Ulos, sisään, ylös, alas.
Kun mehiläispesässä uusi parvi on kasvanut lentokuntoiseksi, kuuluu hiljaisina iltoina tuosta pienestä yhteiskunnasta kehoittavia ääniä surisevan: ulos ulos ulos. Sitä ääntä on tulkittu siten, että vanha mehiläisemo sillä tavalla kehoittaa nuoria ulos maailmaan muodostamaan oman valtakuntansa. Me taas pikemmin uskoisimme nuorten sillä tavoin laulavan omaa ikävöimistänsä. Olkoonpa miten tahansa, varmaa vaan on, että ihmispesässä, kodissa, samanlaisia ääniä välistä kuuluu. Sillä siinäkin, kun nuori parvi on kasvanut ja varttunut kodin medestä ja vahasta, se huomaa tuvan liian ahtaaksi ja ikävöi «ulos, ulos»! Tuo on yhteistä kaikille kodeille; mutta hyvän ja onnellisen kodin ominaisuutena on, että samat äänet, jotka huusivat ulos ulos, sittemmin vielä vilkkaammin huutavat sisään, sisään! Niin tapahtui Frankin kodissa.
Ajanjakso, johon nyt tahdomme luoda silmäyksen, vie meidät muutamia vuosia eteenpäin siitä ajasta, jolloin näimme isän tyttärineen Dovrefieldillä, ja se näyttää meille Petrean äsken kotiin palanneena oltuaan sieltä pitkän ajan poissa.
Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan:
«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät. Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M–sköldin sen mieltymyksen tahi oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.»
«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle, «on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!»
«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.»
«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna.
«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota – – kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!»
«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen, että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa, joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!»
«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta juuri tuota elämänhalua minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää, jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; – minussa liikkuu henki, vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!»
«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän – joutilaisuutta – kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.»
Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi, silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!»
Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi:
«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin: aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään ole minun.»
«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena, «mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi, että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan toisillenne.»
«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan häntä.»
«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen.
«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä – ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten – tahdoin myöskin itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias, levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte! Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä surkea se ei ole millään tavalla – mutta voisi kyllä siksi tulla, jos tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra M–sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä. Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.»
«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti Gabrielle vilkkaasti.
«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja joutuisi «etat’iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän, lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät. Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!»
Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia, toiveita – ehkä unelmiakin – ja vieläkin ne elävät sielussani, – urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen – mutta oi! jospa saisin pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut – äitini, sinä ja Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja – jos arvostelu on suopea – edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla aukenee minulle vaikutusala – oi! silloin voisi minustakin kerran tulla onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...»
Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä – oman käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen, ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen kustantajaksi.
«Siis tämäkin tie suljettu!» lausui Petrea nojaten otsansa käteensä, ettei kukaan huomaisi kuinka paljon se häneen koski. Hän oli siis erehtynyt taipumuksestansa ja kyvystänsä. Se ura oli suljettu – mihin hänen nyt piti ryhtyä? Avioliitto herra M–sköldin kanssa rupesi jälleen kummittelemaan Petrean aivoissa. Hän haparoi ikäänkuin pimeässä.
Mutta Gabrielle ei tahtonut uskoa kaunokirjallista uraa mahdottomaksi; hän oli kovin vihoissaan kirjankustantajalle. «Hän oli varmaankin aistiton ihminen!»
«Oi!» lausui Petrea puoleksi hymyillen, «tahtoisin minäkin imarrella itseäni sillä luulolla, ja jos vaan voisin saada kirjani painetuksi, niin ... mutta sitä ei auta ajatellakaan.»
Gabriellen mielestä siinä oli paljonkin miettimisen syytä eikä hän ensinkään epäillyt, että tavalla tahi toisella voitaisiin hankkia varoja, ja siten vielä joskus hankittaisiin kirjankustantajalle – pitkä nenä.
Äiti oli samaa mieltä ja puhui laamannin kotiintulosta. Hän kyllä selvittelee sen asian. «Jää sinä vaan rauhassa meidän luoksemme», hän lisäsi hellästi lohduttaen «ja miettikäämme yhdessä tyynesti asiaa. Äläkä ole levoton painamisvarojen suhteen; siihen kyllä vielä keksitään keino, kunhan vaan saamme tuumimisaikaa.»
