Viides kohtaus.
Puutarhassa. On aamu. Leivoset livertelevät, narsissit tuoksuvat, tuomenlehdet suhisevat aamutuulosen henkäyksistä, kirsikankukkaset aukenevat mehiläisille, jotka suristen lentävät niiden helmaan. Aurinko paistaa kaikille lapsillensa. Louise kävelee keskikäytävällä ukko Noan saarna kädessään, mutta hänen silmänsä ovat luodut kirjassa olevaan kohtaan, «jolla ei ole vähintäkään tekemistä ukko Noan kanssa». Kandidaatti lähestyy vastaiselta taholta synkännäköisenä, musta orvokki kädessään.
Astuskelevat, tulevat vastatusten ja tervehtivät ääneti.
Jacobi. Saanko puhutella teitä hetkisen? En aio pitkäksi aikaa häiritä.
Louise nyökkää ääneti ja punastuu.
Jacobi. Lähden täältä tunnin perästä, mutta minun täytyy pyytää teitä vastaamaan erääsen kysymykseen ennenkuin – jätän teidät hyvästi.
Louise. Matkustatteko? Minne? Miksi?
Jacobi. Minnekö – on minulle yhdentekevää kunhan vaan pääsen täältä pois! Minkä vuoksi? Siksi etten kestä yhä jatkuvaa tylyyttä erään henkilön puolelta, joka – joka on minulle niin kallis, jonka luulin ennen tunteneen ystävyyttä minua kohtaan. Viimeisenä neljänätoista päivänä olette kohdellut minua tavalla, joka on katkeroittanut elämäni. Ja minkätähden olette niin tehnyt? Olenko ollut siksi onneton, että olen loukannut teitä, tahi herättänyt tyytymättömyyttänne? Mutta miksi kieltäydytte minulle selittämästä sitä? Onko oikein tuomita ketään kuulematta? Ja päällepäätteeksi ystävää, lapsuuden aikaista ystävää! Onko oikein – antakaa anteeksi Louise – onko kristillistä olla niin kova, niin järkähtämätön! – Eikö ole ainoatakaan lempeyden ja sovinnollisuuden sanaa niissä saarnoissa, joita niin mielellänne luette?
Jacobin puhe ilmasi kiivautta, melkein ankaraa vakavuutta, jommoista harvoin huomattiin hänen lempeässä, iloisessa olemuksessaan. Syvästi liikutettuna Louise vastasi hänelle:
«Olen ollut kovin väärässä ja olen kohdellut teitä kovin väärin. Mutta minut oli eksytetty – vastedes ehkä voin sanoa teille millä tavoin. Eilisillasta saakka tiedän kuinka minua on petetty, kuinka olin pettynyt; – nyt, Jumalan kiitos! nyt tiedän, ettei tästä ole moitittava ketään muuta paitsi minua itseäni. Minussa on paljon, paljon moitittavaa itsessäni, myöskin salaperäisyydestäni omaisiani ja teitä kohtaan! Antakaa minulle anteeksi, hyvä Jacobi», hän jatkoi melkein nöyrästi ojentaen hänelle kätensä, «antakaa anteeksi! Minä olen tehnyt teille pahaa» – Louise ei enää pidättänyt kyyneleitänsä – «mutta uskokaa minua, kun sanon ettei minunkaan ole ollut hyvä olla!»
«Kiitos Louise, kiitos!» huudahti Jacobi tarttuen hänen käteensä suudellen sitä ja painaen sen rintaansa vasten. «Oi, miten tuo hyvyys tekee minut onnelliseksi! Nyt voin jälleen hengittää! Nyt voin nöyremmällä mielellä jättää teidät!»
«Minkä tähden teidän pitää matkustaa pois?» kysyi Louise puoleksi pahoilla mielin.
«Sen tähden», vastasi Jacobi, «etten tahdo nähdä sitä kihlausta, joka täällä kyllä piakkoin tapahtuu ja siksi että viime viikkojen tapahtumain johdosta olen vakuutettu siitä, ettette sydämmessänne kanna minkäänlaisia helliä tunteita minua kohtaan!»
