojille historiaa, latinaa y. m., vaimo pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala armosta kutsunut Jacobin – ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä, konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon – vaikea on sanoa kummassako se on suurempi – kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme» nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus. Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on».
Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea taistelu; – mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. – Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana lienee pakotettu lopettamaan.
Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään kuin häntä. Ei milloinkaan – Jumalan armosta – suurempaa muutosta ole tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli; rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, – ja itse puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa.
Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin kukoistaa Annette P–n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on, olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua – niin ainakin sisaret itse sanovat – ei yritys olisi milloinkaan onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä, että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan pakoittaaksensa erään toisen meistä – liittymään häneen; sen tähden on hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä.
Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen – jota paraikaa rypäleet kaunistavat – ynnä monta kaunista jopa harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen. Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen kukkia ja lintuja, – arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan, siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa. Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan.
Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen elämän pääpiirre on – – kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa, kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen, täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin – nukkua. Se ei tee sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa: lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin – – sada vaan lunta talviseni, sada vaan!
Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi. Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia. Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L–n, jonka kerran luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa – olin jo sanoa sydämmenvaivaa.
Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta. «Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa, ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei milloinkaan pääsisi kaaoksestansa.
Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin kuinka se on päässyt. Siunattu olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan, jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää, tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta olisi Petreasta varmaankin tullut – hupakko eikä niinkuin nyt – välttävän järjellinen ihminen.
Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei yksistään siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät, joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä vikoja, – jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden ikävöiminen tuottaa tuskaa – niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä, vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan – vie ylöspäin?!
Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia «haaveiluja» esim. kananpoikasia – äitini «lempihaaveiluja» – ja sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa» sovintoaterian.
Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko jälleen pilkistää esiin.
Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi muuttamaan – vielä vähän korkeammalle!
Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa.
Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen, että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle – ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa!
Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on, että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. – Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen – romaaneja! Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen «vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena. Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta – äitini kuvasta muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas, mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, – isäni matkustaisi hänen kanssansa vaikka maailman loppuun – toivomme varmasti hänen paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen kanssamme, – – mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään, nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille niin miellyttäväksi – silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni, ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon toivoa, etenkin isäni tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa, kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen hyödyllisistä toimistansa.
Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä:
«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä, kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?»
On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen, unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä luonteissa.
Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä, niin – tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä! Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa vähäsen korkealta – esim. ullakkokammarista – niin saamme nähdä haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä.