KAHDEKSAS LUKU.
KUINKA LAIVAT LÖYTÄVÄT TIEN. — KUU.
Seuraavana päivänä oli isällä niin paljon puuhaamista, ett’ei hänellä ollenkaan ollut aikaa askaroida lasten kanssa. Nämä kuluttivat kuitenkin aikaa parhaansa mukaan; sillä heti kun he olivat tehneet tehtävänsä, toivat he vielä kerran sisälle vadin, jonka äiti oli antanut heille edellisenä päivänä, etsivät muutamia pähkinänkuoria, liisteröivät niihin mastoja ja purjeita ja olivat laivasilla sydämensä pohjasta.
Sitten lastattiin laivat, useinpa niin raskaiksi, että upposivat, kunnes Fritsin vihdoinkin onnistui saada selville, minkä verran pähkinänkuoret kykenivät kannattamaan. Sitten kun hän oli saanut niihin parahultaisen lastin ja purjeet kunnollisesti kiinni, kulkivat nuo pienet alukset hyvässä tuulessa edestakaisin yli Atlantin valtameren.
Vadin toisella puolella, nimittäin siellä, missä Maria istui, oli Eurooppa; sillä Frits oli lähtenyt Ameriikkaan ja puhalsi toiselta puolelta. Kun laivat sitten saapuivat Amerikkaan, purkivat ne lastinsa, saivat uutta rahtitavaraa, pieniä kiviä, papuja, tinasotamiehiä ja muita esineitä, ja purjehtivat sitten Eurooppaan, mikä kävi kuin tanssi vaan.
Frits oli omalla puolellaan vatia osoittanut paikan, joka oli kuvaavinaan hänen satamaansa; ja sinne oli nyt Marian puhallettava alukset. Mutta tämä ei aina tahtonut onnistua. Monasti menivät laivat oikealle, toisinaan taas vasemmalle, ja Frits sanoi silloin laivoissa olevan huonoja matruuseja, jotka eivät osaa ohjata niitä.
Mutta silloin Maria suuttui ja sanoi luulevansa, että merellä oltaessa ei voida nähdä maata eikä tietää, minne ohjataan, ja sen vuoksi saadaan kulkea, mihin tuuli vaan vie.
Mutta tätä vastusti kaikin mokomin Frits, joka vakuutti tarvitsevansa vain katsoa aurinkoa tietääkseen heti, mihin suuntaan kuljetaan.
Tähän vastasi Maria, että koska hänen kohdataan on pilvistä, ei hän voi nähdä, missä aurinko on, ja sen vuoksi saavat hänen laivansa mennä minne tuuli niitä vie.
»No, lapseni», kysyi isä, kun hän illalla vihdoinkin tuli heidän luoksensa, pitäen pikku Mariaa polvellaan ja Fritsin ollessa vastapäätä — »millä olette huvitelleinneet tänään? Olette kai ensinnäkin lukeneet läksynne kunnollisesti, toivon minä?»
»Olemme, isä», vastasi Frits. »Ja sitten olemme olleet laivasilla ja kulkeneet yli Atlantin valtameren.»
»Sepä oli mainiota. No, ettekö kertaakaan ole kärsineet haaksirikkoa?»
»Haaksirikko, mikä se on, isä?» kysyi Maria.
»Haaksirikoksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään sitä, kun laiva joko ajaa karille, meressä olevalle kalliolle, taikka vahingoittuu myrskyssä niin pahoin, että se tulee vettä täyteen ja uppoaa, samalla tavoin kuin pähkinänkuori eilen illalla.»
»Onko meressä kallioita?» kysyi Frits. »Mistä ne tulevat?»
»Ne ovat samaa mitä saaretkin», vastasi isä, »nimittäin korkeita Vuorenhuippuja meressä, jotka kuitenkaan eivät ole niin korkeita, että pistäytyvät korkealle merenpinnan yläpuolelle, niin että voivat muodostaa saaren. Muutamat niistä ulettuvat aivan lähelle pintaa; toiset pistäytyvät pinnan yläpuolelle ainoastaan sen verran, että töin tuskin voi nähdä niitä. Jos nyt laiva ajaa tuollaiselle kalliolle, niin vahingoittuu se luonnollisesti pahoin; ja jos se saa läven pohjaansa ja tulee vettä täyteen, niin sanotaan, että se on ajanut karille eli kärsinyt haaksirikon. Siis, jos teidän laivanne tänään ovat uponneet, niin ovat nekin kärsineet haaksirikon.»
»Niin, nyt ymmärrän», sanoi Frits. »Mutta Maria ei osannut oikein ohjata laivojansa, vaan kulki milloin koilliseen, milloin lounaaseen.»
»Todellako?» vastasi isä nauraen. »Silloinpa ei hänellä tainnut olla kunnon kompassia laivassa.»
»Onko laivoilla kompasseja?» kysyi Maria innokkaasti.
»Onpa kylläkin, lapseni. Eihän kompassitta voitaisi merellä olevassa laivassa, pilvisäällä ja kun ei voida nähdä aurinkoa, mitenkään tietää, kuinka ja mihin on ohjattava.»
»Ovatko kompassit tehdyt samalla tavoin kuin se, jonka isä näytti meille?» kysyi Frits.
»Ovat», vastasi isä; »ne ovat ainoastaan hiukan — suuremmat ja paremmat sekä huolellisemmin tehdyt. Kun laivat kerran ovat ulkona aavalla merellä — kuten jo kerran olen teille selittänyt — eivät ne enään voi nähdä maata; ja yön pimeydessä tai niinä päivinä, jolloin ei aurinko ole näkyvissä, ei kompassin avutta ollenkaan voitaisi tietää, mihin suuntaan purjehdittaisiin. Sen vuoksi merimiehet ottavat kompassin mukaansa; ja nähtyään kartalta, että se maa, johon he purjehtivat, on esim. suoraan lännessä, luoteessa tai lounaassa, niin noudattavat he kompassia, joka tarkoin sanoo heille, mistä nämä ilmansuunnat ovat löydettävissä; ja sillä tavoin Voivat he pimeänä yönäkin turvallisesti jatkaa matkaansa.»
»Sepä mainiota!» huudahti Frits. »Jos minä joskus lähden merelle, niin otan minäkin kompassin mukaani.»
»Sitä sinä tuskin tulisit tarvitsemaan», vastasi isä. »Kompassia tarvitsee ainoastaan se, joka pitää perää, ja kompassi on siellä kiinnipantu niin, että ruorimies aina voi sen nähdä.»
»Mutta kuinka meneteltiin silloin, kun ei vielä ollut mitään kompassia?» kysyi Frits.
»Silloin luultavasti rohjettiin vain harvoin lähteä aavalle merelle ja saatiin tyytyä purjehtimaan rannikkoja eli merenrantoja pitkin. Vielä meidän päivinämme on kaukaisissa maanosissa useita villejä kansanheimoja, joilla ei ole kompassia, mutta jotka siitä huolimatta purjehtivat kaukana merellä, saarelta toiselle. Ne noudattavat päivisin aurinkoa ja öisin tähtiä tai kuuta.»
»Kuinka ne sen voivat tehdä, isä?» kysyi Frits. »Toinen tähtihän on aivan toisen kaltainen. Kuinka voivat ne siis tähdistä nähdä, missä on pohjoinen, missä etelä?»
»Luulen, ett’et ymmärtäisi minua, poikani, jos koettaisin selittää tämän», vastasi isä. »Kun tulet vanhemmaksi, saat kyllä oppia, kuinka tahdillakin on määrätty asemansa ja ratansa, ja kuinka jo sen vuoksi voidaan niitä noudattaa, kunhan vaan hiukan lähemmin tunnetaan ne, tai ainakin osa niistä.»