«Jos niin olisi», vastasi Louise samalla äänellä kuin ennen, «niin en olisi ollut niin kauan pahoillani!»
«Mitä?» huudahti Jacobi iloisesti, «oi, Louise, mitä sanoja! Mitä uskaliaita toiveita ne voisivatkaan herättää minussa! Saanko ilmaista ne teille, saanko sanoa mitä välistä olen ajatellut ja luullut ja mitä nytkin ajattelen?»
Louise vaikeni ja Jacobi jatkoi:
«Olen luullut, että halpa, varaton Jacobi voisi tarjota teille paremman kohtalon kuin Östanvikin rikas naapurinne; olen toivonut että lempeni, koko elämäni uskollinen rakkaus voisi tehdä teidät onnelliseksi; että pienikin määrä maallista hyvyyttä olisi teille kylliksi, kun sitä tarjoaa mies, joka syvästi tuntee arvonne eikä pyydä mitään parempaa kuin jalostua teidän kauttanne. Oi, jospa tämä armas käsi tahtoisi johtaa minut läpi elämän, miten selkeäksi se silloin tulisikaan minulle! En silloin pelkäisi sen vastoinkäymisiä enkä kiusauksia! Miten koettaisinkaan olla kiitollinen semmoisesta kaitselmuksen laupeudesta? Oi, Louise! niin olen ajatellut, toivonut ja uneksinut! Oi, sano! olivatko ne unta vaan? Eivätkö unennäköni voi muuttua todellisuudeksi?»
Louise ei vetänyt pois kättänsä, katsoi vaan puhujaan erinomaisen lempeästi.
«Yksi ainoa sananen vaan!» rukoili Jacobi, «yksi sananen vaan! Saanko sanoa teitä omakseni, Louise? Louise – minun?»
«Puhutelkaa vanhempiani!» vastasi Louise punastuen kääntäen päänsä toisaalle.
«Minun Louiseni!» huudahti Jacobi sulkien hänet syliinsä hurmaantuneena hellyydestä ja rakkaudesta; mutta Louise lykkäsi hänet hiljaa luotansa lausuen:
«Muistakaa vanhempiani! Ilman heidän suostumustansa en lupaa mitään. Heidän vastauksensa on minun määrääjäni.»
«Rientäkäämme yhdessä heidän luoksensa, Louiseni, anomaan heidän siunaustansa!»
«Menkää yksinänne, Jacobi!» sanoi Louise, «en ole nyt oikein tyyni, enkä kyllin vahva – odotan teitä tänne takaisin!»
Tällä viidennellä kohtauksella on mielestämme tämä pieni näytelmä onnellisesti päättynyt emmekä siis koske sen enempää sen luonnolliseen kehitykseen.
Lemmen siivillä lentäessään Louisen vanhempien luokse törmäsi kandidaatti porttikäytävässä kovasti erästä henkilöä vastaan, joka tuli rientäen vastaiselta taholta. Molemmat yhteentörmääjät säikähtyivät ja peräytyivät pari askelta ja kandidaatti ja tilanhaltija tuijottivat kummastuneina toisiinsa.
«Anteeksi!» lausui kandidaatti pyrkien ohitse. Mutta tilanhaltija pidätti häntä ja kysyi innokkaasti ja itsetyytyväisesti hymyillen:
«Kuulkaa ystäväiseni! Voitteko sanoa minulle onko Louise serkkuni puutarhassa? Tulen juuri hänen vanhempiensa luota ja tahtoisin nyt puhutella häntä. Voisitteko ilmoittaa minulle missä hän on?»
«E-en tiedä!» huudahti kandidaatti irtautuen hänestä ja riensi salainen pelko sydämmessä ylös Louisen vanhempien luokse.
Sillaikaa oli tilanomistaja vilahdukselta nähnyt «Louise serkun» puutarhassa ja riensi hänen luoksensa.
Ei ollut mitään uppo-outoa Louiselle, kun kaikkien valmistuskysymysten perästä: «pidättekö Louise serkku kalasta? pidättekö, serkku, linnusta?» y. m. tilanomistaja ryhtyi pääkysymykseen: «pidättekö, Louise serkku, minusta?» Tosin vähän enemmän kautta rantain se kuului; mutta vastaus oli kunnioituksen ja ystävyyden verhoon puettu vakava «en!»
