Petrea Iidalle.
|
Erakkolassani, ullakkokammarissani. |
«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle, kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus, elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä, rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko. Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia, erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia – elämän hedelmiä.
Nuoruuden rakkaus! – Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte imeä elämää Ijankaikkisen elämästä.
Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! – silloin elämämme tie harvoin kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat siunaukseksi varttuneemmalle ijälle.
Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, – kuinka heikoksi tulleekaan kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla!
Asuinkoti – joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun – on jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan, hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli itsessään vähäpätöinen; – minkätähden se sittenkin tuotti meille kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden että rakastimme toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, – – katsos, Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot vaan kirkastavat valoa. – – –
Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis – kunnia sille, jolle se kuuluu! – esittelemällä sinulle