»Mutta, eikö totta, isä, että kuukin pysyy paikoillaan?» kysyi Maria.
»Ei, pieni tyttöseni», vastasi isä. »Kuu on tähti, joka kuuluu maahan ja alati liikkuu maan ympäri. Mutta kuu ei liiku ainoastaan maan ympäri, se kulkee myöskin auringon ympäri ja saa siltä valonsa.
»Meidän maapallollamme, tai oikeammin sillä pallolla, jonka olemme antaneet kuvata maata, olemme äsken havainneet syyn, minkä vuoksi päivä ja yö vaihettelevat keskenänsä. Sillä puolella, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on näet päivä, toisella yö. Samoin on kuunkin laita. Se osa, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on valoisa; ja kun tämä valoisa osa kokonaan on kääntyneenä meihin päin, niin näemme kuun koko puoliskon valaistuna, ja me sanomme silloin, että on täysikuu.
»Kuun täysi puolisko on nyt tosin aina valoisa. Mutta kun me täällä maan päällä emme aina voi nähdä koko tuota kirkasta valaistua puolta, Vaan aurinko vuorotellen valaisee milloin toista, milloin toista puolta kuupallosta, niin seuraa siitä, että me, säännöllisillä väliajoilla, näemme yhä vähemmän kuun valoisasta osasta. Ottakaamme vielä kerran pallo, joka nyt saa kuvata kuuta; lamppu kuvaa aurinkoa, ja me olemme maan päällä. Mene hetkiseksi maahan, Maria, että saan nousta ylös. Tulkaa nyt molemmat lähelle minua, niin pidän palloa siten, että me täällä maan päällä joudumme sen ja auringon väliin. Katsokaa, nyt luo aurinko täyttä valoansa yli kuun; mutta jos siirrän sen vähän tuonnemmaksi, niin huomaamme jo, että osa kuusta tulee pimeäksi. Siihen aurinko siis ei paista; ja kun me voimme nähdä ainoastaan sen osan kuusta, joka on valoisa, niin ei tämä pimeä osa ole näkyvissämme yöllä. Jos nyt käännän palloa eli kuuta vielä enemmän, niin että joudumme enemmän sen taakse, niin on suurimmaksi osaksi käännettynä meihin päin ainoastaan pimeä puoli, jota emme yöllä voi nähdä. Sen vuoksi näemme ainoastaan kapean kaistaleen, jota aurinko vielä valaisee; ja kun kuu niinikään on pyöreä, niin saa tämä kaistale juuri kuin sirpin muodon. Kun nyt kuu on siirtynyt vielä enemmän, niin että me, ollessamme kääntyneinä aurinkoon päin, olemme sen takana, niin emme ollenkaan voi nähdä mitään osaa kuusta valaistuna, emmekä siis myöskään yöllä nähdä sitä taivaalla, koska valaistu osa on kääntyneenä meistä poispäin. Sitä mukaa kun kuu nyt siirtyy siirtymistään, on se uudelleen ensin kapean viirun näköinen, jota me nimitämme uudeksi kuuksi, sitten yhä enemmän, kunnes näemme puolet siitä kirkkaasti valaistuna, s.o. näemme sen puolikuuna, jota nimitetään ensimäiseksi neljännekseksi.
»Lopuksi, kun jälleen olemme kuun ja auringon välissä, voimme nähdä koko auringon kirkkaasti valaiseman kuunpuolikkaan; toisin sanoen, kuu näyttää silloin pyöreältä kuin aurinko, kirkkaalta ja säteilevältä, ja silloin on meillä uudelleen täysikuu.»
»Mutta», huomautti Frits nauraen, »jos isä pitää palloa tuolla tavoin, niin että varjo isän päästä lankeaa siihen, niin tulee kuu silloinkin pimeäksi, emmekä me saakaan täysikuuta.»