Kandidaatti puolestansa puhui täyden sydämmensä kieltä tunnustaessansa Louisen vanhemmille rakkautensa ja toiveensa. Tosin Jacobilla ei silloin vielä ollut virkaa puhumattakaan omaisuudesta, mutta hänellä oli paljon toiveita ja keskellä niitä oli aurinkona ja tukena hänen ylhäisyytensä O***! Laamanni ei luottanut semmoiseen tukeen, Elise ei rakastanut pitkää kihlausaikaa, mutta kumpikin rakasti Jacobia, kumpikin tahtoi ennen muuta lapsellensa tosi onnea ja menestystä. Ja niin tapahtui, että monen neuvottelun perästä, kuin Louisea ensin oli tutkittu ja vanhemmat olivat huomanneet hänen todellakin toivovan samaa kuin Jacobikin – huomanneet, että Louise luuli tulevansa onnelliseksi hänen kanssansa. Jacobi sai heidän juhlallisen suostumuksensa kihlaukseensa, hänen ensin kuitenkin mitä innokkaimmin vastustettuaan kihlauksen lykkäämisehdotuksia. Siten oli hän kihloissa Louisensa kanssa saman päivän iltapuolella, jolloin aamuaurinko oli ollut heidän välinsä selvityksen todistajana. Jacobi oli sanomattoman onnellinen; Louise tyyni mutta lempeä. Henrikin mielestä «hänen majesteettinsa oli melkein liian armollisen näköinen». Ehkä hänen miettiväisyytensä johtui siitäkin, että hän jo mietti Jacobin liinavaatteiden lisäämistä ja kuntoonsaattamista; hän jo mielessään pani kuteille hienon palttinakankaan. Louise oli todellakin kernaasti suostunut kihlaukseen Jacobin kanssa, etupäässä – kuten hän tunnusti Eeva siskolleen – voidakseen paremmin hoitaa hänen asioitansa. Hyvä lukijani, ja jos olet kandidaatti, hyvä kandidaattini, suo anteeksi vanhimmalle siskollemme, että hän noin vähän «armosta» antoi suostumuksen. Me voimme vakuuttaa, että kandidaatti ei siitä pahene. Niin Jacobi ainakin itse näkyi uskovan, ja hänen ilonsa, hänen hellyytensä näkyi olevan vallan omansa karkoittamaan tuomiokirkkomaisuuden Louisen käytöksestä. Tämä seikka ynnä sisarusten vilpitön ilo Louisen kihlauksesta Jacobin kanssa, josta näkyi miten hellästi he häntä rakastivat, silittivät rypyt laamannin otsasta ja saattoivat Elisen sydämmen sykkimään suloisimmasta mielihyvästä. Etenkin Henrik lausui ääneen ja vilkkaasti ilonsa siitä, että hän sai rakastetun ystävänsä ja opettajansa langoksensa, oikeaksi veljeksensä.
«Ja kuuleppas nyt lankoseni!» hän lausui arvokkaasti vilkaisten Louiseen, «ota vaari isännyydestäsi, veikkoseni, äläkä laske akkavaltaa taloosi. Kun nait kuningattaren, niin tulet kuninkaaksi, ymmärräthän! ja sinun pitää olla arka majesteetinarvostasi. Ja kun muijasi on tuomiokirkon näköinen, niin ole sinä kuin viimeinen tuomio ja jyrise sen mukaan!... sinä naurat! Sinun ei todellakaan pidä ottaa veljellisiä neuvojani noin kevyeltä kannalta, vaan paina ne mieleesi, ja... Mutta hyvät ystävät, eikö meidän pitäisi saada pienoinen booli? Eikö pitäisi, äitiseni? Tottahan. Minulla on kunnia itse seoittaa se. Eikö meidän pitäisi juoda heidän majesteettiensa maljat. Boolin minä seoitan kuin .... sokuria ja pomeransia. Boolia! Boolia!»
