Neljäs kohtaus.
Äiti ja Tytär.
Tytär makaa polvillaan kasvot käsien nojassa. Äiti menee hiljaa hänen luoksensa ja sulkee hänet syliinsä.
Äiti. Louise! Lapsi kultani! Mikä sinun on? Tämmöisenä en ole milloinkaan nähnyt sinua. Sinun tulee tunnustaa mikä painaa sydäntäsi, sinun täytyy!
Louise. En voi sitä tehdä, en saata.
Äiti. Sinun pitää ja sinä voit tehdä sen. Tahdotko tehdä meidät kaikki onnettomiksi jatkamalla niin kuin tähän asti? Oi, Louise! älä anna väärän häpeän, väärän hienotuntoisuuden tässä kohden eksyttää itseäsi. Sano minulle rikotko kalliin lupauksen, pyhän velvollisuuden ilmoittamalla minulle mikä mieltäsi painaa?
Louise. Ei mitään lupausta, ei mitään pyhää velvollisuutta ja kuitenkin ... kuitenkin...
Äiti. No, Herran nimessä, puhu, puhu lapseni! Varmaankin joku perusteeton epäluulo on syypää sinun muuttumiseesi viime aikoina. Ne sanat, joilla jätit meidät tänä iltana .... mitä ne merkitsivät? Sinä itket! Louise pyydän, rukoilen sinua, jos rakastat minua niin älä salaa enää mitään minulta. Ken niistä joita rakastat on se, johon et enää voi uskoa, jota et enää kunnioita? Vastaa minulle! Äitisikö se on?
Louise. Äitini, äitini! Oi, kun noin katselet minua niin tuntuu tuskalliselta, mutta kuitenkin turvalliselta! Oi, Jumalani! Voihan kaikki olla erehdystä, kurjaa panettelua ja minä... No niin, kuule sitten salaisuus, joka on kalvanut sydäntäni ja jota olen pitänyt velvollisuutenani salata. Mutta anna anteeksi, äitini, jos tuotan sinulle tuskaa! Anna minulle anteeksi jos sanani häiritsevät rauhaasi; anna minulle anteeksi jos epäillessäni ja heikkoudessani olen tuominnut sinua väärin; anna minulle anteeksi ja poista ne tuskat, jotka myrkyttävät elämääni. Oi, katsos äitini, minun ja siskojeni ylpeys oli, että tiesimme sinut niin tahrattomaksi, niin puhtaaksi kuin enkelin! Minä ylpeilin siitä, että olit semmoinen ja että sinä olit minun äitini!... Ja nyt...
Äiti. Ja nyt, Louise?
Louise. Ja nyt on minulle kuiskattu että ... oi, minä en voi lausua niitä sanoja!
Äiti. Lausu ne! Minä pyydän, minä vaadin sinua lausumaan ne. Me seisomme molemmat Jumalan tuomion edessä.
Louise. On tahdottu uskotella minulle ettei – äitinikään ollut moitteeton; että hän ja...
Äiti. Jatka, Louise.
Louise. Että hän ja Jacobi ovat lempineet toinen toistansa; että pahat kielet ovat olleet oikeassa moittiessaan heitä ja että vieläkin... Minä halveksin sitä panettelua; minä halveksin sen kertojaa. Minä koetin karkoittaa ajatukset rikoksellisina sielustani. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että etsiessäni sinua, äiti, näin Jacobin polvillaan sinun edessäsi ja kuulin hänen puhuvan rakkaudestansa!... Nyt tiedät kaikki, äiti.
Äiti. Ja mitä sinä tuosta kaikesta arvelet?
Louise. Oh, en tiedä mitä uskoa. Mutta siitä hetkestä on sieluni rauha kadonnut ja minä olen uskonut ettei se milloinkaan enää sinne palaisi, ettei epäilykseni milloinkaan haihtuisi, kun en luullut voivani ilmaista niitä kellekään.
Äiti. Anna rauhan palata sydämmeesi, lapseni! Hyvä Jumala! miten onneton olisinkaan tällä hetkellä, ellei omatuntoni olisi puhdas! Mutta, Jumalan kiitos, lapseni, äidilläsi ei ole semmoista rikosta kaduttavana ja Jacobi ansaitsee kaiken kunnioituksesi ja rakkautesi. Tahdon yksinkertaisesti kertoa sinulle totuuden, sen, joka on tehnyt sinut niin levottomaksi. Kerran – silloin kuin Jacobi ensi kertaa tuli taloomme – heräsi hänen nuoressa, kokemattomassa sydämmessänsä lämpimämmät tunteet minua kohtaan – tunteet, jotka osaksi herättivät vastakaikua minun sydämmessäni. Mutta, lapseni, ei sinun pidä tuomita minua tunteesta, jonka isäsi on lempeästi antanut anteeksi. Siunattuna hetkenä me avasimme toisillemme sydämmemme ja hänen rakkautensa, hänen voimansa ja lempeytensä antoivat minulle voimaa voittamaan heikkouteni. Jacobikin, huomautettuna hairahduksestansa, rupesi sitä vastustamaan ja voitti tunteensa. Me erosimme silloin ja molemminpuolinen toivomuksemme oli, ettemme tapaisi toisiamme muutamaan vuoteen. Kuitenkin olimme jättäneet Henrikin hänen huostaansa ja Jacobi tuli hänelle luotettavaksi ystäväksi ja opettajaksi. Kun kolme vuotta myöhemmin jälleen tapasin Jacobin, ojensin hänelle sisaren tavoin käteni ja hän – niin tyttökultani, erehdyn suuresti jos hän ei jo silloin ruvennut rakastamaan minua – – – äitinään. Mutta se, joka silloin sai alkunsa, on sittemmin toteutunut; – poikanani sinä näit hänen polvistuvan eteeni kiittämään minua siitä, että hyväksyin hänen rakkautensa tyttäreeni, Louiseeni – joka puolestansa on siitä manannut esiin aaveen peloittamaan häntä itseään ja meitä kaikkia.
Äiti lopetti puheensa leikillisen tyynesti, joka tapa ehkä enemmän kuin selityksen yksinkertaisuus täytti onnellisella luottamuksella tyttären sydämmen. Hän painoi kätensä vasten rintaansa ja katseli kiitollisesti taivasta kohti.
«Jos epäilyksen rahtunenkaan vielä kytee sydämmessäsi, lapseni», jatkoi äiti, «niin puhu asiasta isäsi kanssa, puhu Jacobin kanssa; he todistavat sanani. Mutta minä huomaan, ettei sinun tarvitse sitä tehdä. Lapseni, rauha on palannut sydämmeesi!»
«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun, äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni sitä anteeksi!»
Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille – helliä sanoja ja rauhoittavia tippoja – tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään.
Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui syleillen häntä:
«Nuku nyt hyvästi tyttökultani! Minun täytyy jättää sinut erään tähden, joka tuskastuneena odottaa minua, nimittäin isäsi. Hän on ollut kovin levoton tähtesi, mutta minä voin rauhoittaa häntä suoraan kertomalla kaikki mitä täällä olemme puhuneet. Muuten pitää minun lisätä, ettet ole sanonut mitään, joka voisi tehdä meidät levottomiksi. Että minua on paneteltu ja että jotkut minua vieläkin panettelevat, se on hänelle yhtä tuttua kuin minullekin. Hän on auttanut minua kantamaan sitä tyynesti. Hän on niin tosiylevä, niin kunnon mies. Oi Louise, suuri siunaus on, kun miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä vallitsee täydellinen luottamus! On niin ihanaa ja suloista rakkaudessa uskoa toisilleen kaikki!»