»Siinä olet vallan oikeassa», vastasi isä; »siiloin me saamme kuunpimennyksen.»
»Kuunpimennyksen!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään.
»Niin, juuri kuunpimennyksen. Minähän esitän maata; kun nyt siis maa on ihan suorassa linjassa auringon ja kuun välillä, niin että se luo varjonsa kuuhun, tulee tämä sen kautta pimeäksi. Kuunpimennys ei siis ole muuta, kuin että maan varjo lankeaa suoraan kuuhun.»
»Mikä sitten on auringonpimennys, isä?.» kysyi Maria.
»Auringonpimennys, lapseni, syntyy samasta syystä», vastasi isä. »Kun maan ympäri kulkeva kuu joutuu suoraan meidän ja auringon väliin, niin etteivät auringonsäteet enään voi langeta maahan, tulee meille pimeä niin pitkäksi aikaa kuin kuu tällä tavoin on maan ja auringon välissä, ja meillä on silloin se, jota me nimitämme auringonpimennykseksi. Mutta taivaan avaruus on suuri, lapseni, ja kun kuun täytyy tulla aivan linjaan maan ja auringon Välille taikka maan samoin auringon ja kuun välille, jotta voi tulla täydellinen auringon- tai kuunpimennys, niin tapahtuu vain hyvin harvoin, että meillä on sellaisia.»
»Mutta miksi sitä nimitetään, kun aurinko joskus joutuu kuun ja maan väliin?» kysyi Maria.
»Se ei milloinkaan voi tapahtua, lapseni», vastasi isä hymyillen. »Aurinko on hyvin etäällä meistä; ja kun maa ja kuu aina yhdessä, määrätyn matkan päässä, kulkevat auringon ympäri, ei tämä myös voi koskaan joutua niiden välille.
»Mutta tämä on kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää kuusta; ja ainoastaan sen tahdon lisätä, että kuu neljässä viikossa [tai, lähemmin määrättynä, 29 1/2 vuorokautta. Suoment. muist.] kerran kiertää maan ympäri, minkä kautta se sinä aikana, joka kuluu täysikuusta toiseen, kasvaa ja jälleen säännöllisesti vähenee. Yhtä säännöllisesti nousee se idästä ja laskee länteen, minkä vuoksi voidaan kuunkin avulla määrätä nämä ilmansuunnat.
»Näette siis, rakkaat lapset, että niillä ihmisillä, jotka matkustavat aavalla merellä, ja joita sen vuoksi nimitetään merimiehiksi eli merenkulkijoiksi, on useita eri tapoja suuntansa määräämiseksi. Meri on suunnattoman suuri, ja ihmisten täytyy usein matkustaa sillä monta pitkää päivää, viikkoa ja kuukautta, ennen kun uudelleen saavat maan näkyviinsä. Usein sattuu myöskin, että taivas usean viikon ajan on pilvien peittämänä. Mutta tästä huolimatta osaavat merimiehet tulla toimeen pelkästään pienen kompassin avulla ja ohjata suoraa suuntaa, minkä kerran ovat määränneet.»
»Kukahan on keksinyt ensimäisen laivan, isä?» kysyi Frits. »Hän on varmaankin ollut hyvin taitava.»
»Sitä keksintöä ei ole tehty yhdellä kertaa, poikani», Vastasi isä. »Merenkulkua on varmaankin harjoitettu niin kauvan, kun on ollut ihmisiä maan päällä, vaikka luultavaa on, ett’ei aluksi ole ollut mitään kelvollisia veneitä.
»Ne ihmiset, jotka asuivat joen varrella, huomasivat varmaankin, että puutukit j.m.s. uivat veden päällä; ja ensimäisestä aluksesta, minkä he rakensivat, tuli sen vuoksi n.k. lautta, s.o. muutamia yhteensovitettuja tukkeja, joilla sitten voitiin joko kulkea jonkun matkaa jokea pitkin tai päästä muihin maihin. Vielä tänä päivänä käyttävät muutamat villit kansanheimot Etelä-Ameriikassa sellaisia lauttoja, joilla ne lähtevät kauvas merellekin.