Niin sanoen Henrik kädet ojennettuina ryntäsi salin ovelle, se aukeni samassa ja Henrik syleili hovimarsalkanrouvaa.
«No hyvänen aika! No totta tosiaan!» huudahti tämä, «no hyväinen aika! No he, he, he, he! Mitä täällä on tapahtunut? Eihän hän toki, ystäväiseni, luullut saavansa eukkoa syliinsä! He, he, he, he!»
Kunnioittavasti ja herttaisesti pyysi Henrik anteeksi; kertoi innostuksensa syyn ja vastakihlatut esiteltiin Gunilla rouvalle. Gunilla rouva ensin vähäsen ällistyi ja tuli sitten liikutetuksi. Kyynelsilmin hän ensiksi syleili Eliseä, sitten Louisea ja Jacobiakin. «Jumala siunatkoon teitä!» hän lausui hellästi ja sydämmellisesti. Sitten hän kalpeana ja ääneti istahti sohvaan ja hänen omat surulliset muistonsa näyttivät puhuvan hänelle siitä suruisasta raskaasta päivästä, joka usein seuraa kihlauksen valoisata aamua. Siinäkö oli syy, vai voiko hän muuten pahoin, mutta hän tuli yhä kalpeammaksi. Gabrielle juoksi tuomaan hänelle lasillisen vettä ja törmäsi avatessansa oven äkkiarvaamatta yhteen assessorin kanssa, joka samassa astui sisään. Hiljaa huudahtaen hän pelastui odottamattomasta yhteentörmäyksestä. Assessori katsahti hyvin kummastuneena häneen ja aikoi juuri antaa hänelle jonkun uuden nimen, mutta oli samassa kaikkien nuorten ympäröimänä.
«Kas niin, kas niin!» hän lausui, «mikä nyt on hätänä? Minkätähden ahdistatte minua noin? Enkö saa olla rauhassa? En tahdo tanssia, Henrik herraseni! Älä huuda puhki korviani, Petrea neiti! Mitä kummia? Kihloissa? Mitä? Kuka? «Meidän vanhin siskomme!» Herranen aika, antakaa minun istahtaa ja pistää vähäsen nuuskaa! «Vanhimpamme kihloissa; – sehän on kauheata!.... Ui, ui!.... Sehän on liiankin kamalaa! Ui, ui, ui! Huh!.... se oli oikein ilettävää! Hu ... u... u... uh!»
Assessori puhki ja tuhri nuuskaa hyvän aikaa ja perhe, joka tunsi hänen tapansa, nauroi herttaisesti, paitse Louise, joka punastui ja oli vähällä pahastua hänen päivittelemisestänsä, etenkin «ilettävä» sanasta. Vihdoin pisti assessori nuuskarasiansa taskuunsa, nousi ja lausui:
«Täytyy kai mukaantua siihen, joka ei enää ole autettavissa. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Ja kun on kirjoitettu, että tämän siunatun, parantumattoman ihmis-suvun pitää lisääntymän, niin – Herran nimessä olkoon onneksi! Onnea ja siunausta, rakkaat ihmislapset!» Ja sitten hän sydämmellisesti pudisti Jacobin ja Louisen käsiä ja Louise vastasi hänen kädenpuristukseensa vaikkei ollutkaan tyytyväinen hänen onnentoivotuksensa muotoon.
«En kuuna päivänä», lausui Henrik «ole kuullut niin surkeita, onnentoivotuksia. Hovimarsalkanrouva ja setä varmaankin ovat alakuloisella tuulella tänään. Mutta nyt ukko istahtaa hänen viereensä ja silloin on meillä toivo pian nähdä heidän panevan vireille pienen, kunnon riidan.»
Mutta ei! Ei riitaa syntynytkään sinä iltana assessorin ja Gunilla rouvan välillä. Assessorilla oli uutinen kerrottavana hänelle ja sen sanat olivat vähällä takertua ukolla kurkkuun ja nostivat kyyneleet vanhalle rouvalle silmiin. «Pyrrhus oli kuollut!»