«Ja», lisäsi Gabrielle, «täällä saat olla rauhassa niin paljon kuin konsanaan tahdot. Jos tahdot käyttää koko päivän lukemiseen ja kirjoittamiseen, niin ei kukaan pääse häiritsemään sinua; minä vaikka tappelen kaikkien hyvien ystäviesi ja tuttaviesi kanssa, jos siksi tulee varjellakseni rauhaasi. Minä tulen vaan ylös ilmoittamaan milloin on aamiainen ja päivällinen; ja kun on postipäivä niin tulen postitunnilla kolkuttamaan ovellesi, otan vastaan ja lähetän kirjeesi. Ja iltasin, niin – silloinhan saamme välistä nähdä sinut seurassamme! Et aavistakaan kuinka tervetullut silloin olet. Ihan varmaan sinä tunnet itsesi onnelliseksi meidän parissamme, me kun niin suuresti rakastamme sinua! Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä kerran suosiota sekin!»
Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka suuria suruja te osaattekaan lievittää!
Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä. Joulu lähestyi ja kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä valmistuaksensa iloisesti viettämään ihanaa juhlaa. Kauppapuodit levittivät kauneimmat tavaransa nähtäviksi ja ihmiset kävivät ostoksilla.
Pieni lintunen lensi ikkunalaudalle, katseli tuokion Petreaa, visersi iloisesti ja – lensi pois. Mutta se jätti jälkeensä raikkaan tunnelman Petrean rintaan.
«Sinä olet iloinen, pikku lintunen!» hän ajatteli... «on paljon luotuja olentoja, jotka ovat iloisia! Minun vastoinkäymiseni ei tee pahaa, ei tuota vahinkoa kellekään. Miksi se sitten masentaisi minut? Maailma on suuri, rikas ja armollinen on sen Luoja. Jos tämä ura ei sovellu minulle, – no niin! sitten valitsen toisen!»
Ja hän oli iloinen sinä iltana omaistensa seurassa.
Mutta yön tultua kun Petrea jäi yksin, kun ulkonainen maailma ei enää levittänyt hänen eteensä monikarvaisia kuviaan, kun eivät mitkään rakkaat, suloiset äänet enää houkutelleet hänen minäänsä ulos kuorestaan; silloin palasi tuskat ja levottomuus hänen rintaansa.
Hänen oli mahdoton nukkua ja vastustamattoman halun pakosta hän huoaten istahti tarkastelemaan kovaonnista käsikirjoitustansa. Sen reunoissa hän huomasi monta lyijykynällä vedettyä viivaa, kysymysmerkkiä, peukalon jälkiä, jotka osaltaan kaikki todistivat tuntijan tarkastelleen sitä moittivasti ja lausuneen sen tuomion: «tämä ei kelpaa!»
Oi! sen kelpaavaisuuteen Petrea oli rakentanut itselleen ja omaisilleen niin monta «kohoamis»-mahdollisuutta, tuulentupaa. Olisivatko ne sittenkin kaikki olleet vaan turhia unelmia? Petrea luki. Hän tunnusti monen reunamuistutuksen olevan ihan paikallaan, mutta huomasi yhä enemmän niiden enimmäkseen koskevan erityisiä lausetapoja ja muita vähäpätöisyyksiä. Petrea luki lukemistansa ja innostui ehdottomasti lukemisestansa. Hänen sydämmensä uhkui innostuksesta, hänen silmänsä säihkyivät, ja äkkiä saman tunteen elähyttämänä, joka sans comparaison, verrattomasti, rohkaisi Coreggion mielen ja lohdutti Galilein, hän nousi, laski päättävästi kätensä käsikirjoituksellensa ja huudahti:
«Tämä kelpaa sittenkin!»
Ja erinomaisen virkistyneenä hän juoksi Gabriellen luokse, syleili häntä nauraen ja sanoi:
«Saat nähdä että minä vielä kerran kohoan!»