»Sellainen lautta on kuitenkin, kuten helposti voitte ajatella mielessänne, hyvin painava, jykevä ja huonokulkuinen, s.o. vaikea saada etenemään ja ohjata. On siis luonnollista, että vähitellen tultiin ajatelleeksi parantaa tätä hankalaa alusta ja tehdä se kevyemmäksi. Kuka ensiksi tuli ajatelleeksi kovertaa puunrunko ontoksi ja sillä tavoin saada aikaan vene, ei ole tunnettua. Joka tapauksessa olivat ensimäiset oikeat veneet ontoiksi koverrettuja puunrunkoja, ja monet villit kansakunnat, m.m. intiaanit, käyttävät vielä tänä päivänä sellaisia aluksia, tekevätpä niillä mitä suurimpia merimatkojakin.»
»Intiaanit, mitä ne ovat, isä?» kysyi Maria, joka tarkkaavaisena oli kuunnellut isän puhetta.
»Intiaaneiksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään Ameriikan alkuasukkaita, jotka jo monta vuosisataa olivat asuneet tässä maanosassa, ennen kun eurooppalaiset ensi kerran laskivat siellä maihin. Perheitä, jotka asuvat yhdessä, ja joilla on omat elintapansa, nimitetään heimoksi.
»Mutta palataksemme jälleen aluksiin, on hyvin todennäköistä, että ensimmäiset oikeat veneet tehtiin paksuista puunrungoista, jotka koverrettiin ontoiksi, jotta ne helpommin saatiin kulkemaan veden päällä. Kentiesi niitä ensin työnnettiin eteenpäin seipäällä tai soudettiin syvemmässä vedessä käsillä taikka puunpalasilla. Mutta kun huomattiin, että tuuli ajoi edellään jotakin esinettä, joka oli pätkällään ja kellui veden päällä, niin onhan ajateltavissa, että tällä tavoin lopuksi juolahti jonkun päähän ajatus pingottaa kangas tai mitä oli saatavissa, sillä tavoin ottaakseen tuulta. Vielä tänä päivänä valmistavat monet kansat purjeensa palmikoiduista kaisloista, oljista tai niinistä. Täten syntyivät purjeet, ja sitten vähitellen paranneltiin sekä niitä että aluksia. Yksi korjasi sitä, toinen tätä, ja mitä toisten nähtiin tekevän ja havaittiin hyväksi, sitä jäljitettiin.
»Siten syntyi vähitellen suurempia veneitä, oikeita laivoja, joilla ihmiset kuitenkin harvoin tai eivät koskaan kulkeneet niin kauvas merelle, etteivät voineet nähdä maata, kunnes vihdoin onnistuttiin huomaamaan magneettineulan voima ja keksittiin se mitättömän näköinen, mutta tärkeä kapine, jota nimitetään kompassiksi.
»Nyt voivat merimiehet kulkea, minne tahtoivat; sillä he tiesivät aina, missä oli pohjoinen, siis myöskin etelä, itä ja länsi. Mutta kun ruvettiin rakentamaan isompia ja kauniimpia aluksia, annettiin niille myöskin oikea ruori, pystytettiin suuria mastoja, joihin purjeet kiinnitettiin, parannettiin niitä kaikin tavoin ja annettiin niille ennen kaikkea parempi muoto. Toisin sanoen, ne tehtiin etupäästä eli keulasta suipommiksi, jotta ne paremmin voisivat halkoa vettä ja sen kautta saisivat lisätyn vauhdin.
»Mutta nyt olen puhunut tarpeeksi aluksista, ja te tiedätte nyt, mitenkä ihmiset menettelevät päästäkseen suuren, aavan meren yli maanosasta toiseen.»