«Se oli aivan virkeä eilen», kertoi assessori, «ja nuoleskeli kättäni kun jätin sen yöksi. Tänään se halukkaasti joi aamukahvinsa ja paneutui sen perästä maata tyynyllensä; – kävin sitä katsomassa ennen kuin läksin ulos. Kun tulin kotiin päivällisille ja juuri iloitsin siitä, että saisin syödä yhdessä pikku kumppanini kanssa, se makasikin kuolleena tyynyllänsä!» Paljon ja kauan Gunilla rouva ja assessori puhuivat pienestä yhteisestä suosikistansa, ja tulivat siten varsin hyviksi ystäviksi.
Jeremias Munter oli muuten sinä iltana tavallista moittivammalla tuulella. Synkästi hän katseli vastakihlatuita.
«Niin», hän lausui ikäänkuin itsekseen, – «jospa vaan voisi luottaa itseensä, jospa vaan tarkasti tuntisi itsensä, niin voisi myöskin syystä toivoa tekevänsä toisen onnelliseksi ja itse samalla tulla onnelliseksi hänen kanssansa!»
«Sen verranhan toki jokainen tuntenee itseänsä, että voipi olla varma siitä, ennenkuin vapaaehtoisesti yhdistää kohtalonsa toiseen!» lausui Louise sangen lujalla luottamuksella.
«Sen verran, sen verran!» toisti assessori kiivaasti. «Mitä vielä! Ken tietää sen verran? Ette ainakaan te, siskoseni, sen voin teille vakuuttaa. Oi!» hän jatkoi sitten katkeran alakuloisesti, «ihminen voi kauheasti pettää itseänsä elämässä. Onko olemassa ketään, joka – jos hän vaan tuntee itsensä – ei ole tarvinnut katua ystävällensä, rakkaudellensa, paremmalle tiedollensa osoittamaansa uskottomuutta. Oman voiton pyynti, ihmisen kurja itsekkäisyys! Missä on se soppi, jonne ne eivät hiivi? Kurja, pieni minä, eikö se aina tunkeudu esiin? Eikö itsekkäät syrjäajatukset, sivutarkoitukset, muka hyvätteot...?»
«Ettekö sitten tunne ainoatakaan hyvettä, mitään puhdasta jaloutta ja kuntoa, jota voisitte ihailla?» kysyi Henrik, «eikö historia näytä meille...»
«Historiako?» huusi asessori, «älä puhu siitä, älä vetoa siihen! Ei, jos minä voisin uskoa johonkin hyveesen niin se olisi semmoiseen, josta historia ei mitään tiedä, josta se ei voi saada selvää. Se piilee ainoastaan niissä, joilla ei ole ollut mitään osaa näyteltävänä elämän näyttämöllä ja jotka eivät siis ole saaneet vastaanottaa kätten taputuksia. Heissä mahdollisesti voipi olla jotakin täysin puhdasta, täysin kaunista ja pyhää. Oi! tahdon uskoa sen, vaikka – en löydä sitä itsestäni! Olen tutkinut oman sieluni enkä voi löytää sieltä mitään – puhdasta. Mutta voihan sitä olla muissa; tahdon ainakin uskoa sen. Sydämmeni voi heltyä ajatellessani, että täydellisen puhdasta ja epäitsekästä hyvettä voisi olla olemassa. Herra jumala, miten ihmeen ihanaa! Ja olkoon tämä sielu missä hyvänsä maailmassa, palatsissa tahi mökissä, puettuna kultavaatteesen tai ryysyihin, mies tahi vaimo, joka vältellen maailman ylistystä ja peläten oman sydämmensä kattelevia ääniä rehellisesti täyttää velvollisuutensa, olkoot ne vaikka kuinka raskaat ja huomiota herättämättömät tahansa, joka huomaamattomassa sopukassansa tekee työtä ja rukoilee, sitä henkilöä minä ihailen ja rakastan, asetan korkealle yli kaiken maailman Cesarien ja Ciceroiden.»
Laamanni oli sitä kuullessansa hypähtänyt ylös ja lähestynyt keskustelevia. Hän laski hiljaa kätensä puolisonsa olalle, hän katseli lapsiansa; hänen silmänsä säihkyivät.
«Aikamme» – jatkoi Jeremias Munter hänelle tavattomalla innostuksella – «meidän aikakautemme tuskin käsittää paljoa tämmöisestä suuruudesta. Se kiittää julkisesti itseänsä ja ansaitsee juuri sen tähden niin vähän kiitosta. Kaikki ihmiset tahtovat olla erinomaisia ja mainioita, tahi ainakin näyttää siltä. Jokainen astuu esiin ja huutaa ääneen: «Minä, minä!» Ei nainenkaan enää älyä huomaamattoman tilansa jaloutta; hänkin tahtoo toitottaa maailman kuuluviin «minäänsä!» Tuskin kukaan enää tahtoo sydämmestänsä lausua sinä. Ja kuitenkin – siinä sinässä, jonka tähden ihminen unohtaa itsekkään minänsä, siinä on hänen puhtain ja paras onnensa. Tosin voi näyttää suurelta, tosin voi olla hurmaavaa – vaikka silmänräpäykseksikin vaan – saada nimensä kaiken maailman kuuluviin; mutta kun muinaisina aikoina miljoonat ihmiset miljoonien perästä yhtyivät rakentamaan temppeliä Korkeimmalle olennolle ja sitten vaipuivat unhotuksiin, nimetönnä antaaksensa Hänen nimensä, Hänen kunniansa näkyä – tottahan se oli suurempaa, tottapa siinä oli ihmisystävällisyyttä!»
«Te puhutte kuin itse kuningas Salomo, setä Munter!» huudahti Petrea ihastuksissaan. «Teidän pitäisi todellakin ruveta kirjailijaksi, teidän pitäisi kirjoittaa kirja...»
«Kirjoittaako? Minkä tähden? Antaakseni yllykettä ihmisen kurjalle turhamaisuudelle? Kirjoittaako – sitä vielä!»
«Jokaisella ajalla on oma temppelinrakentamistapansa!» huomautti Henrik silmissään kaunis ilme.
«Ei!» jatkoi assessori silminnähtävällä inholla. «Ei, en tahdo kirjoittaa, mutta minä tahtoisin – elää! Olen välistä uneksinut, että voisin elää!...» Hän vaikeni; eriskummallinen liikutus kuvastui hänen kasvoissaan, hän nousi, tarttui kirjaan ja katsoi siihen, sitä lukematta. Hetken perästä hän hiipi hiljaa ulos.
Perheenjäsenet keskustelivat sinä iltana erittäin vilkkaasti ja tuon leikillisen vakavuuden tuloksena oli, että he yhdessä vetäisivät kortensa temppelirakennukseen, siinä merkityksessä kuin assessori oli sitä kuvannut ja ylistellyt, kukin omilla aseillaan ja voimiensa mukaan.
Laamanni astui edestakaisin huoneessa, otti harvoin osaa keskusteluun, kuunteli vaan ja hymyili usein hyväksyen. Näytti siltä kuin Jeremias Munterin sanat olisivat herättäneet hänessä jonkinlaisen alakuloisen mielialan. Muutamia lämpimiä sanoja hän lausui ystävänsä ylistykseksi.
«Puhtaampaa ihmissielua ei ole!» hän sanoi, «ja hän on sen kautta vaikuttanut sangen paljon hyvää minuun. Moni ihminen harrastaa hyvää ja tekee sitä myöskin, mutta harvalla on siihen määrin puhdas luonto, täydellisesti jalo tarkoitusperä kuin hänellä!...»
«Oi! jospa voisi saattaa häntä vähän onnellisemmaksi, vähän tyytyväisemmäksi elämään!» lausui Eeva.
«Ehkä ottaisit sinä sen tehtävän?» kuiskasi hänelle Petrea veitikkamaisesti.
Suudelma, melkein liian kuuluva, käänsi nyt kaikkien katseet kandidaattiin ja Louiseen, joka siitä uhkarohkeasta teosta loi häneen sangen epäarmollisen ja ankaran katseen. Henrik vakuutti kandidaatin siitä vallan masentuneen.
Erottuaan illalla – kandidaatti pyysi ja sai – «armosta» pienen suukkosen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tuon suuren jälkeen – etsivät yhteisen keskustelun tarpeesta Elise ja Louise toinen toisensa, ja äidin yksityisessä huoneessa alkoi seuraava keskustelu:
«Tyttökultani!» sanoi äiti, «mistä tuli noin äkkiä Jacobin kosiminen? En milloinkaan olisi voinut luulla sen niin pian tapahtuvan. Olen vieläkin vallan ällistynyt siitä, että nyt olet kihloissa!»
«Niin olen minäkin!» vastasi Louise, «tuskin itsekään käsitän, että niin on käynyt. Jacobi tuli aamulla vastaani puutarhassa. Hän oli suruissansa, oli pahoillansa ja tahtoi matkustaa pois, siksi että hän luuli minun kohta menevän kihloihin Tuure serkun kanssa. Silloin pyysin häneltä anteeksi entistä tylyyttäni ja annoin hänen huomata miten laitani oli. Siiloin hän puhui minulle tunteistansa ja toiveistansa niin kauniisti ja erinomaisen hellästi, ja silloin – niin, en oikein tiedä miten kävi, mutta hän sanoi minua Louiseksensa, ja minä pyysin häntä menemään puhumaan vanhempieni kanssa!»
«Ja samaan aikaan lähettivät vanhempasi tyttärellensä toisen kosijan saamaan häneltä joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen. Tuure serkku raukka! Hän näkyi niin varmasti toivovan myöntävää. Mutta tiedätkö, Louise, että todellakin viime aikoina olen luullut Östanvikin ja sen komeuksien hiukan houkutelleen sinua! Ja nyt – etkö todellakaan kadu ja kaipaa sitä runsautta ja maallista menestystä, jotka olet täten hylännyt?»
«Kaipaanko? En, en nyt enää! Ja kuitenkin valehtelisin jos kieltäisin sen olleen minulle kiusauksena. Mutta juuri sentähden en milloinkaan tahtonut nähdä Östanvikiä, kun tiesin miten väärin olisi ollut antaa sen vaikuttaa päätökseeni, kun en milloinkaan voisi pitää Tuure serkun kaltaisesta ihmisestä ja kun sitäpaitsi olen pitänyt niin paljo Jacobista jo monta vuotta. Kerran oli kuitenkin kiusaus hyvin lähellä. Se oli silloin kun kiikuin Tuure serkun pehmeissä landoovaunuissa matkalla tänne Akselholmasta. Silloin minä ajattelin, että olisi hauska olla semmoisten vaunujen omistajana ja kulkea noin mukavasti ja komeasti elämänsä loppuun asti. Mutta sinä hetkenä olin onneton; elämä oli kadottanut parhaan arvonsa – usko niihin joita enimmin rakastin oli myrkytetty, – oh! minussa riehui niin kauheita epäilyksiä kaikkeen maailman hyveesen ja silloin minusta hetkisen tuntui kuin olisi parasta nukkua koko elämänsä ja siihen soveltui erinomaisesti landoovaunujen pehmeä huojuminen. Mutta nyt – oi! nyt on, Jumalan kiitos, tuo raskas unennäkö kadonnut; nyt on elämä minulle jälleen selvä ja minä näen kuljettavani tien. Nyt en välitä landoovaunuista enemmän kuin työntökärryistä. Niin, vaikka koko elämäni tulisi ahkeroivaksi työpäiväksi, niin kiitän siitä kuitenkin hartaasti Jumalaa. Työskenteleminen niiden hyväksi, joita innokkaasti kunnioittaa ja rakastaa, on iloa, enkä minä pyydä mitään muuta kuin vastedes saada toimia ja elää vanhempieni, sisaruksieni ja sen hyväksi, joka tänään on Jumalan edessä tullut puolisokseni!»
«Jumala kyllä siunaa sinua, hyvä, puhdassydämminen tyttöseni!» lausui äiti syleillen häntä ja ilon ja rakkauden kyyneleet vuotivat sinä iltana.